keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Virpi Vairinen - Ilmanala

Virpi Vairinen  Ilmanala (Kolera 2017)

">>>ajatella kehoa tilana, joka venyy raajojen liikkuessa
>>>
>>>
>>>toistuvia unia lentämisestä, missä ei ole mitään seksuaalista. todellinen
>>>välimatka vastarannalle vs. unitodellisuuden välimatkan kokemus
>>>
>>poistaa persoonamuotoja ja huomata, että rivit lyhenevät
>
>kaivata muotoa"

Vuoteni lähti käyntiin vauhdilla kokeellisen runon parissa: ensin luin Rae Armantroutin suomennosvalikoiman Kunhan sanon ja sen jälkeen Virpi Vairisen toisen runokokoelman Ilmanala. Armantroutin kohdalla olin sitä mieltä, että hänestä puhuttaessa runojen vaikeutta korostetaan liikaakin. Vairisen kokoelma puolestaan oli minulle yllättävän haastava. Armantroutin runoissa kokeiltiin lähinnä kielellä itsellään, ja typografialla oli vain hienoista merkitystä. Vairisen teoksessa sen sijaan kuvallisuus on merkittävässä osassa  yhdellä aukeamalla esimerkiksi kulkee musta viiva symboloimassa pyykkinarua, josta roikkuu yksi pyykkipoika. Narun alla ovat pelkistetyt säkeet: puhtaat valkeat lakanat, joiden läpi lapset painavat kasvonsa / minä tunnen ihmisiä tuollaisissa kesämaisemissa. Sitaatin säkeeseen työntyi sivulla vielä se pyykkipoika sanojen tuollaisissa ja kesämaisemissa väliin (ja tässä kohtaan huomaan, että minun olisi vain kannattanut ottaa aukeamasta kuva tähän postaukseen, mutta menköön nyt näin).

Tanssiva karhu -ehdokkaana esikoisteoksellaan olleen Vairisen runoissa tilallisuudella on tässä teoksessa suuri merkitys. Kokoelman osastot on otsikoitu Asunto, Kävelyreitit, Maat, mantereet, matkat, Metropolit & megapolit ja Danndanndann. Lopussa on täsmällinen luettelo viitteistä ja lainauksista, joita teoksessa on käytetty, ja olikin kiinnostavaa palata niitä lukiessa katselemaan, että ahaa, tuo oli tuollaisesta. Mitään nuo viitteet eivät selittele, vaan lukijalle todella jätetään tässä kokoelmassa tilaa järjestellä mietteensä kutakin runoa kohtaan.

"matkapahoinvoinnin syitä:           metaforan yhteensovittamattomuus
                             selkä vasten tulevaa/kasvot kohti taaksejäävää

                                                                         liikkeen alku"

Teoksen parissa kokee hauskoja oivalluksia; sanoilla ja asioilla leikitellään törmäyttämällä niitä toisiinsa tavoin, joka luo yllättäviä yhdistelmiä. Myönnän, että välillä tulin lukeneeksi monta numeroimatonta sivua raapien vain päätäni. Helpolla tämä ei päästänyt. Tyylikeinot vaihtelevat erilaisista kuvallisista esittämistavoista numeroituihin luetteloihin, fonttien vaihteluun, tekstin karkailuun perinteisestä säemuodosta, aukeaman laajuiseen proosarunoon, nuottiviivastoon, lukujen välittämään informaatioon. Kokeiluja muodolla tehdään niin paljon, että välillä tuntui suorastaan raikkaalta, kun vastaan tuli tavanomaiselta näyttävä säeruno. Kun miettii kokoelmaa lävistävää tilallisuuden teemaa, kokeilujen runsaus ja erilaiset tavat hyödyntää runokirjan sivua koko laajuudessaan muodostivat kuitenkin oman, vahvan merkityksensä. Yhteiskunnallisuuttakaan kokoelma ei karttele, vaikka paljon sanomasta jää lukijan tulkinnan varaan.

        "luonnon palautuminen ennalleen
         kuten ruumis paranee sairauden jälkeen
       
         sellaisen, joka repii irti raajat ja vie itsekontrollin

muratit kasvavat   hylätyn koulurakennuksen ulkoseinillä
         työntävät lohjennutta rappausta edellään

         jatkuvan katoamisen virta"

Virpi Vairisen Ilmanala ei ole ensimmäinen valinta heille, jotka pitävät kertovammasta runoudesta, jonka sisäistää nopeasti. Kirjan kokeilevuus on monitasoista, ja "paatuneempikin" runojen lukija voi olla sormi suussa, kun heti alkuun pitää googlata, mikä on tesserakti, ja pian olla pohtimassa pyykkinarun merkitystä kokonaisuudessa ja välillä miettiä, mitä tarkoittaa kun kaakelitunneli on kirjoitettu erilaisella fontilla. Haasteita pelkäämättömien runojen lukijoiden, joita tilojen, maisemien ja esineiden maailma kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän. Vairinen kirjoittaa hienosti ja vaikuttavalla tavalla saaden ajatukset kipinöimään sähköisyyttään.

