tiistai 10. lokakuuta 2017

Tenhossa 10.10. esitetty slam-runoni

Taas on yksi runo esittäjineen ollut koeteltavana poetry slamissa, ja kuten ensimmäisellä kerrallakin, postaan esitetyn runon myös tekstinä näkyville. Enemmänkin postaisin, jos olisin päässyt jatkoon! Mutta tällä kertaa toiselle kierrokselle pääseminen ei ollut enää kovin kaukana. Esiintymispaikka, jonka arpaonni heitti heti ekaksi, taisi rankaista jonkin verran, ja lukemisen tahtiakin olisi voinut hidastaa. Jännityksestä en ole oikein päässyt eroon ja se sai aikaan sen, että runon lukemisessa kesti selvästi vähemmän kuin kotona testaillessa (puhelimessani on hulvattomia videoita minusta runoa lukemassa, mutta niitä en näkyville postaa, heh). Kehitystä oli kuitenkin selvästi tapahtunut (esitin tällä kertaa ulkoa), ja marraskuussa on uusi koitos jälleen! Nyt runoa, joka on tällä kertaa tavanomaista suorempaa tekstiä. Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää kaikille!

_______________


Huutoraivoa
poukkoilee kaikuina
huoneen kiinteistä esteistä
pöydän yli ali ympäri
läpikin
Miten puu lakkakerroksen alla
johtaakaan ääniaaltoja
näiden temperamenttien kakofoniaa

Istun paikoillani
Lapsi
Pelon tukahduttama
Eikä suu enää taivu sanomaan
Lopettakaa
Tahdon pois
Eikä se tietenkään onnistu
Olemme sentään ruokapöydässä
Alkaneet juuri syödä
Minun oli nälkä

Ja siksi
et saa minua riitelemään kanssasi
Mieluummin vaikka työnnän
kiukun liekit
suuni perälle
Nielaisen
ja annan polttaa
 


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Annastiina Storm - Me täytytään valosta

Annastiina Storm  Me täytytään valosta (S&S 2017)

