lauantai 19. elokuuta 2017

Arundhati Roy - Joutavuuksien jumala

Arundhati Roy  Joutavuuksien jumala (Otava 1997), alkuteos The God of Small Things (1997). Suomeksi kääntänyt Hanna Tarkka.

"Joskus kun Ammu kuunteli radiosta rakastamiaan lauluja, jokin liikahti hänessä. Ihon alle levisi virtaava jomotus, ja hän astui ulos maailmasta kuin velho, paremmille ja onnellisemmille asuinsijoille. Sellaisina päivinä hän oli jotenkin levoton ja kesytön. Aivan kuin hän olisi siirtänyt hetkeksi sivuun äitiyden ja avioeron edellyttämän moraalin. Hänen käyntinsäkin muuttui tavanomaisesta äidinkävelystä toiseksi, villimmäksi. Hän pani hiuksiinsa kukkia ja kätki silmiinsä maagisia salaisuuksia."
Intialaisen Arundhati Royn esikoisromaani Joutavuuksien jumala oli ilmestyttyään parikymmentä vuotta sitten valtava kirjallinen tapaus. Teos sai Booker-palkinnon ja se tuntuu olleen sukupolvikokemus monille suomalaislukijoillekin, jotka tarttuivat teokseen tuolloin ja kokivat jotakin aivan uudenlaista. Erityisesti Royn kielenkäyttö teoksessa tuntui silmiini somessa osuneiden kommenttien perusteella vaikuttaneen kovasti. Nyt kun kirjailijan toinen romaani Äärimmäisen onnen ministeriö on ilmestynyt suomeksikin, oli hyvä aika tarttua itsekin ensin tähän esikoiseen, jonka joskus olen poiminut kirjaston kirjavaihtopisteestä omaan hyllyyni.

Romaanin kerrotaan takakannessa olevan hiljalleen avautuva intialainen perhetarina, ja loppu käytetystä kuvailusta on hyvin abstraktia. Ainakin lukiessa pääsi aloittamaan suht puhtaalta pöydältä, vaikka odotukset yleisesti olivat kovat. Tarinan keskiössä on kiehtovaan tapaan kaksospari Estha ja Rahel, "erimunaiset", kuten tekstissä usein todetaan. Heidän perheeseensä kuuluvat äiti Ammu, isoäiti Mammachi, isotäti Baby Kochamma ja eno Chacko. Tapahtumat liikkuvat eri aikatasoissa, mutta suurin osa sijoittuu parin viikon ajanjaksolle, jolloin kaksoset ovat noin 7-vuotiaita ja perheen vieraaksi saapuvat Chackon ex-vaimo Margaret Kochamma ja tytär Sophie Mol. Tapahtumat saavat lopulta traagisia käänteitä, eikä perhe niiden jälkeen ole lähellekään entisensä. Tunnelmasta huokuu alkusivuilta asti lohduttomuutta. Intialainen kulttuuri on kirjoitettu teoksen kerronnan sisään vahvasti, ja olennaiseksi nousee maan kastijärjestelmän erottelevuus, mutta osoittelematta ja alleviivaamatta.

Teoksen kielenkäytössä on jännittävää, hyvin toteutettua lapsenomaisuutta, mikä usein nousee Esthan ja Rahelin sanaleikittelyistä ja heidän ajattelunsa kuvauksesta. Kaksosten luoma oma kielellinen maailma on esitetty kirjassa uskottavasti. Samalla salaperäistä uhan tunnetta ja äkillisiä, yllättäviä asioita viskellään lukijan eteen lyhyin lausein. Lauserytmi ei ainakaan suomennoksessa ole tyypillisin, vaan etenee välillä nykivästi tapahtumia luetellen. Riimittelyä, lauluja ja kielikikkailua on siinä määrin, että voin vain ihmetellä kääntäjän urakkaa ja sitä, miten hän on tällaisesta teoksesta näin kunnialla selvinnyt. Monessa kohtaa lukiessa heräsi kiinnostus alkuteoksen lukemiseen, että miten mikäkin asia on siinä toteutettu. Kirjailijan vahvat vertauskuvat eivät ole tavanomaisimpia, vaan sopivan yllätyksellisiä. Myös ylevä ja alhainen sekoittuvat tarkan aistivoimaisessa kuvauksessa monesti.
"Ennen valkoisten pilarien kannattamat lahot niskahirret olivat notkolla keskeltä niin, että siihen jäi iso, haukotteleva aukko. Historia-aukko. Maailmankaikkeudessa ammottava historian muotoinen aukko, josta äänettömien lepakoiden tiheät pilvet kohosivat illanhämyssä kuin tehtaanpiipun savu ja liihottivat yöhön.   Lepakot nukkuivat kaiken päivää. Peittivät katon kuin talja. Ja roiskivat lattioille paskaa."
Jotenkin en onnistunut rakastumaan tähän, en hullaantumaan siihen tapaan mitä odotin ylistävien kommenttien perusteella. Odotukseni pääsivät siis liiallisiksi. Luulen, että jos olisin vanhempi ja lukenut tämän nuorena aikuisena kirjan ilmestymisaikaan, olisin ollut yhtä innoissani kuin lukijat silloin. Taidan olla hemmoteltu, sillä viime vuosina on julkaistu paljon kerronnan kanssa rohkeasti kokeilevia, tyylinsä silti linjakkaina säilyttäneitä ja taiturimaisesti kirjoitettuja kaunokirjallisia teoksia. Tällaisia teoksia on ilmestynyt myös Suomessa, ja ne ovat vavahduttaneet ja vaikuttaneet (mm. Laura Lindstedtin Oneiron, Sinikka Vuolan Replika). Kerronnallinen uudistaminen, kokeilut, kielen mahdollisuuksien kartoittaminen ja maagiset elementit rikastavat nykyään entistä enemmän kaunokirjallisuuden lajeja, ja hyvä niin.