Tämä on toinen runokokoelma, jonka luin Ompun #runo18-haasteeseen.

Kritiikkejä teoksesta ovat julkaisseet HS ja TS (vain tilaajille).

torstai 11. tammikuuta 2018

Rae Armantrout - Kunhan sanon

Rae Armantrout  Kunhan sanon (Poesia 2017). Valikoima runoilijan tuotannosta koko uran ajalta, suomeksi kääntänyt Aki Salmela.

"Lukiessa saamme seurata jonkun toisen ajatuksen virtaa kun se alkaa kulkea jotain kuvitteellista paikkaa kohti.   Teksti ei kuitenkaan ole virta vaan näyttelijä/malli, joka riisuu koulupukuaan vaatekappale kerrallaan yksin kuvaajan edessä. Hän on kunnon tyttö, joka vain leikkii tuhmaa ja tietää sen koko ajan itsekin. Hän kutsuu meitä jakamaan tätä tietoisuutta. Mutta tämä ei johda meitä mihinkään."
Yhdysvaltalainen runoilija Rae Armantrout on palkittu Pulitzerilla 2010. Hänet tunnetaan erityisesti ns. language-runouden edustajana, vaikka kirjailija itse piti parin vuoden takaisessa HS:n haastattelussa nimitystä typeränä ("Ihan kuin me olisimme ainoita runoilijoita, jotka käyttävät kieltä"). Runoilija Aki Salmela on suomentanut valikoiman runoja Armantroutin koko uran ajalta alkaen 1978 julkaistusta kokoelmasta Extremities. Suomennoksessa runot etenevät kronologisesti kohti uusimpia. Lopussa olevasta luettelosta selviää, että suurin osa runoista on 2000-luvulta, jolloin Armantrout on ollut selvästi aktiivisin. Kirjan alussa oleva Salmelan esipuhe on otsikoitu: "Kunhan sanon eli helppo johdatus vaikeaan runoilijaan". Mainitussa Hesarin jutussakin jotenkin korostettiin runoilijan "vaikeutta". Kirjaa lukiessani en tullut miettineeksi ollenkaan sitä, että Armantroutin tekstit (ja Salmelan suomennokset) olisivat erityisen vaikeita. Päiväkirjamaisia tarinanpätkiä runomuodossa hän ei tosiaan yleisesti ottaen kirjoita, mutta runot ovat täynnä tunteita, ajatuksia joista saa kiinni, samastuttavia lauseita. Olin lukiessani usein hyvin vaikuttunut. Jotain tällaista olin kaipaillutkin viime aikoina luettavakseni: runoja, joiden kanssa saa pohtia kieltä ja samalla tuntea voimakkaasti. Välillä naurahtaakin.

"Muuttuiko palo verde
kokonaan keltaiseksi
ihan yhtäkkiä?

Tämän päivän reunat
ovat niin terävät

että ne voisivat viiltää
kaikkea mikä liikkuu

     *

Niin kuin kadonnut
sana

palaa
kutsumatta."

Language-runoutta koskevissa määritelmissä puhutaan siitä, että koulukunnan edustajat vastustavat poliittisesti kantaaottavaa tai merkitykseen keskittyvää runoutta. Armantroutin runoista pystyy kuitenkin poimimaan myös kannanottoja  eivät ne ole mitenkään puhki selitettyjä, mutta vahvoja näkemyksiä maailmasta tulee esiin muutenkin kuin rivien väleissä. Runojen puhuja tekee itsensä joskus näkyväksi ja personoituu ajoittain suoraan runoilijaan, kun hän puhuu esimerkiksi puolisostaan tai vakavasta sairaudestaan, johon luuli jo kuolevansa. Armantrout kirjoittaa runojaan sekä säkeisiin että proosan muotoon, ja monet säemuotoisista runoista on "palasteltu" lyhyiksi, parin säkeen mittaisiksi pätkiksi, jotka seuraavat toisiaan. Monet runoista jakautuvat myös muutamaan eri osioon, jotka on numeroitu tai erotettu merkillä.

"Julmien
kykykilpailujen leviäminen
jäljittelee palveluteollisuuskapitalismin
näyttämölle
parhaiden sopeutuneiden
valintaa.