"Isä räpeltää voirasian kannen kanssa, saa sen auki ja näkee purkin laidassa vähän leivänmuruja. Siinä se on. Murut lehahtavat valtavaksi tunnelipyörteeksi, jota pitkin isän raivo syöksyy ulos. Tuoli kaatuu ja paukahtaa lattiaan kun isä pomppaa seisomaan ja kasvaa kattoon saakka."
Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta yhdistää monenlaista tekstilajia kooltaan pienehköön teokseen. Väljästi taitetut noin 200 sivua sisältävät proosakerronnan lisäksi runoja, lauluja, satuja. Tarinan elementit ovat synkkiä: perheen ja heidän lähisukulaistensa kohtaamattomuus, onnettomat avioliitot, ahdas uskonnollisuus joka ei anna yhtään tilaa lempeydelle, lasten elämä perheessä, kun isä saa raivokohtauksia, on väkivaltainen ja juo, äidin masennus ja joutuminen pitkäksi ajaksi sairaalaan. Kirjaa kerrotaan suureksi osaksi lapsinäkökulmasta, mikä tuo siihen vielä enemmän surua, mutta toisaalta myös pyrkimyksiä löytää lohtua ja toivoa.
"Paistaja tulee lähemmäs ja me ollaan kiviä ohkaisten puunrunkojen takana. Se harppoo ja huohottaa puulta puulle, lähemmäs ja lähemmäs. Lopetan hengittämisen ja melkein elämisen, kunnes se menee ihan meidän vierestä ohi. Ennätän nähdä sen hypnoosinaaman."
Kertojina toimivat useimmiten 68-vuotiaat lapset, Santtu ja Silja. Myös heidän äitinsä, isänsä, tätinsä ja isovanhempiensa kautta kertomusta kuljetetaan, ja jokaisella on oma tarinansa. Sisäiset maailmat kohisevat ajatuksia ja suuria tunteita, jotka eivät löydä ilmaisun väylää. Sekä lasten vanhemmat että isovanhemmat ovat vain joskus päätyneet yhteen; oma elämä on jäänyt velvollisuuksien tai sisäistetyn syntitaakan taakse. Lasten mummo Eeva ei ota kuuleviin korviinsakaan tyttärensä perheen ongelmia ja hankaluuksia tämän miehen kanssa. Kun tytär soittaa äidilleen ja pyytää tätä ottamaan lapsensa joksikin aikaa hoitoon tilanteen ollessa kotona vaikea, Eeva alkaa vastailla julistaen jumalan sanaa. Oman miehensä Eeva toivoisi jo kuolevan pois häiritsemästä, sillä avioeron ottaminen olisi syntiä. Ainoat valoisammat henkilöt teoksessa ovat lasten täti Mervi, joka elää elämäänsä omilla ehdoillaan, sekä Santun kirjaston kahviossa tapaama nainen, Pirke, josta tulee hänen ensimmäinen ystävänsä. Isä käy kirjastoreissujen ohessa tapaamassa ryyppykaveriaan, jonka velvollisuuksista vapaata elämää kadehtii ja miettii, että oli ehkä virhe hankkia perhe.
"Hän toivoi Veijon, neljäkymmentäkaksi vuotta aviomiehen osaa toimittaneen ukon poistumista elämänsä edestä. Kuolemista, jos ihan suoraan sanotaan. Että pääsisi siitä miehestä kunnialla eikä minkään syntisen avioeron kautta. Eronneista supistiin pahansuovasti selän takana, mutta leskeys oli jotain ihan muuta. Se lupasi loputonta empatiaa ja tukea, yhteenkuuluvuutta suruhuntuloitten kanssa, bostonpullaa ja kulttuurikerhoa."
Satujen värittämään tarinaan tuovat maagista tunnelmaa myös lasten leikit, joissa mm. yritetään ottaa yhteyttä syntymättömäksi jääneeseen pikkupikkuveljeen jukurttipurkkipuhelimella ja saada tämä löytämään kotiin dinosaurusleluja seuraamalla. Teoksen kieli välittää lasten maailman uskottavasti, ja erityisesti lasten keksimät yhdyssanat viehättävät, kuten kylmäjäinen, kauhusuora tai hypnoosinaama. Selkeässä kielessä on myös runollisuutta, joka luo vahvan tunnelman alusta loppuun. Kerronta etenee lyhyin episodein, ja tarinan seuraaminen voi lyhyissä pätkissä lukien olla haastavaa, varsinkin kun näkökulmahenkilöt vaihtuvat taajaan ja välillä kerrotaan satuja. Itse pystyin nyt lukemaan teosta paljon kerrallaan, jolloin episodimainen rakenne ei häirinnyt. Kerronnassa ja kirjan synkässä maailmassa on jotakin niin painavaa, että ilmavuus lyhyiden jaksojen välissä tuntui olevan tarpeen, ettei lukemisesta tullut raskasta.
"Minulla ei ole vaihtoehtoja. Minä olen klisee ja heikoin ja halvin. En osaa, vaan sorrun ja murenen ja palaan nöyränä lähtöruutuun. En pääse sinusta koskaan. 
Sinä vavahtelet itkua sylissäni. En päästä sinua koskaan."
Me täytytään valosta on vaikuttava esikoisteos. Aluksi lukemista aloittaessani mietin, jaksanko romaanin mittaista läpikotaisin synkkää tarinaa sadunomaisella lapsen kielellä kerrottuna, mutta mitä pidemmälle luki, sitä enemmän teos alkoi viehättää. Sen maailmasta ei päässyt pois ennen lopettamista. Erilaiset kerronnan lajit on yhdistelty kokonaisuuteen toimivasti, ja tyyli pysyy vahvana ja johdonmukaisena läpi kirjan. Rivien välistä saattoi lukea näkemystä siitä, miten onnettomiin parisuhteisiin jääminen, puhumattomuus ja omien toiveiden ilmaisematta jättäminen tekevät monin tavoin pahaa myös läheisten ihmisten elämissä, ja miten erityisesti lapset kokevat olonsa turvattomiksi, kun koti on epävakaa. Rohkeasti kirja antaa kuitenkin äänen myös pahantekijöille, tuo esiin heidän toiveitaan ja ajatuksiaan, vaikka teot eivät olekaan hyväksyttäviä. Miten monesti tarpeeksi ajoissa päätetty ero olisikaan ollut parempi ratkaisu. Voisin kuvitella Stormin romaanin olevan HS:n kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalla tänä vuonna.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him, Eniten minua kiinnostaa tie, Aina joku kesken, Anun ihmeelliset matkat

torstai 28. syyskuuta 2017

Italo Calvino - Jos talviyönä matkamies

Italo Calvino  Jos talviyönä matkamies (Tammi 1983), alkuteos Se una notte d'inverno un viaggiatore (1979). Suomeksi kääntänyt Jorma Kapari.