Erityisesti maansa kulttuurin kuvaajana Royn teos on ollut länsimaissa harvinainen menestys ja tuonut näkyville paljon sellaista, joka olisi jäänyt monilta tietämättä. Itsekin koen oppineeni asioita, vaikka kaunokirjallisuuden perimmäinen tarkoitus ei olekaan täsmällisen tiedon välittäminen olosuhteista ja kulttuurihistoriasta; se tehtävä jää tietokirjallisuudelle. Olennaista on, että Joutavuuksien jumala on syvästi inhimillinen tarina, ja teoksen juonen olennaisina rakennuspalikoina ovat universaalit teemat: kielletyt rakkaudet ja suvaitsemattomuus. Ruumiillistakin rakkautta Roy puolustaa, mikä näkyy erityisesti kirjan lopussa. Laitoin lukemisen aikana Äärimmäisen onnen ministeriön myös varaukseen  sen tyyliä on kuvattu erilaiseksi, ja kiinnostaa, millaiseksi kertojaksi Roy on parinkymmen vuoden aikana kypsynyt. Kirjallisia julkaisuja häneltä on toki välissä ilmestynyt useitakin, mutta ne edustavat tietokirjallisuutta, mm. esseitä sosiaalisista kysymyksistä.

Muissa blogeissa: mm. Kannesta kanteen, Kirsin Book Club, Kirjavinkit ja muita löytyy Googlella

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Selja Ahava - Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava  Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017)
Ennakkokappale kustantajalta

"Kuka on sanonut, että miehen kuuluu ropista muttereita ja harrastaa sotahistoriaa? En minä ainakaan. Ei minua ole koskaan kiinnostanut sellainen miehisyys. Ja täällä minä silti huudan ja heristelen työkaluja, laitan ne todistamaan puolestani, olen kuin juuri niiden menettäminen tekisi eniten kipeää."
Ensin panin merkille, miten Selja Ahavan kolmas romaani Ennen kuin mieheni katoaa ilmestyi nopealla aikataululla siihen nähden, että edellisten kirjojen välillä oli viisi vuotta. Finlandia-ehdokkaana ollut ja EU:n kirjallisuuspalkinnnon saanut Taivaalta tippuvat asiat ilmestyi keväällä 2015. Uudesta romaanista luin kustantajan esittelytekstin ja totesin, että jääpä abstraktiksi, mutta kiinnostavaa. En osannut arvata. Kirjabloggaajatapaamisessa muutamaa päivää ennen kuin ennakkokappaleen julkaisu- ja arvostelupäivä koitti, kuulin mistä kirja kertoo. Onneksi en syönyt tai juonut mitään sillä hetkellä, olisin saattanut vetää henkeen. Kirja lojui pöydällä, syynäsin takakannen läpi uudestaan ja totesin: tietysti. Romaaniin tarttuminen sekä kiinnosti että pelotti. Aiheen käsittelyssä voi mennä metsään niin helposti ja lujaa, että pensaikot ja puut vain ryskyvät. Tuli lehtijuttuja HS:n kuukausiliitteessä ja Aamulehdessä. Kyseessä on avainromaani tekijän omasta näkökulmasta, siitä kun hänen puolisonsa, miehensä, ilmoitti että on aina halunnut olla nainen.