     *

Yksi kertoo tarinaa
sairaudestaan
tavalla, jonka on tarkoitus
saada toiset rakastamaan häntä eniten"

Usein runoissa tulee vastaan myös yllätyksiä ja tummanpuhuvaa huumoria. Surrealistiset kuvat ovat välillä Armantroutin unia, välillä hän esipuheen mukaan on kirjoittanut esim. illan tv-ohjelmien outoudesta samaan tapaan. Lukija saa pohtia, mikä on mitäkin. Tämä löytämisen ilo on merkittävä osa runoilijan poetiikkaa  runoja tulee lukeneeksi moneen kertaan, ja niihin palaaminen paljastaa usein jotakin uutta, oivaltavaa.
"Soitan hätänumeroon, mutta yhdistyn meedion kuumalle linjalle. Kaikki palvelunumerot on muutettu. Miksei minulle ole kerrottu? Murtovarkaat virnistelevät kun pyydän meediota 'yhdistämään minut' poliisille."
Runon ystävän kannattaa tarttua Armantroutin teokseen avoimena ja unohtaa kokeellisuudella pelottelu. Kyse ei ole sen ihmeellisemmästä (vaikka tekstin voimassa oma ihmeellisyytensä onkin) kuin runoudelle ominaisesta monitasoisuudesta, tulkinnanvaraisuudesta ja lukijan mielessä määrittyvästä kokemuksesta. Nautin lukiessani paljon näiden runojen kielestä, ja Aki Salmelan suomennos toimii hienosti. Runot ovat vuoroin kauniita, hätkähdyttäviä, kylmääviä, surumielisiä, absurdeja, hauskoja ja uuteen lukukertaan kannustavia. Paljon kokoelman olemuksesta tiivistyy minulle tähän lainaukseen:

"Odottaa sanan tulevan
mieleensä, jännittyneenä
kuin orgasmia.

Pelko ympäröi kieltä."

Tämä on ensimmäinen kokoelma, jonka luin Ompun #runo18-haasteeseen.

Armantroutin HS-haastattelu, Kunhan sanon Poesian sivuilla

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Lucia Berlin - Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlin  Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017), alkuteos A Manual for Cleaning Women (2015). Suomeksi kääntänyt Kristiina Drews.

"Minä inhosin St. Josephin luostarikoulua. Pelkäsin nunnia, ja yhtenä kuumana Teksasin päivänä löin sisar Ceciliaa ja minut erotettiin koulusta. Rangaistukseksi jouduin työskentelemään koko kesäloman ajan hammaslääkärin vastaanotolla isoisän apuna. Todellinen syy oli se, että minun ei haluttu leikkivän naapuruston lasten kanssa. Ne olivat meksikolaisia ja syyrialaisia. Mustia siellä ei ollut, mutta se oli vain ajan kysymys, sanoi äiti."
Lucia Berlinin (19362004) novellien suomennoksesta kuulin ensimmäistä kertaa viime vuoden keväällä, kun kääntäjä Kristiina Drews oli vieraana Suomen kirjastoseuran järjestämässä, kirjastotyöntekijöille suunnatussa Fiktiopäivä-koulutuksessa. Drews kuvasi Berlinin tuotantoa hyvin mieleenpainuvasti, mutta oletti kuitenkin suomennoksen jäävän pienen yleisön kirjaksi. On ollut ilahduttavaa huomata, miten suuren huomion kirjallisuusmedioissa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on saanut. Berlinin novellit ovat suorastaan maagisia, vaikka tyylillisesti edustavatkin realistisia arkikuvauksia. Hänen kirjoitustapansa hurmaa heti ensisivuilta. Luettuani kirjan mietin, että tässä on kokoelma, jota jatkossa ensimmäisenä suosittelen niille ihmisille, jotka suhtautuvat varauksella novelleihin. Suurmenestykseksi Yhdysvalloissa 11 vuotta Berlinin kuoleman jälkeen nousseen A Manual for Cleaning Women -valikoiman toimittanut Stephen Emerson toteaa johdannon päätteeksi: "Minä en keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja." Hankala minunkin oli sellaista lukijaa miettiä.
"Tänään rouva Burken luona. Täytyy lopettaa sielläkin. Mikään ei ikinä muutu. Talossa ei ole koskaan mitään likaista. En käsitä mitä minä siellä teen. Tänään meni kuitenkin paremmin. Ainakin ymmärsin, miksi siellä on kolmekymmentä tyhjää Lancers-roseeviinipulloa. Nyt niitä oli kolmekymmentäyksi. Eilen on ilmeisesti ollut pariskunnan hääpäivä. Tuhkakupissa oli kaksi tumppia (eikä vain herran yhtä), pöydällä yksi viinilasi (rouva ei juo), ja uusi roseeviinipulloni. Keilailupokaaleja oli hiukan siirrelty. Meidän yhteinen elämämme."
Berlinin novelleissa suurta osaa esittävät yllätys ja taito vavahduttaa lukija pois tekstin oletetulta polulta. Erityisesti hänen novelliensa loput ovat huikeita. Viimeinen virke vie usein jonnekin, mihin tekstin ei olisi kuvitellut vievän, tai sitten se kiteyttää taustalla vaikuttavat asiat tuoden yhtäkkiä näkyväksi sen, mistä kaikessa onkin ollut kysymys. Kokoelman vaikuttavimmiksi novelleiksi minulle muodostuivat "Siivoojan käsikirja", "Toda luna, todo año" ja "Hyvät ja pahat", jotka nousevat parhaiden lukemieni novellien joukkoon, mutta kaikki valikoiman novellit ovat tasoltaan hyvästä erinomaiseen. Berlinin kertomukset liikkuvat miljöissä ja tilanteissa, jotka olivat kirjailijalle itselleen tuttuja: isoisän hammasklinikalla, katolisessa koulussa, sairaalassa, Meksikossa, Chilessä, Kaliforniassa, köyhien ja alkoholistien parissa. Tekijän elämänvaiheista voi lukea monesta artikkelista verkossa, ja niistä kertoo myös tämän kirjan lopussa oleva teksti. Alkusanat valikoimalle on kirjoittanut Lydia Davis ja lisäksi alussa on edellä mainittu Stephen Emersonin johdanto. Luin itse taustoittavat tekstit vasta kirjan lukemisen jälkeen, ja suosittelen sitä muillekin.
"Minä tykkään työstäni ensiapupolilla  siellä sentään tapaa miehiä. Oikeita miehiä, sankareita. Palomiehiä ja jockeymiehiä. Niitä tulee ensiapupolille yhtenään. Jockeyt näyttävät upeilta röntgenkuvissa. Niiltä murtuu luita vähän väliä, mutta ne vain teippaavat itsensä kasaan ja ratsastavat seuraavankin lähdön. Niiden luurangot ovat kuin puita, niin kuin uudelleen koottuja brontosauruksia. Pyhän Sebastianuksen röntgenkuvia."
Berlinin teksteissä on kekseliäitä ilmaisuja, paljon vertauksia, ja se etenee niin omaleimaisella otteella, että hänen tapansa nähdä maailma tuntuu joltakin harvinaislaatuiselta  sellaiselta mitä ihmisellä joko on tai ei. Kuvauksessa on mukana myös rosoa ja asiat nähdään peittelemättä, juuri siten että tekstistä tulee elävää, rehellistä ja samaistuttavaa. Berlin tekee havaintoja runoilijan tarkkuudella, mutta kirjoittaa soljuen etenevää proosaa, jossa lauseet muodostavat ensisijaisesti ketjuja, ovat suhteessa toisiinsa. Siksi lainauksiakin ottaessa tuntuu, että kappaleita ei voi katkaista kesken, vaan ne on siteerattava kokonaan, kuten kirjailija on ne luettavaksi tarkoittanut. Kristiina Drewsiä on kiitettävä erittäin hyvästä suomennoksesta, joka tekee varmasti oikeutta alkutekstille. Vaikka näissä novelleissa teksti saa lopullisen merkityksensä asiayhteyden kautta, myös yksittäiset kielikuvat ovat hykerryttävän hienoja, ja tietyt lauseet jäävät mieleen kaikumaan. Muutama esimerkki:

"Ihmeköynnös valui pitkin sen seiniä kuin juopuneen naisen hartiahuivi."
"Olin niin yksinäinen, että jopa harkitsin huoneiden sisustamista teltoiksi."
"Talossa on kymmenen digitaalista kelloa, joka ikinen samassa, oikeassa ajassa. Vielä jonain päivänä, kun lopetan täällä, pysäytän ne kaikki." 
Taidan tulla siihen lopputulokseen, että luin nyt, vasta alkaneen vuoden puolella, viime syksyn merkittävimmän käännöskirjan. Tämä on kirja, josta on syytä liekehtiä, koska tällaiseen ei törmää usein. Olin etukäteen hieman jännittynyt siitä, kokisinko tämän kirjan niin vahvasti hehkutuksen ympärillä noustua suureksi, mutta Lucia Berlin vaikutti, herätti ja hurmasi tekstillään vastaansanomattomalla tavalla. A Manual for Cleaning Women julkaistaan suomeksi kahdessa osassa, eli tätä lukemisen hurmaa on tulossa vielä toinenkin osa luettavaksi. Miten mahtavaa.

Muissa blogeissa (enemmänkin on, nämä parilta ekalta Google-tulossivulta): Lukuisa, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Eniten minua kiinnostaa tie, Opus eka, Yökyöpeli hapankorppu lukee

Slam-runot 9.1.2018

Eilen olin parin kuukauden tauon jälkeen lavalla esittämässä runoa. Tenho Poetry Slamin kausi 2018 on käynnistynyt, ja tämän vuoden ensimmäisissä kisailuissa meno oli tuttuun tapaan arvaamattomuudellaan riemastuttavaa. Tuli sellainen olo, että taso on nyt kyllä kova, ja mukana oli vaikuttavan hyviä kirjoittajia. Siksikin oli mukavaa päästä nyt ensimmäistä kertaa toiselle kierrokselle slamissa, eli selvisin 15 kisailijan joukosta seitsemän semifinaalikierrokselle päässeen joukkoon. Kolmannelle kierrokselle ei ollut enää asiaa, mutta jatkoon pääsystä ylipäätään tuli hieno fiilis, vaikka slamissa pääasia onkin yleisessä meiningissä, lavarunouden tunnelmoinnissa ja itsensä haastamisessa.