"Kaiken kaikkiaan on paras kun hillitset kärsimättömyyttäsi ja odotat kunnes olet kotona voidaksesi avata kirjan. Nyt kyllä. Olet huoneessasi, rauhallisena, avaat kirjan ensimmäiseltä sivulta, ei, viimeiseltä, aluksi haluat nähdä kuinka pitkä se on. Se ei ole liian pitkä onneksi. On ehkä ristiriitaista kirjoittaa nykyään pitkiä kirjoja: kun ajan ulottuvuus on mennyt pirstaleiksi, me emme voi elää tai ajatella kuin ajan sirpaleita joista jokainen etääntyy lentoradallaan ja katoaa heti."
Postmodernismi. Metafiktio. Noin, nyt on sanottu ne olennaiset ja ilmiselvät, joista aina tämän yhteydessä puhutaan, ja päästään eteenpäin. Italo Calvinon (19231985) romaani Jos talviyönä matkamies on edellä mainittujen tyylisuuntausten malliesimerkkinä usein. Itseään kommentoivaa fiktiota käytetään nykyään vähänkään kokeellisemmassa kirjallisuudessa usein, eikä siinä mitään  se on hauskaa ja usein myös nokkela tapa saada lukija kiinnittämään huomiota asioihin, jotka muuten saattaisi ohittaa olankohautuksella tai ilman sitäkään, tai saada pohtimaan kirjallisuuden ja kirjoitetun sanan olemusta itsessään. No, Calvinon teos on alusta loppuun metafiktiivistä ryöpytystä. Lukija uitetaan metafiktion sammiossa ja välillä hänet nostetaan sieltä osallistuvan kertojan virnuillessa sekalaisia tarinanpätkiä valuvana, sitten taas painetaan takaisin sammioon. En valita kuitenkaan tästä käsittelystä, se oli oikein virkistävää ja nautittavaa. Molempia yhtä aikaa. Kuin olisi kellunut lämpimässä porealtaassa, mutta saisi saman jälkiolotilan kuin avantouinnista terveysvaikutuksineen päivineen.

Juonivetoiselle lukijallehan tämä kirja on täyttä trollausta. Ensin aloitetaan huikeasta aloitusluvusta, jossa kertoja puhuu suoraan lukijalle kertoen, että tämä on aloittamassa Italo Calvinon romaania Jos talviyönä matkamies. Eritellään riemastuttavalla tavalla, miten lukija löytää juuri sen kirjan kaikkien niiden muiden kirjakaupassa odottavien joukosta. Samalla joutuu väistelemään kirjojen herättämiä impulsseja kuten Kirjat Jotka Herättävät Sinussa Äkillisen Kiihkeän Uteliaisuuden, Joka Ei Kuitenkaan Ole Selvästi Perusteltu. Se osui eniten! Terveisin ihminen, jonka lukulista on jatkuvasti täysin kaoottinen ja epälooginen ja jolla on yli 30 kirjastolainaa ja noin 17 varausta juuri nyt. Kyseinen kappaleeni tästä Calvinon romaanista on muuten tarttunut käteeni viime vuoden Turun Kirjamessuilta, koska Keltaisen kirjaston kirjoja sai silloin tarjouksessa. Joka tapauksessa, siirrytään varsinaiseen kirjaan Jos talviyönä matkamies, ja kuten varmaan moni tästä kirjasta jotain kuullut tietää, sen tarina loppuu kesken, ja Lukija, jota aletaan kutsua isolla alkukirjaimella, joutuu menemään kauppaan ostamaan uuden  painoarkit olivat menneet sekaisin. Kirjakaupassa Lukija kohtaa Lukijattaren, ja he joutuvat seikkailuun, johon liittyy lisää keskenjääviä kirjoja, kaikkiaan kymmenen kappaletta, ja mm. väärentäjäkääntäjä sekä inspiraationsa kadottanut kirjailija. Jatkuvasti kertoja tekee itsensä näkyväksi ohjailemalla henkilöitään kuin marionetteja, vaikka välillä nämä toimivat vastoin hänen tahtoaankin... Paljolti on kyse siis myös parodiasta ja satiirista, joka vinoilee niin kirjallisuuden tyylilajeilla kuin kirjoittamisen ja lukemisen ympärillä vaikuttavilla lieveilmiöllä. Jotkut kohdat osuvat todella vahvasti, kun on rooliltaan nykyisin sekä lukija että kirjoista kirjoittava että kaunokirjallista tekstiä tuottava. Esimerkiksi seuraava lainaus limittyy paljolti hahmojen nimeämistä pohdiskelevan blogitekstini kanssa.
"Tämä kirja on tähän asti pitänyt huolen siitä että se on jättänyt Lukijalle, joka lukee, avoimeksi mahdollisuuden samastua Lukijaan josta luetaan: siksi hänelle ei ole annettu nimeä koska se olisi automaattisesti siirtänyt hänet Kolmanteen persoonaan, henkilöön (kun taas sinulle, koska olet Kolmannessa persoonassa, on ollut välttämätöntä antaa nimi, Ludmilla) hänet on pidetty pronominien abstraktisessa luokassa, vapaana kaikille ominaisuuksille ja kaikelle toiminnalle."
Teoksen kieli on hyvin nautittavasti etenevää, ja tarinanaluista pystyi päättelemään, että Calvino osasi myös hyödyntää erilaisia tyylilajien rekistereitä erittäin taidokkaasti. Hänen maineensa kirjailijana vaikuttaisi siis täysin ansaitulta (tämä on ensimmäinen lukemani kirja Calvinolta, muutkin kyllä kiinnostavat kovasti). Romaanin käänteet ovat hyvin mietittyjä, ja oman tasonsa muodostaa tässä kaikessa se, miltä itse kirjailijan rooli vaikuttaa ja miten ajattelee kirjailijan luoneen teoksen ratkaisut. Myös tummasävyinen huumori töksäytti omaan nauruhermooni useamman kerran lukiessa.