Jossakin tähän mennessä ilmestyneistä lehtikritiikeistä (en ole lukenut, koska pyrin yleensä välttämään niitä ennen kuin olen blogannut kirjasta itse) oli sanottu, että puolison näkökulma transsukupuolisuuteen on aivan uusi aihe kirjallisuudessa. Keskustelin aihetta ja siitä kirjoitettua kirjallisuutta tuntevan ystäväni kanssa, ja hän totesi ettei se pidä paikkaansa, koska aiemmin suuri osa aihetta käsitelleistä kirjoista maailmalla oli juuri puolisoiden ja muiden läheisten paljastuskirjoja, ja vasta viime vuosina transihmisten omat äänet ovat alkaneet päästä esille. Ehkä arvostelija puhui kotimaisesta kirjallisuudesta, mutta se olisi siinä mielessä hölmöä, että teemasta on Suomessa julkaistu vasta muutama romaani ylipäätään, juuri minkäänlaista traditiota ei vielä ole. Nyt voi siis lakata puhumasta siitä, että tämä olisi erityisen uniikki näkökulma, koska englanninkieliseen maailmaan katsoessa selviää nopeasti, ettei ole. Tietoa löytyy esim. tästä linkistä.

Alkuasetelmissa ennen kirjaan tarttumista ehtivät korostua ulkokirjalliset seikat varsin vahvasti. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen lukukokemukseni olisi ollut, jos olisin ehtinyt tarttua kirjaan tietäen vain sen, mitä takakansitekstissä lukee, mutta se jää spekulaatioksi. Romaani alkaa Kolumbuksesta, hänen matkastaan kohti maanosaa jonka hän luuli olevan Intia. Kuvaus on kaunista, Ahavan edellisestä romaanista tuttua ja pakottoman tuntuisten hienojen vertausten kirjomaa. Seuraavassa osiossa ollaan aamukahvilla, ja kirjan naiskertoja kuulee miehensä vetävän henkeä ja sanovan: "Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen." Ensireaktio on kehu rohkeudesta, sen jälkeen mieleen jysähtää kysymyksiä: "Mitä hän haluaa?" Teos etenee fragmentin kaltaisina lyhyinä kappaleina ja kohtauksina vuorotellen tarinaa Kolumbuksen matkoista ja kertojan puolison muutoksesta, joka tuntuu sekoittavan koko maailman. Tuntemukset ovat ristiriitaisia: samalla kun kertojan elämä ja menneisyys alkavat muuttua tuntemattomiksi ja epävarmoiksi, hän näkee puolisonsa puhkeavan kukkaan tämän alkaessa elää ilmentäen sukupuolta, jonka kokee itselleen oikeaksi.

Naisen on alettava kirjata menetystään ylös, sillä näyttää selvältä, että miehensä hän menettää, tai ainakin käsitteen miehestä joka hänellä oli. Tässä romaani vertautuu vahvasti Taivaalta tippuviin asioihin, jossa äitinsä onnettomuudessa menettänyt pieni tyttö kokosi äitiä muistoistaan, ettei unohtaisi. Välillä kerronta pysähtyy sivuihin, joihin on siroteltu isoilla kirjaimilla sanoja, asioita ja nimiä, jotka kertoja on menettänyt. Sama tapahtuu myös Kolumbuksen tarinassa, sillä tämän ajatellaan menettäneen nimet, joita antoi paikoille; niitä ei myöhemmin käytetty, koska Kolumbus oli maanosan verran väärässä. Samalla tavoin kertoja kokee olleensa väärässä: hän oli rakastunut mieheen, jota ei oikeasti ollut. Sitä ajatusta hän ei pysty hyväksymään. Siispä puoliso on kirjattava ylös tapoja, ajatuksia ja ruumiinosia myöten. Kertojan on hankala päästää irti kumppaninsa miesruumiillisista ominaisuuksista, ja hän jopa sanoo korjausprosessin läpikäyneelle, siinä vaiheessa jo entiselle puolisolleen: "Sinusta törröttää minun mieheni ruumiin palasia", ja minusta toisen on täysin oikeutettua vastata, ettei tuollaista tarvitse kuunnella. Teoksessa kuvatut reaktiot ovat ymmärrettäviä, mutta melko pahalta ne tuntuvat toista osapuolta ajatellen, kun loppupuolella kuvataan riitoja ja kertojan ajatuksia entiselle puolisolleen tehtävistä leikkausoperaatioista. En yksinkertaisesti nähnyt sen tarpeellisuutta.