Nyt siis julkaisen tekstinä luettavaksi kaksi eilen esitettyä runoa. Ensimmäisen kierroksen runo on blogin lukijoille jo tuttu, mutta runon uutta versiota on editoitu tavalla, joka minusta tuo siihen paljon lisää sisäistettävää. Toinen on aivan uusi. Tyyliltään ja tunnelmaltaan nämä kaksi ovat melko erilaisia.

_________________________________________

Tietovirtamme patoutuu
algoritmikohinaan
ja mikä pitäisi tietää
jää sivulauseisiin
heikoiksi signaaleiksi

Voit kuvitella minut termiksi
ontologian olioksi
linkitetyn tiedon verkossani
punottuna niin tiukaksi
ettei läpi pääse kukaan

Tunteaksesi minut
sinun ei tarvitse tuntea
ulkoisia ominaisuuksiani
Mutta sisäiset
sinun on tunnettava
sanoi Wittgensteinkin
ja että oliona sisällän
kaikkien asiantilojen mahdollisuuden
Siinä on liikaa valittavaa
Kaikkien
asiantilojen
mahdollisuuden

Samalla
olen vain yksinkertainen olio
mahdollisten
yksityisten
asiantilojen
avaruudessa
Voit kuvitella sen tyhjäksi
mutta et minua
ilman avaruuttani

Tietovirtamme pato
algoritmikohina
ja minä oliona avaruudessa
Kuuletteko
Lähetän heikkoa signaaliani

kunpa    tahtoisit    tuntea    minut

____________________________

Palasin
mutta malttini ei taltu
koska joessa virtaus
on pitelemätön
Pelkään sen hyökytulvivan
yli hengitysteideni
minusta läpi

Pihapuissa linnut
syöksähtelevät puihin ja alas
Puihin ja alas
Katseeni tarkentuu
Linnut näyttävät jotenkin
vääristyneiltä
ja ohikulkevalla kissalla
silmissään viisto katse

Näen ettei joillain linnuista
ole siipiä
Osalla ei pyrstöjä
Toisilla ei jalkoja
En ymmärrä miten ne lentävät
löytävät tiensä
tai kävelevät
enkä sitäkään
mitä kissalla on mielessään

Näen junan valmiina lähtöön
Pyrähdän juoksuun
Jääköön kaikki
On ehdittävä kyytiin
vaikka henkeni uhalla
roikkuen ulkopuolella
jos vain pääsen täältä sinne
missä olen suojassa tulvalta
missä pelko ei lentele ympärillä
särkyneinä lintuina
ja missä ei vaani pahasilmäinen kissa

torstai 4. tammikuuta 2018

Juha Hurme - Niemi

Juha Hurme  Niemi (Teos 2017)