Kirjoittamalla kirja kirjoista on yleensä hyvin helppoa saada kirjallisuuden ystävä pitämään kirjastaan, mutta Calvino ei ole tässä romaanissa tosiaan mennyt sitä helpointa tietä, vaan hänen kokeelliset kiemuransa voivat olla jollekin lukijalle vieraannuttavia. Mitenkään vaikealukuinen tämä teos on kuitenkaan ole, vaan vähänkin leikkimieltä lukuprosessiinsa hyväksyvä lukija selviää siitä kyllä mainiosti. Onneksi kirja on minulla omassa hyllyssä, koska se kestää kyllä uusiakin lukukertoja. Blogatakin siitä olisi voinut vielä pitemmin, mutta ehkä tämä on hyvä näin. Loistava teos, kannattaa lukea itse!

Muissa blogeissa: Kirjavinkit, Tahaton lueskelija, Pekan porstua, Aamuvirkku yksisarvinen, Kirjaluotsi, Ruusun nimi, Nulla dies sine legendo, Lukijatar, Luen, mutta en kirjoita, Kirjojen lumo

tiistai 26. syyskuuta 2017

Aki Salmela - Hiekkapäiväkirja

Aki Salmela  Hiekkapäiväkirja (Poesia 2017, Poesiavihkot-sarja #9)


"Aaltokuvioiden symmetriat, joita tuuli piirtää autioiden paikkojen hienoon hiekkaan.
                                          x
Hiekkamyrsky, joka on eräs väkivaltaisimmista myrskyn muodoista. Autiomaan henkien raivo, joka kohdistuu kaikkeen."

Aki Salmela on mm. Tanssivalla karhulla palkittu runoilija, joka on julkaissut valtaosan kirjoiksi painetusta tuotannostaan Tammen kustantamana. Hiekkapäiväkirja on kuitenkin ilmestynyt Poesiavihkot-sarjassa, jossa on tarkoitus julkaista kirjaa lyhyempiä kokonaisuuksia kolmesta kuuteen kertaa vuodessa. 23-sivuinen vihkonen aiheenaan hiekka voi kuulostaa monelle ajatuksena siltä, että maksaakohan vaivan perehtyä. Minulle tätä suositeltiin niin painokkaasti, että varasin teoksen kirjastosta itselleni. Ja mitä sain: yhden vaikuttavimmista runokokemuksistani tänä vuonna.