Ahavan kirjallisesta ilmaisusta teoksessa kielen ja tyylin osalta en löydä kritisoitavaa, vaan kaunokirjallisena tekstinä teos on nautittavaa luettavaa ja etenee vauhdikkaasti  luin puolet kirjasta yhtenä iltana ja toisen puolikkaan seuraavana. Kiinnostavampi kerrontalinjoista oli nykypäivään ja pariskunnan elämään sijoittuva, ja Kolumbusta kuvaavia osuuksia luki välillä hajamielisemmin päästäkseen taas varsinaiseen tarinaan, vaikka väärässä maanosassa seikkaileva löytöretkeilijä vertautuukin symbolisesti vahvalla tavalla kertojan kokemukseen täydentäen sitä ja välillä sekoittuen siihen.
" Siellä oli Intia! Minä tuon teille Intian ja minä aion piru vie pysyä hengissä! Minä olen valtameren suuramiraali ja löytämieni maitten varakuningas, Jumala antoi armossaan minulle tiedon lahjan ja varusti minut merenkäynnin taidoilla, tutustutti minut astronomiaan, geometriaan ja aritmetiikkaan ja antoi tämän käteni piirtää kartan, joka asettaa kaupungit, joet, vuoret, saaret ja satamat paikoilleen. Ja paikoillaan ne ovat!"
Ajatukseni eivät olleet lukemisen päätyttyä ollenkaan yksiselitteisiä. Lukukokemuksessa ja kuvatuissa asioissa oli paljon häiritsevää, mutta samalla kirja on hienosti kirjoitettu kaunokirjallinen teos, jonka lukeminen eteni sujuvasti ja tapahtumien kulku käänteineen kiinnosti läpi kirjan. Kirjailija kertoi, että hän ei olisi tällaista kirjaa halunnut kirjoittaa, vaan se on lähtenyt asioiden käsittelyn pakosta. Nyt on kotimaisessa kirjallisuudessa tullut tällainenkin ääni esiin, mutta toivoisin seuraavan näkyvästi julkaistavan transsukupuolisuutta käsittelevän teoksen olevan meilläkin lopulta transihmisen omaa ääntä.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him?, Lukuneuvoja, Luettua elämää, Lukupino, Tuijata, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Kirjamuistikirja, Kirja vieköön, Hemulin kirjahylly, Helmi Kekkonen, Jorma Melleri

maanantai 7. elokuuta 2017

Anni Kytömäki - Kivitasku

Anni Kytömäki  Kivitasku (Gummerus 2017)

"Helena istuu sängylle ja silmäilee menneisyyden raitoja räsymatossa. Kaappikello ja sydän kuulostelevat toisiaan ja vastaavat toistensa sykäyksiin, sitten sydän karkaa edelle. Kellon raksutus tihenee sekin ja ompelee Helenan kiinni pitsiseen päiväpeittoon. Hengitys kohisee korvissa, ompelet ratkeavat, hän säntää pirttiin ja paiskaa kamarin oven kiinni."
Mistä aloitan tämän teoksen kanssa? Takana on lukemisen kokemus, joka haarautuu vyyhtinä kurottaen juurensa kallionkoloihin, karttakirjan toisiinsa kytkeytyviin sinisiin vesiin ja ihmisaivojen hermoratojen arvoituksiin. Ei ole helppoa, mutta yritän. Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta oli valtaisan hieno, minulle ilmestymisvuotensa ykköskirja. Kun huomasin Kivitaskun ilmestyneen, kävin vielä samana päivänä hankkimassa kirjan itselleni. Kun isännöimäni kirjabloggaajien viidennen klassikkohaasteen hommat tulivat valmiiksi, pääsin aloittamaan. Takakansi lupaili jälleen eri aikakausissa ja näkökulmissa kulkevaa tarinaa, joka katsoisi Suomen ja jossain määrin myös itänaapurimme historiaan. Kultarinnassa eteneminen tosin oli varsin kronologista, Kivitaskussa aikatasoja on aluksi kolme toisistaan selvästi eroavaa, ja kahta niistä lähdetään alun jälkeen seuraamaan.