"Kantasuomea puhuvien ihmisten kivikautisten esivanhempien kota-asumukset oli pystytetty siten, että suuaukko osoitti etelään. Asemointi antoi kieleemme ilmansuuntien nimet etelä (edessä) ja pohjoinen (pohja). Lännestä tuotiin Niemelle pronssikaudella myös täällä aivan uudenlainen väkivaltatyökalu, miekka, jolla ei ole koskaan ollut mitään muuta käyttöarvoa kuin ihmisten vahingoittaminen ja pröystäily. Kaikki sotaan liittyvä terminologia 'jousta' ja 'nuolta' lukuun ottamatta on kielessämme germaanista lainaa, paitsi itse käsite 'sota', joka on uralilaisen kantakielen ikivanha, merkityksensä säilyttänyt termi."
Luin jostakin Finlandia-palkinnonsaajien julkistusten jälkeen kommentin, tyyliin "on se melkoinen tuo Juha Hurme, kun voitti kaunokirjallisuuden Finlandian tietokirjalla", ja kirjan luettuani voin yhtyä tähän (sävyltään ihailevaan) toteamukseen. Eli kyllä, tämä kirjabloggaus Hurmeen Niemi-teoksesta sisältää paljon kirjallisuuden lajien köydenvetoa. Jos sellainen kyllästyttää, kannattaa kääntyä 180 astetta tässä nyt. Minulla on kirjastonhoitajuudesta kumpuava tarve luokitteluun (ja kuulun vieläpä kaunokirjallisuuden asiasanastosta vastaavaan työryhmään), joten en vain pysty kuittaamaan näitä pohdintoja sivulauseessa, vaan tämä vaatii ammatillisestikin syvempää pohdiskelua! Genrerajojen sekoittuessa olen se "old man yells at cloud"-henkinen keuhkoaja niin pitkään kuin tarve vaatii! Mutta palataan asiaan, kirjallisuuteen. Tarinallinen tietokirjallisuus kasvattaa suosiotaan nykyisin, ja kaunokirjallisia keinoja käyttäviä tietokirjoja ilmestyy paljon. Välillä rajat ovat hyvinkin hämäriä, jos mietitään Helen Macdonaldin H niin kuin haukkaa tai Bea Uusman Naparetkeä. Kotimaisista tietokirjailijoista esimerkiksi Teemu Keskisarja on tunnettu siitä, että tekijän oma ääni ja tyyli näkyvät kirjoissa vahvasti. Suomen alueen historiaa maailmankaikkeuden alkulähteiltä vuoteen 1809 kertovassa Niemessä kuuluu vahvasti Juha Hurmeen luoma kirjallinen ääni. Se on kieltämättä ääni, jota perinteisessä tietokirjassa ei välttämättä hyväksyttäisi. Otetaan vaikka katkelma.
"Magnus lähti atakkiin 1348, mutta tyhmät venäläiset eivät arvostaneet Jeesuksen ja Birgitan sotasuunnitelmaa, vaan liiskasivat ruotsalaisjoukot. Myös musta surma pilasi hyvän sodan, kun se iski molempiin osapuoliin. Magnuksen ja Birgitan välit menivät poikki; Birgitan mielestä Magnus ei ollut osannut noudattaa ohjeita, ja kuninkaan mielestä Birgitan ohjeet olivat perseestä."
Niemessä Hurme kertoo toistuvasti naurua lukijassa herättävään tyyliinsä mielipiteitä, ottaa kantaa ja kiroaakin. Aivan näin elävää kielenkäyttöä ei todennäköisesti sulatettaisi, jos hän olisikin kustantajan tietokirjallisuusosaston toimittamana kirjoittanut kirjan "Suomen historia alkuräjähdyksestä Ruotsin vallan päättymiseen". Eli tätä vasten voisin hyväksyä kaunokirjallisen genren tälle teokselle. Vastaavanlaista pohdintaa ei tarvinnut käydä Hurmeen edellisen teoksen Nyljetyt ajatukset kanssa, sillä siinä Aimon ja Köpin soutumatka Suomen länsirannikkoa pitkin toimi kehyskertomuksena esseemäisille kulttuuripohdinnoille, ja sen hyväksyn romaaniksi helposti. Hurme kertoi haastattelussa loppukesästä, että hän yritti tuoda vastaavan kehyskertomuksen Niemeenkin, mutta se ei vain lähtenyt, joten kirja syntyi ilman sitä. Kertojana on Hurme itse, vai onko? Yhtä hyvin teksti voi olla syntynyt jonkinlaisen Hurmeen muodostaman ulkoisen kertojaäänen kautta. Ja toisaalta, jos tätä kehitetään eteenpäin, eikö kaikki kirjallisen tekstin tuottaminen vaadi jonkinlaisen kertojaäänen valitsemisen, eikä tuo ääni ole "todellinen" siinä mielessä, että en puhuisi tätäkään asiaa samaan tapaan ystävilleni, jos juttelisimme Hurmeen kirjasta kasvotusten, vaan tämän tekstin äänenä on kirjabloggaaja-Tuomas. Mutkikasta.
"Asialla oli toinenkin, mukavampi puoli. Luterilaisuus siirsi musiikin oleellisesti lähemmäs seurakuntaa, joka oli saanut katolisessa kirkossa vain kuunnella latinankielistä laulelua. Nyt immeiset pääsivät tai joutuivat itse laulamaan omalla, ymmärrettävällä kielellään. Yleisön ja esittäjien raja haihtui; seurakuntalaisista itsestään tuli musiikin esittäjiä. Se oli kamalaa mutta omaa."
Tieteen termipankista löytyvässä määritelmässä todetaan romaanin olevan "laaja fiktiivinen proosakertomus". Hurmeen teksti muodostaa laajan kertomuksen, joka on ehdottomasti proosaa, mutta fiktiivisyys mietityttää. Samalla sivulla olevassa selitteessä siteerataan venäläistä Mihail Bahtinia, merkittävää romaaniteoreetikkoa, jonka mukaan romaani on ainoa muotoutumisvaiheessa oleva ja toistaiseksi vielä epävalmis genre. Voiko siis romaanin määritelmä nykyisin nielaista tutkittuun tietoon perustuvan teoksen, jonka kieli ylittää tietokirjalle sopivat rajat? Yhtenäisen kertomuksenhan Niemi muodostaa, mikä on jo enemmän kuin monesta (post)modernista romaaniksi luokitellusta teoksesta voi sanoa. Voi ajatella, että tämän kirjan kohdehenkilönä on itsessään Niemi, joka kehittyy omalla tavallaan ollen kiinteä osa muuta maailmaa, vaikka sijainniltaan sopivasti reunassa ja hieman eristyneenäkin, joten vaikutteet virtaavat sinne usein hitaammin kuin muualle. Silti lähes kaikki Niemellä on rakentunut vuorovaikutuksessa eri suunnissa olevien naapureiden kanssa ollen lainattua ja mukailtua heiltä. Miksi ei sama meno jatkuisi edelleenkin, ja myös tulevaisuudessa.