Hiekkapäiväkirja sisältää lyhyitä tekstinpätkiä ja mustavalkovalokuvia. Teemana on todella hiekka, mutta millä tavalla siitä kerrotaankaan. Toinen toistaan seuraavat proosarunon tapaan asetellut tekstit ovat kauniisti kirjoitettuja, selkeää ja helposti ymmärrettävää runoa. Tekstit eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia mitenkään huonolla tavalla, vaan niistä on moneksi. Teoksen lukeminen saa aikaan lämpimän, kelluvan olotilan, joka syntyy sen lauseiden, rivien, peräkkäisten sanojen kauneudesta. Harvoin koen samanlaista tunnetta lukemastani. Hiekkapäiväkirjan runouden ei tarvitse tarkoittaa mitään, ja samanaikaisesti se voi tarkoittaa kaikkea. Teos antaa tunteen siitä, että kaikki perustuu faktoihin, jotka ovat maailmassa olemassa yhtä varmasti kuin hiekka. Tekstit upottavat lohdulliseen olotilaan: kaikki on juuri näin, ole vain rauhassa ja lue eteenpäin. Jos etsii rauhoittavaa kirjaa, joka sopii luettavaksi juuri ennen nukkumaanmenoa, tämä olisi erittäin hyvä valinta.
"Kaikki sanani ovat hiekkaa. Kirjaimet ovat hiekanjyviä jotka vasta valmistuva kokonaisuus sitoo yhteen edes jonkinlaisella pysyvyydellä."
Teos on tyylillisesti muotovalio, pysyy asetetuissa raameissa eikä yksikään tekstikatkelmista särähdä, vaikka kaikki kuvatut asiat eivät ole iloisia ja hyviä, mutta kieli suojelee niiltä surullisiltakin. Tekstit koostuvat yksittäisistä faktatiedoista, havainnoista, kertojan ajatuksista, unista, vertauksista. Sen voi kuvitella nimensä mukaisesti juuri päiväkirjana hiekkarannalta ja hiekan olemuksen, merkitysten pohdintana kirjoittamisen lomassa. Mustavalkoiset kuvat rannoista ja eläimistä täydentävät tekstejä kauniisti.

Hiekkapäiväkirja on vaikuttava teos, joka avasi silmäni vihkorunouden mahdollisuuksiin. Jos lyhyet runovihkot voivat muodostaa näin kokonaisvaltaisia teoksia, niitä täytyy lukea jatkossakin. Hienoa, että runous meillä löytää uusia ja luontevia julkaisumuotoja. Poesiavihkoja on ilmestynyt tätä kirjoittaessa jo kymmenen, joten valinnanvaraakin on, mikäli niihin haluaa perehtyä.

Hiekkapäiväkirja Poesian sivuilla

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Sirkka Turkka - Mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Sirkka Turkka  Mies joka rakasti vaimoaan liikaa (Tammi 1979)

"– –
Mutta minuun iskee auttamatta dinosauruksen kokoinen
ahdistus, tällä hetkellä
en pysty edes nyppimään kanaa,
en edes kirjoittamaan, saati olemaan kirjoittamatta.
Oudolla tavalla tuska
ottaa kädestä, kumma tunne, kuin
taskut repeilisivät, kuin päätä ruuvattaisiin
hartioista irti.
Sillä tavalla purjehtii vain murhe,
rinnat lainehtien, kapeat huulet tuulta halkoen.
Ja minun pääni palaa. Ei sitä sammuta
toinen tuli, ei sade."
Sirkka Turkka on yksi maamme tunnetuimmista runoilijoista. Vuonna 1973 esikoiskokoelmansa julkaisseen tekijän runoja on käännetty ja palkittu  Turkka on saanut mm. Finlandia-palkinnon silloin, kun sen vielä saattoi saada runoteoskin. Päätin työroolissani valita hänen runokokoelmansa Mies joka rakasti vaimoaan liikaa vuoden 1979 suomalaiseksi kirjaksi (esittelyteksti Kirjasammossa), sillä sen todettiin edustavan Turkan omimman runouden syntymähetkeä, kun hän siirtyi kolmen proosarunoteoksen jälkeen taas säemuotoon. Turkka sai teoksesta valtionpalkinnon, ja kokoelmasta on tehty tutkimustakin. Minulla on nyt lainassa Sirkka Turkan runot vuosilta 19732004 sisältävä kokoomateos, josta olen toistaiseksi lukenut hänen esikoiskokoelmansa, joitakin sen jälkeisiä proosarunoja ja Mies joka rakasti vaimoaan liikaa -kokoelman. Nyt käsittelemäni teos on tasoltaan todella aivan omaa luokkaansa: monimerkityksinen, ajatteluun herättävä ja vaikuttavia kuvia luova.