Kytömäen kieli ja kerronta ovat pysyneet samanvahvuisina kuin ennenkin, sen saattoi ilolla todeta heti ensisivuilta. Vavahduttavat kielikuvat, kekseliäät ilmaukset ja ilman häiriötekijöitä soljuva kerronnan eteneminen ovat tallella tehden lukemisesta nautittavaa sivulta toiselle. Harvalta kirjailijalta olisin yhtä ennakkoluulottomasti uskaltanutkaan tarttua yli 600-sivuiseen teokseen. Kirjan juonessa lähdetään aluksi vuonna 1959 seuraamaan 16-vuotiasta, masennuskausien ja maaniseen tapaan toimeliaiden jaksojen vuorottelun kanssa elävää Helenaa. Hänen elämänsä ei tunnu helpolta ja äitikin on huolissaan. Helena muuttaa saareen omistautuakseen harrastuksilleen rauhassa, mutta asustelu katkeaa tulipaloon, jonka jälkeen pitää lähteä "lepäämään" hetkeksi mielisairaalaan. Toinen aikataso sijaitsee nykymaailmassa tapahtuen lähinnä vuonna 2012. Veka taistelee terveydentilansa kanssa ja olisi sairaalahoidon tarpeessa, mutta päättää lähteä suvun mökille Louhurantaan. Kolmas aikataso puolestaan hypähtää pitkälle historiaan, Venäjän puolelle, jossa nuori kirjailija Sergei seisoo teloituslavalla. Kaikki on kuitenkin pelkkää näytöstä, ja Sergei passitetaan vankeuteen. Tapahtuu onnettomuus, joka suo hänelle mahdollisuuden uuteen elämään. Kuten arvella voi, teos kertoo monipolvisen sukutarinan, ja mukana on ihmiselon laaja kirjo etsiskelevästä harhailusta läpi harmaan kiven menevään rakkauteen ja elämän paikoilleen naulitseviin menetyksiin. Tämän enempää juonesta ei tee mieli kertoa. Pohdin juuri vähän aikaa sitten Facebook-ryhmän keskustelussa, ettei juoni ole minulle nykyisin tärkein osa kirjaa eikä monesti juuri ollenkaan olennainen, mutta ihailen kyllä taitavaa juonenpunontaa sitä kohdatessani. Tässä kirjassa ihailu pudotti minut suorastaan polvilleni. Jännitteet pysyvät yllä, kasvavat kliimakseiksi ja langat punotaan yhteen niin, että kiviä ei jätetä kääntämättä (mikä Kivitaskun tarinassa ei jää pelkäksi sanonnaksi). Matto vedetään lukijan alta lopulta parikin kertaa niin, että juuri kun on päässyt horjuen ensimmäisestä kaatumisesta ylös, lentää taas naamalleen. Kirjan loppumisen jälkeen tekee mieli aloittaa uudestaan, mikä näin jykevän tiiliskiven kanssa on minulle poikkeuksellinen tunne.
"Tien savipinta on kohmettunut kovaksi, on helppo kävellä kuten aina silloin kun määränpäätä ei erota pimeästä tai kun sitä ei vielä ole. Välillä pakkanen on säikäyttänyt järven kuoreensa, linnut jatkavat kevättä yölläkin, laulavat yksinäisyyttä loitolle. Äänet helmeilevät ja piukahtelevat tien kummallakin puolella, kaukana huutavat joutsenet. Samaa levottomuutta ne potevat kuin minäkin. Sairauden huppu on pudonnut päälaelta hartioille eikä varjele enää heräävältä maalta."
Jatketaan kielen ja kerronnan parissa vielä tarkemmin. Kuten totesin, kirjailija saa luotua pysäyttävän hienoja kohtia, joiden ääressä teki mieli melkeinpä huokailla. Vanhalta suomen kieleltä kuulostavilla ilmaisuksilla saadaan nykykielen sekaan sopivasti ripoteltuna luotua hyvin tuoreen tuntuisia ilmaisun muotoja. Romaanin loppupuolella mainitaankin Suomen Kansan Vanhat Runot -niminen opus, ja olen melko varma, että kirjailijalla itsellään on myös vastaavanlainen teos inspiraationlähteenä omassa kirjoitustyössään. Tästä kaikesta huolimatta Kytömäen kirjat ovat ensisijaisesti Kertomakirjallisuutta isolla K:lla, kieli palvelee kerrontaa, täydentää sitä, tuo sen lähemmäksi ja tekee asiat käsinkosketeltaviksi. Tähän vaikuttaa Kivitaskussa myös rohkea kerrontaratkaisu, preesensin käyttäminen tapahtumien nykyhetken kuvauksessa. Siitä ollaan varmasti kirjallisuusihmisten parissa montaa mieltä. Minua ei häirinnyt; kiinnitin kyllä huomiota alkusivuilla, mutta sen jälkeen en edes osannut kyseenalaistaa. Tässä teoksessa aikamuotoratkaisu saa pysyttelemään hahmojen rinnalla, näkemään niiden kokemukset kuin kaikki tapahtuisi suoraan edessä. En osaa enää kuvitella kirjaa perinteisessä imperfektimuodossa, se on nyt näin koettu. Symboliikka on Kytömäen esikoisteoksen tavoin Kivitaskussa vahvaa: kalliot, kivet, vesi ja erityisesti järvet. Luonto on osa elämää ja suurta kertomusta saumatta. Kivet näyttelevät tärkeää roolia erityisesti pisimmälle historiaan sijoittuvan tarinalinjan käännekohdissa, joista yksi sai lopulta haukkomaan henkeään ja toi kyyneleet silmiin, enkä edes liioittele reaktiota.