Myönnän, että lukemistani Hurmeen teoksista pidin Niemeä enemmän Nyljetyistä ajatuksista, jonka hankin pian kirjastolainan lukemisen jälkeen omaan hyllyyni tutkittavaksi, hakuteokseksi ja ihan vain uudelleen lukemisen nautinnoksi. Niemi on erittäin sivistynyt, oivalluksia tarjoava ja monissa kohdin viihdyttäväkin teos (en ikinä väheksy sitä, että kirja tarjoaa hilpeää naurua), ja kirjan luettuaan sisäistää sen, miten vahvasti olemme osa maailmaa, joka virtaa meissä moniaalta kurottavina puroina silloinkin kun kuvittelemme olevamme huomattavan yksilöllisiä. Ylpeitä ja iloisia tästä Niemestä saamme silti olla, ja erityisesti kalevalaiseen runomittaan kannattaa suhtautua suurella lämmöllä!

Muita kirjabloggauksia, kritiikkejä ja kaikenlaisia juttuja kirjasta löytää googlaamalla varmasti suunnilleen Agricolan epäjumalaluettelon verran, joten tällä kertaa en linkittele.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Kätlin Kaldmaa - Islannissa ei ole perhosia

Kätlin Kaldmaa  Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017), alkuteos Islandil ei ole liblikaid (2013). Suomeksi kääntänyt Outi Hytönen.

"...pidän sinun kädestäsi kiinni, enkä kysy, miten kauas on vielä mentävä, kätesi käteni ympärillä, paljas lämmin käsi lapasen suojaaman kylmän käteni ympärillä, me lähdemme. Tärkeintä on, ettei pelkää."
Virolaisen Kätlin Kaldmaan romaani Islannissa ei ole perhosia hurmasi minut ylläolevan sitaatin tullessa vastaan jo sivulla 14, joka on kirjan kolmas varsinainen tekstisivu. Hyvin nopeasti siis iski hurmio. Jokin kolahti minuun niin, että jouduin laskemaan kirjan hetkeksi syliin bussin penkillä, jolla istuin sitä lukiessani, ja piti ajatella, ja luin tuota pätkää yhä uudestaan. Se voisi olla proosarunoa, runokatkelma romaanissa. Se on kirjan sivulla itsekseen, ei ole varmaa mihin se yhdistyy, mutta mielessään sen voi liittää moneen, kukin haluamaansa. Seuraavalla sivulla kirjan tarina varsinaisesti alkaa, perinteisempänä kerrontana. Tällaiseen vaihteluun kiteytyy paljon kirjan ominaispiirteitä, sen viehätystä.

Kaldmaa on tunnettu kotimaassaan kirjailijana, kääntäjänä, kriitikkona ja Viron PENin puheenjohtajana. Olen itsekin kuullut hänen lausuvan runoaan Helsingin kirjamessuilla suomen kielellä, sitä oli hauska kuunnella! Ensimmäisessä aikuisille suunnatussa romaanissaan Kaldmaa on käyttänyt monipuolisia ja tavallisuudesta poikkeavia keinoja erityisesti typografian osalta. Rivi riviltä etenevän proosatekstin lisäksi teksti kulkee välillä runon säkeinä, aukeaman laidasta laitaan, ympyröitä muodostaen ja joskus yhtä sanaa toistamaan jääden. Teoksen kielessä kuuluu muutenkin runo.
"Aurinko on jo päiväkausia ollut ihmisiä varhaisempi ja kun Gudrun astuu aamulla ulos talosta  hän on illalla raahannut nukkumatarpeet luolasta taloon , ottaa hänet vastaan valtameren suolainen sillintuoksu. Hän hengittää monta kertaa syvään, täyttää keuhkot viimeistä soppea myöten valtamerellä, sulkee silmänsä ja päästää sisäänsä uuden äärettömyyden. Meren kaikkialle ulottuvan rajattomuuden."
Maaginen Islannin saari on kirjassa melkeinpä yksi henkilöistä, kuten myös valtameri, joka vaikuttaa kaikkeen saaren eläjissä. Romaanin tarina on sukusaaga, jossa on paljon myyttisiä elementtejä. On pariskunta josta kaikki alkaa, miestään Jónsia vuosia meriltä odottava Gudrun-vaimo Odysseian Penelopen tapaan, ja Penelopen tarinakin astuu mukaan äkkiä keskellä kirjaa, mutta vain hetkeksi, sitten palataan taas Islantiin Gudrunin ja Jónsin jälkipolvien edesottamuksiin. Taivaaseenastumista muistuttava suureen valoon katoaminenkin koetaan, ja mieleen tulee raamatullisten viittausten lisäksi Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Maaginen realismi elää myös kirjan sivuilla, kun hahmoihin kuuluu esimerkiksi vanha ja viisas Raudhollin Ragnhildur, joka elää aina vaan, vaikka sukupolvet ympärillä vaihtuvat toisiksi. Lopulta sukupolvien ketjussa päästään nykymaailmaan ja Elinaan, joka on asunut aina poissa saarelta ja huomaa äkkiä olevansa sukunsa viimeinen. Hän palaa Islantiin suvun talolle ja muistaa, että on alun perin nimeltään Elín. Jokin vetää häntä raudan luo, minne vain hän meneekin, tuntee hän ilmassa leijuvan raudan henkäyksen.