Postauksen alussa osittain lainattu runo on suosikkini kokoelmasta. Se alkaa hyvin erilaisella tunnelmalla, mutta sitten tulee "mutta", ja loppu tiivistää niin paljon asioita, tunnetta. Teoksessa onkin tyypillistä, että tyylit ja tuntemukset saattavat vaihtua runon keskellä varsin äkkiväärästikin, mikä luo runoihin oman kiehtovuutensa. Myös runojen jakaminen säkeisiin on tehty kiinnostavalla tavalla, rytmi on epätavallinen mutta myötäilee paljon puheen rytmiä, tuumaustaukoja ja hengähdyksiä. Turkan on kerrottu oppineen runojen tekemistä nimenomaan puheen kautta, esittämällä varhaisia runojaan ääneen.
"Tähdet ovat taas kuin itkuinen balladi, ja aina iltaisin
koirat virittävät haljenneita viulujaan.
En anna surun tulla,
en päästä sitä lähelle.
Tuhat metriä lunta sydämen päälle,
Mutisen paljon itsekseni, kadulla
laulan ääneen.
Näen itseni joskus ohimennen, päässä hattu, oikea tuulen
ruoka, ja jokin ajatus kallellaan.
– –"
Turkan runot ovat sellaisia, että vaikka en saa kaikkien ajatuksesta kiinni, ei se haittaa, voin tuolloinkin vain soljua eteenpäin hänen kertomansa virrassa, kuunnella sanoja. Tekijän proosarunotausta näkyy siinä, miten runot muodostavat yhtenäisiä kertomuksia joita pystyy seuraamaan alusta loppuun. Silti nämä eivät ole "prosaistin runoja" siihen tapaan kuin Eeva Kilpi on joskus kuvannut omaa runouttaan, vaan Turkalla kyseessä ovat täysin runoilijan runot. Kuvakielisyydellä on näissä runoissa hyvin suuri osa, ja monien säkeiden kauneus vavahduttaa. Jotkut runoista venyvät pitkiksi, jopa puolentoista sivun mittaisiksi. Lyhimmät taas koostuvat kuudesta-seitsemästä säkeestä, joten myös tiiviimpi muoto on hallussa. Pisimmät runot ovat kokoelmassa usein haastavimpia hahmottaa, ne saattavat vaatia useamman lukukerran. Huomio kiinnittyy tekstissä usein paikkoihin (taidenäyttely, ooppera, Los Angeles, Venäjä) ja intertekstuaalisiin viittauksiin tai tunnettuihin nimiin (Shakespeare, Bach, Marilyn Monroe, van Gogh). Joskus myös vitsaillaan lakonisesti kielellä pelaten, joten pelkässä murheen alhossa kierivistä runoista näissä ei ole kyse.
"Basilisko ja sisilisko kävelevät torilla.
Armahda heitä.
Pyromaanille tulee kerran kuukaudessa Valitut palot.
Puntti tulitikkuja ja tuuli tallistaan.
Kevätjää on mustaa kuin muste, suuressa maljassa ui
haahkanuntuva järvenselkää, Akvila oli
myös Aleksandrian maaherran nimi.
– –
Ihminen palaa sisältä kuin iltataivas,
viilennä, leyhytä heitä,
ojenna ja lepuuta,
he eivät enää erota harakkaa ja haravaa toisistaan.
– –"
Mies joka rakasti vaimoaan liikaa on komea ja vaikuttava runoteos, jonka kielestä voivat nauttia hyvin monenlaiset runon ystävät. Tunteet, miljööt, tilanteet ja tarinat avautuvat useisiin eri suuntiin, ja lukija saa tulkita ja tuntea paljon itse. Uskon, että teos kasvattaa jatkossa edelleen arvoaan suomalaisen modernin runouden klassikkona ja sitä varmasti luetaan vielä pitkään.

Muualla: "Tule minun kanssani satuun, on niin kylmä". Runon puhujan dialogisten ja metalyyristen strategioiden tarkastelua Sirkka Turkan teoksessa Mies joka rakasti vaimoaan liikaa, Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarvio

perjantai 22. syyskuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen Väärän kissan päivä (Atena 2017)

"Oletteko pannut merkille, että nykyään Marrasvirralla on naurettavan paljon kissoja? Niihin törmää kaikkialla, vaikka niihin ei kiinnitetäkään huomiota. Meilläkin asuu yksi. En muista, mistä ja milloin se tuli, Miuku, Muru vai Naukuko sen nimi on, mikä lie. Tulee ja menee oman päänsä mukaan. Sellainen yönmusta otus. Osittain valkoinenkin, ehkä jopa enemmän valkoinen kuin musta, kun tarkemmin mietin."
Pasi Ilmari Jääskeläisen soisi olevan tuttu nimi jokaiselle kotimaisen kirjallisuuden harrastajalle genremieltymyksistä riippumatta. Olen aiemmin lukenut Jääskeläiseltä novellikokoelman Taivaalta pudonnut eläintarha ja esikoisromaanin Lumikko ja yhdeksän muuta, joka on mielestäni 2000-luvun parhaita suomalaisia romaaneja. Hänen toinen ja kolmas romaaninsa ovat myös olleet lukulistalla pitkään, mutta eivät olleet pinoon asti ehtineet ennen kuin tuli tieto Jääskeläisen neljännen romaanin ilmestymisestä. Kirja meni varaukseen ja se on viime viikkoina ehtinyt saada jo kehuvia kirjablogiarvioita ja kritiikkejä, joita olen yrittänyt vältellä, sillä halusin astua Väärän kissan päivään ennakko-odotuksitta ja yllättyä kaikista tulossa olevista käänteistä, joita Jääskeläisen mielikuvituksellinen kerronta lukijalle tarjoaa.