En osaa sanoa tästä tarpeeksi paljoa, ja samalla ajattelin ennen kirjoittamisen aloittamista ettei tästä ehkä pitäisikään, tämä on niin voimalla koettava kirja, jonka maailmasta lukija ottaa oman paikkansa. Sieltä voi seurata aitiopaikalta kertomusta, jossa on niin paljon. Mielen ja ruumiin vapaus, kuten kirjan esittelytekstissäkin todettiin, on sanoma joka tässä vaikuttavassa kertomuksessa koskettavasti näkyy. Ainekset ovat runsaat, mutta niitä on käytetty harkiten, oikeissa paikoissa ja kirjan reittejä myötäillen. Anni Kytömäessä yhdistyvät kirjailijana sekä täsmällisen ja eläväisen kertojan että hurmaavan ja monipuolisen kielenkäyttäjän taidot. Tuloksena on jälleen mitä hienointa romaanitaidetta. Kivitasku jää paikalleen hyllyyni, joskus vielä luettavaksi uudella katseella.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Täällä toisen tähden alla

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Hermann Hesse - Lasihelmipeli (klassikkohaaste)

Hermann Hesse - Lasihelmipeli (Kirjayhtymä 1972), alkuteos Das Glasperlenspiel (1943). Suomeksi kääntänyt Kai Kaila, runot Elvi Sinervo.

"Knecht kertoi monien vuosien kuluttua eräälle oppilaalleen, että astuessaan ulos talosta hän havaitsi kaupungin ja maailman muuttuneen ja joutuneen lumouksen valtaan paljon enemmän kuin jos se olisi koristautunut lipuilla ja seppeleillä, nauhoilla ja ilotulituksella. Hän oli saanut kutsumuksen, kokenut elämyksen, jota lienee lupa nimittää sakramentiksi: hänelle oli tullut näkyväksi ja kutsuvasti avautunut ihanteiden maailma, jonka hänen nuori mielensä oli siihen asti tuntenut vain kuulopuheista ja hehkuvista unelmista."
Saksalaisen Hermann Hessen (1877-1962) romaani Lasihelmipeli oli ehtinyt kasvaa mielessäni jo myyttisiin mittoihin: Nobel-palkitun tekijänsä pääteos, suurimpien 1900-luvun romaanien listoilla usein mainittu, kuvaustekstinsä mukaan "ajan monumentti" ja teos, jossa tekijä pyrkii "yleismaailmalliseen, lännen ja idän viisauden yhdistävään humanismiin". Ensimmäisen kerran kirja tuli minua vastaan oikeastaan populaarikulttuurissa, sillä Eleanoora Rosenholm -yhtyeen mainiossa Ambulanssikuskitar-kappaleessa lauletaan biisin nimihenkilön sanoin työpäivän päätteeksi: "Tänään luen jonkun kivan kirjan, ajattelin. / Tänään luen Hermann Hessen Lasihelmipelin." Kirjaa lukiessani totesin sanoituksessa olleen rutkasti ironiaa, mikäli lyyrikko on kirjan itse lukenut, nimittäin 540-sivuista opusta ei noin vain lukaista illalla työpäivän jälkeen. Minulla siihen meni noin viikko. Kirja on ensimmäinen lukemani teos Hermann Hessen tuotannosta.

Siinä missä pari päivää sitten postaamani Lähellä villiä sydäntä on naisruumiillisen proosan klassikko, Lasihelmipeli edustaa lähinnä miehistä ajattelua. Tämä yleistys on todella karkea, mutta kirjat perätysten lukeneena koin hypänneeni hyvin erilaiseen maailmaan siirtyessäni toisesta toiseen. Hessen romaanissa keskeiset henkilöt ovat miehiä, jotka käsittelevät omassa suljetussa ympäristössään tieteellisiä kysymyksiä ja vastapainoksi harjoittavat mietiskelyä. Lasihelmipelissä nimenomaan ajattelu ja sen taito ovat erittäin keskeisiä. Näitä lukemiani kahta erilaista klassikkoa puolestaan yhdistää se, että ne tapahtuvat vahvasti sisäisissä maailmoissa. Ympäristön kuvailu ei ole kummassakaan aikaan sidottua, vaan teoksissa kuvaillaan lähinnä luonnon elementtejä. Lasihelmipelin pääasiallinen tapahtumaympäristö Kastalia on "maailmasta" erottautunut yhteisö ja sillä on omat lakinsa ja norminsa, joihin osalliseksi pääsevä vihkiytyy jo hyvin nuoresta pitäen.