Islannissa ei ole perhosia on komea romaani, kiehtova saaga karun kauniilta saarelta valtameren sylistä. Sitä on helppo verrata Marianna Kurton viime syksynä ilmestyneeseen Tristania-romaaniin, jossa oltiin myös saarella, ja runoja aikaisemmin julkaisseen kirjailijan teoksen kielessä oli myös runon rytmiä ja kuvakielisyyttä. Kaldmaan romaani tuo runon kuitenkin vielä vahvemmin osaksi kerrontaa, kokeilee leikitellen typografialla, eivätkä ratkaisut useimmiten edes yritä selittää itseään. Sanat vain kelluvat saarella puhaltavassa tuulessa ja valtameren aallokoissa. Fabriikki Kustannus tekee jatkuvasti kulttuuritekoja suomentamalla kiinnostavaa ja laadukasta, isompien kustantajien käännöksiä vähälevikkisempää kaunokirjallisuutta, ja monta muutakin Fabriikin julkaisuista on jo lukulistallani. Pari teosta (Deborah Levyn Uiden kotiin ja Saša Stanišićin Ennen juhlaa) odottelee myös omasta hyllyssä. Oli ilo saada lukea tällainen hieno ja rohkeasti kokeileva, eteläisessä naapurissamme kirjoitettu romaani hyvänä suomennoksena. Virolaista kirjallisuuttakaan kun ei meillä liikaa käännetä.

Muissa blogeissa: Lumiomena, Marissa Mehr, Täysien sivujen nautinto, Mummo matkalla

lauantai 30. joulukuuta 2017

Runohaasteen (#runo100) koontia

Tänä vuonna kirjabloggaajia on kannustanut runon pariin erityisesti Omppu, joka aloitti loppiaisena blogissaan #runo100-haasteen (linkki koontisivulle). Itsekin uskaltauduin haasteen myötä bloggaamaan runoista entistä enemmän, ja kynnys on madaltunut paljon, vaikka vieläkin se on olemassa  päänsisäisistä blokeista vaatii paljon päästä yli. Se ajatus, että runot vaativat tulkintaa, jonka on oltava tietynlainen ja oikea, istuu ihmeen tiukassa. Mutta yritän päästä siitä eteenpäin. Hölmöintä koko hommassa on, että kirjoitan itsekin runoja ja tiedän, että niiden olemukseen kuuluu monitasoisuus ja useammalla tavalla luettavissa oleminen.

Runovuottani onkin värittänyt paljon oma kirjoittaminen ja sen muuttuminen tavoitteellisemmaksi. Olen osallistunut kolme kertaa poetry slam -kisailuun ja julkaissut esitettyjä runoja myös blogissa. Muitakin runoja olen päästänyt maailmalle, niitä löytyy blogista hieman ironisella tunnisteella "runotaijotain". Sen klikkaaminen on omalla vastuulla, varsinkin ne aikaisemmat sillä postatut tekeleet ovat melko kiusallisia ja harkitsen niiden poistamista... Osaa niistä teksteistä on kehitetty eteenpäin editoimalla ja ne ovat edelleen mukana kokoelmakäsikirjoituksessa, jota olen viime aikoina rakennellut valmiiksi. Viimeksi tänään olen selannut sitä läpi, viilaillut ja miettinyt, että mitähän...

Pääasia haasteessa ovat kuitenkin olleet luetut ja postatut runokokoelmat. Listaan nyt kaikki tänä vuonna haasteen aikana lukemani, ja linkkeinä ovat ne, jotka ovat selvinneet blogiini asti. Kaikista en ole osannut vielä kirjoittaa, mutta voi olla, että niistäkin on bloggauksia tulossa lähiaikoina.

Gunnar Björling: Auringonvihreä
Mikael Brygger: Tuuliatlas
Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän
Tua Forsström: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen
Eeva Kilpi: Animalia
Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret
Maria Matinmikko: Värit
Aura Nurmi: Villieläimiä
Aki Salmela: Hiekkapäiväkirja
Timo Salo: Mutta ennen muuta
Eino Santanen: Yleisö
Saila Susiluoto: Ariadne
Saila Susiluoto: Siivekkäät ja hännäkkäät
Pauli Tapio: Varpuset ja aika
Henriikka Tavi: Esim. Esa
Sirkka Turkka: Mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Yhteensä 16 luettua kokoelmaa, niistä 11 blogattua. Näiden lisäksi olen selaillut useita runokokoelmia osittain mm. työhön liittyen, mutta ne eivät ole tulleet luetuiksi kokonaan.

Omppu on julkaisemassa uuden runohaasteen ensi vuodelle, odotan mielenkiinnolla!