Romaanin pääteemana kulkee muisti, jota käsitellään erityisesti päähenkilö Kaarnan äidin sairastaman dementian kautta. Nykypäivän maailman väestön vanhetessa yleistyvä sairaus on toistuvasti puheenaiheena, ja lääketiede selvittää suurin resurssein jatkuvasti syitä, seurauksia ja kehittelee lääkettä. Väärän kissan päivässä spekuloidaan mahdollisuudella, että lääke muistisairauteen löydettäisiin. Tarinan alussa Kaarna kutsutaan kotikaupunkinsa Marrasvirran vuosittaisen syysfestivaalin vietosta äitinsä luo hoivakotiin, sillä äiti on kuolemaisillaan. Kaarna on vuosien varrella vieraantunut Alice-äidistään, joka on työurallaan ollut arvostettu psykologi. Paljon on jäänyt sanomatta ja hämärän peittoon, ja ensin vaikuttaa siltä että tulee jäämäänkin, koska Kaarnan päästessä hoitokodille äidin kerrotaan menehtyneen. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen... Kaarnan festivaalipäivästä tulee monin tavoin odottamaton, ja on luvassa vauhdikkaiden käänteiden sekä maton jalkojen alta vetävien yllätysten sarja. Jääskeläisen kirjansa tapahtumaympäristöksi luoma kuvitteellinen Marrasvirran kaupunki nousee monessa kohtaa mielessäni vertauskuvaksi koko Suomesta ja sen nykyilmapiiristä: kaupungissa järjestetään esimerkiksi vuosittainen natsien ja anarkistien kahakka, jossa pelätään tulevan lopulta kuolonuhreja. Tästä huolimatta visio tulevaisuudesta on lopulta toiveikas, mihin liittyvät vahvasti kirjat, kuinkas muuten! Teoksen tapahtumapaikkoihin kuuluu mm. huikea lastenkirjasto, jonka hyllyille on koottu suunnilleen kaikki kuviteltavissa olevat lastenkirjat.
"Äiti oli selittänyt hymyillen, että kaikki kerrotut tarinat, älyttömimmätkin, olivat jollain tasolla tosia. Ihmisillä nimittäin oli syvällinen tarve puhua totta. Oli hyvin raskasta ja kuluttavaa jättää asioita kertomatta. Tarinoiden kertominen oli viekas tapa saada puhua salaa, turvallisesti ja kenenkään huomaamatta ääneen niistäkin asioista, joiden oli pysyttävä ikuisesti salaisuuksina. Siksi tarinat olivat niin tärkeitä: ilman niitä olisi ollut pakko vaieta siitä, mistä ei voi puhua."
Juonesta ei tee mieli kertoa enempää, jotta potentiaalinen lukija pääsee blogitekstini jälkeenkin kokemaan kaikki käänteet, jotka kirjailijan räiskyvä mielikuvitus on tällä kertaa tuottanut tekstiksi. Jääskeläiselle tunnusomaista on pitää lukija valppaana, ja teoksessa on paljon asioita, joihin on hyvä kiinnittää matkan varrella huomiota. Koska kissat on nostettu teoksen otsikkoonkin, on jo selvää, että kirjan sivuilla toinen toisensa jälkeen vilisevillä mystisillä kissoilla on merkityksensä. Vaikka mukana on jälleen aineksia tieteiskirjallisuudesta ja maagisia ripauksia, Väärän kissan päivä on ensisijaisesti psykologinen jännäri. Keskeisen hahmon ammatin myötä psykologiaa on romaanissa mukana paljon kyökkitasoa enemmän. Jääskeläisen ironinen huumorikin toimii tuttuun tapaan. Romaani etenee tiivistunnelmaisen dekkarin rytmissä, ja kirjailija on tietysti erittäin tietoinen käyttämistään kerronnan keinoista: teksti kommentoi välillä metafiktiivisesti itseään kertoja Kaarnan suulla. Kerronta on mukaansatempaavaa ja pitää kyydissä tiukasti, kieli loistaa kirkkaan värikkäänä. Juonen rakennus ja hämäävinä heiluvien langanpätkien punominen yhteen ovat suorastaan mestarillisesti toteutetut. Kirjan lopusta en sano muuta kuin että se on kylmäävän hyvä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen on mielestäni kirjoittanut nyt vähintään yhtä hyvän romaanin kuin hänen useille kielille käännetty esikoisromaaninsa, ja Väärän kissan päivälle soisi myös menestystä kansainvälisesti, koska potentiaalia on. Kirjassa on monia elementtejä, jotka ovat tehneet suomalaisesta kummakirjallisuudesta maailmalla suosittua, vaikka mukana ei ole laskelmoinnin häivääkään, vaan kirjailija pysyy uskollisena tyylilleen ja kertojanäänelleen. Luin tämän kirjan kirjastolainana, mutta sen monikerroksiseen maailmaan olisi kiehtovaa sukeltaa uudestaankin, joten voisin kuvitella hankkivani romaanin vielä kotihyllyyn. Ehkäpä onnistun syksyn messuilla törmäämään kirjailijaankin, joka on jo vuosien takaa Twitter-tuttu ja hänen juttunsa onnistuvat riemastuttamaan säännöllisesti. Heitän lopuksi vielä ilmoille vetoomukseni nimeltämainitsemattomien kotimaisten kirjallisuuspalkintojen raadeille, että nyt olisi kuulkaa jo aika. Tik, tak, kiiruhda!