Romaani on ulkonaisesti olevinaan päähenkilönsä Josef Knechtin eli "ludi magister Josephus III:n" hieman kömpelösti koottu elämäkerta, jonka perässä ovat lopuksi vielä tämän jälkeenjääneet tekstit sisältäen runoja ja kolme opiskelun yhteydessä kirjoitettua kuvitteellista elämäntarinaa. Kirjan johdanto-osuutena toimii johdatus lasihelmipelin historian pääpiirteisiin. Lasihelmipeli on romaanissa siis estetiikkaan pohjautuva peli, jossa on tarkoitus käydä eri tieteenlajien välistä vuoropuhelua, esimerkiksi yhdistää matemaattisia lakeja musiikin maailmaan ja tavoitella vertauskuvallisesti täydellisyyttä, "ylevää alkemiaa", ja samalla pelissä on henkinen puoli, jossa pyritään lähestymään sisäisesti yhtenäistä henkeä, jumaluutta. Vaikka kirjassa kuvataan lasihelmipelin olemusta kymmeniä sivuja, tämän konkreettisemmalle tasolle pelitapahtumien kulusta ei päästä. Keskiössä on Josef Knechtin elämäntarina tavallisesta koululaisesta valiokoulun oppilaaksi ja sitä kautta myöhemmin pääsy veljeskuntaan ja unelmoituun lasihelmipelimestarin virkaan. Knecht kokee lapsena suuren "heräämisen" musiikin parissa vanhan musiikkimestarin soittaessa fuugaa, minkä jälkeen hänet hyväksytään valiokouluun. Lasihelmipeli on kertojan mukaan syntynyt aikanaan kauhistellun ja paheksutun "sarjalukemistojen aikakauden" jälkeen vastavoimaksi, joka sai ihmiset takaisin henkisen kehittymisen pariin. Johdannon kuvauksen perusteella sarjalukemistolla tarkoitetaan jonkinlaisia juoruja ja mm. sanaristikoita (!) sisältäviä aikakauslehtiä. Huvittaa ajatellakin, mitä vuonna 1962 kuollut Hesse olisi kirjoittanut, jos olisi elänyt Big Brotherin ja Temptation Islandin kaltaisten tosi tv -ohjelmien aikakaudella...
"Lisäksi näyttää sarjalukemiston käsitteeseen kuuluneet eräitä pelejä, joihin lukijoita kannustettiin ja joilla aktivoitiin heidän kokoon haalimiaan ylenmääräisiä hajatietoja, kuten käy ilmi pitkästä selostuksesta, jonka Ziegenhalss on laatinut aiheesta 'ristisana-arvoitukset'. Tuhannet ihmiset, joista useimmat tekivät raskasta työtä ja viettivät rasittavaa elämää, istuivat tuolloin vapaahetkinään kumartuneina ruudukkojen puoleen, joita he tiettyjen sääntöjen mukaan täyttivät kirjaimilla."
Yksi romaanin johtavista teemoista on ero ajattelunsa pitkälle kehittäneen ja tieteeseen tarkasti syventyneen intellektuellin Kastalian ja sen ulkopuolisen, pelkästään "maailmaksi" kutsutun elämänpiirin välillä. Kastalialaiset elävät siveyslupauksen alla, eivät osallistu politiikkaan eivätkä pidä esimerkiksi historiaa oikeana tieteenä. Josef Knechtiä kuitenkin kiinnostaa alusta lähtien jollakin tasolla myös ulkona tapahtuva maailma, ja Knecht joutuu puolustamaan elinpiiriään Kastaliaa sitä vastaan, kun maineikkaan sukunsa ansiosta Kastaliaan oppilaaksi päässeen Plinio Designorin väitteet ulkomaailman paremmuudesta ja Kastalian sulkeutuneesta sisäänpäinkääntyneisyydestä tarvitsevat vastaväittelijän. Myöhemmin Knecht kokee toisenlaisen ajatusmaailman vaikutuksen, kun hänet lähetetään pariksi vuodeksi luostariin. Lopulta Knecht on lasihelmipelimestari, ludi magister, mutta silti hän ei pääse eroon maailmasta, jossa ihmiset elävät erilaisten sääntöjen mukaan, menevät naimisin, perustavat perheitä, osallistuvat yhteiskunnan toimintaan sen kaikilla osa-alueilla. En olisi ehkä tullut näin moniulotteisesti kiinnittäneeksi huomiota ns. maailmallisen ja sulkeutuneen tiedekeskeisen väliseen rajankäyntiin ja tasapainotteluun kirjassa, ellen olisi käynyt viime viikolla isäni luona, jolloin hän huomasi, että olin lukemassa Hesseä. Hän oli itse lukenut 70-luvulla nuorena Arosuden, Siddharthan ja Lasihelmipelin, ja isäni mukaan samaa rajankäyntiä eri maailmankatsomusten välillä käydään myös Arosudessa ja Siddharthassa, mutta Lasihelmipeliä hän piti Hessen parhaana. Paljon kirjan sisällöstä koen tiivistyvän hienoon lauseeseen: "Heräämisten sarja oli samalla joukko toisiaan seuraavia eroja."