Muissa blogeissa: Tuijata, Leena Lumi, Kirjavinkit, Kirja vieköön, Mustetta paperilla, Järjellä ja tunteella, Usva, Reader, why did I marry him, Kirsin kirjanurkka, Ja kaikkea muuta

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Runoja ajankohtaisuuksista, syksystä

Muutama oma runo viime viikoilta.

_____


Lämpenee

Lämpö huokuu merestä höyrynä
Tiivistyy pilviksi jotka pian satavat
               Salamointia
Ukkospilvet kiertyvät toistensa ympäri
Itseään ruokkien
ja ruokkien
               Säähäiriö
               Äärisään ilmiö
               Järjestäytynyt systeemi
Saa nimen
Kerää voimia
mitä lämpimämpiä valtavien aavojen vedet
Hurjaksi olennoksi kasvettuaan
sisällään energia jolla valaisisi kaupunkeja
                Trooppinen hirmumyrsky
viimein on kohdattava maatakin
mikä vie sen voimat
mutta ennen sitä elementit ehtivät riehua
pilvispiraalin ruoskien alla
Sen energia pimentää kaupunkeja
Pudottaa sadetta niin kuin ei koskaan
Murtaa penkereet päästäen valloilleen joet
Nousee merestä maalle
                Tulva
Ajaa väen ullakoille huomaamaan ettei riitä
On hajotettava katto kirveellä
Kiivettävä läpi ja huidottava vaatteella
keskellä vesierämaata
jossa vielä eilen käveltiin
kuivalla pinnalla
Nyt puunlatvojen ympärillä huljuu
molekyylimassa väärässä paikassa
               Likainen vesi
Vie mukanaan autot
sisällään ihmiset
loukussa metallikehikoissa
sisään ryöppyää
               Hukkumiskuolema
Kun ilmiö on ohi
Kuumuudessa pesivät taudit
Kaduilla vaeltajat
joiden kodit se vei
ennen kuivumistaan ilmaan
energian siirtymää potentiaaliksi

Lämpenee
Kiihtyen

_______


Veri on virrannut kadulle
kuvassa
verkkolehden etusivulla
Hetkeä aiemmin ihmisessä kiertänyt
valtimoista hiussuoniin
Tehnyt sydämessä läpikulkumatkoja
Mutta nyt kuvattuna
kadulle valuneena
lisätty uutista täydentämään
viivaamaan alle
paha maailmassa
Ymmärtää lapsikin käydessään
verkkolehden etusivulla

_______

Syys sataa puista alas
Suuri lehti takertuu poskeen
Kylmä
Märkä
Vettynyt pehmeäksi
Tuntuu niljakkaalta
Sen on lähdettävä
päätän
Tartun varresta
Viskaan pois
Se leijuu kadun varteen
Liikenne kulkee
ohi

________________________


(Yleensä välttelen runoissani selkeää ajankohtaisuutta ja poliittisuutta; ihmisten sisäiset maailmat, suhteet toistensa välillä ja tunteet ovat minulle helpommin kuvattavaa materiaalia, mutta nämä vain syntyivät. Viimeisenä on syysruno, joka on kai aika perinteinen.)