Teoksen kerronnan seuraaminen vaatii keskittymistä, kun ajattelu ja pitkälle pohditut näkemykset korostuvat. Jouduin palaamaan takaisin useita kertoja, koska olin huomannut mieleni harhailleen, enkä pysynyt tekstissä kuvattujen mietteiden perässä tarpeeksi. Kirjan kieli on suoraa mutta silti hyvin kaunokirjallista. Rönsyjä ei kielellisesti ole, vaan lauseet ovat kirkkauteen pyrkiviä ajatusketjuja, jotka muodostavat usein pitkiä mutta erittäin sujuvia virkkeitä johdattaessaan lukijaa oivallusten äärelle. Hessen voi selkeästi huomata olevan laajasti eri aikojen ja kulttuurien viisautta tunteva näkijä. Joskus hän minusta sortui pitemmissä pohdinnoissaan jaaritteluun, mutta se ei kirjassa ollut merkittävä ongelma.
"Varustautumisesta tulee kenties kuitenkin pian jälleen tärkein rahoituskohde, kenraalit koroavat parlamentissa johtoasemaan, ja jos kansa joutuu valitsemaan joko Kastalian uhraamisen tai sodan ja tuhoutumisen vaaran, tiedämme kumpaa se äänestää. Silloin pääsee myös heti valtaan sodan ideologia, joka ennen kaikkea kietoo pauloihinsa nuorison, iskusanojen hallitsema maailmankatsomus, jonka mukaan oppineilla ja tieteillä, latinalla ja matematiikalla, sivistyksellä ja hengen kehittämisellä on elinoikeus vain sikäli kuin niitä voidaan käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin."
Lasihelmipeli on vaativa, mieltä kiihdyttävä ja pääsyn oivallusten äärelle tarjoava lukukokemus. Ajattomuudessaan ja eri ajattelumallien yhdistelyssään se on selkeästi klassikon aseman ansainnut. Kielellistä uudistamista ja kokeilua se ei juuri tarjoa, ja runollisuuttakin on lähinnä loppupäässä esitellyissä Knechtin runoissa, mutta kerronnan selkeys ja tarkkuus ovat tasoa, jota Nobel-kirjailijalta voi edellyttääkin. Jos haluaa päästä pohtimaan syvällisesti musiikkia, estetiikkaa, tieteellistä maailmankuvaa ja idän viisautta läntisessä kontekstissa, kannattaa tätä peliä ehdottomasti kokeilla. Kirjoitusajankohta, eli 1930-luku ja toinen maailmansota, näkyy romaanin pohdintojen taustalla, ja erilaisten maailmankatsomusten törmäyksiin suhtautumisessa kirja tarjoaa välineitä monien kohtien tuntuessa ajankohtaisilta juuri nykypäivän maailmassa.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 5 - kooste


Kirjabloggaajien klassikkohaasteen viidennelle kierrokselle ilmoittautui laskujeni mukaan 42 bloggaajaa. Haastekierroksen postauspäivä on 31. heinäkuuta. Tähän koostepostaukseen kommentoineiden bloggaajien lukemista teoksista kootaan lista klassikoista, jotka selätettiin klassikkohaasteen tällä kierroksella. Klassikkohaasteen seuraavan kierroksen vetää Heidi Dysphoria-blogista!

Somessa voi haastepostaustaan jakaessa käyttää tunnisteita #klassikkohaaste tai #klassikkohaaste5.

Luetut kirjat (32 blogia ja 31 uutta luettua klassikkoa):

Juhani Aho: Siihen aikaan kun isä lampun osti - Kaikkea kirjasta
Juhani Aho: Yksin - Kirjakaapin kummitus
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani & Jean Rhys: Siintää Sargassomeri - Lumiomena
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan - Kaikkia värejä
Edgar Rice Burroughs: Apinoiden Tarzan - Bibliofiilin päiväunia
Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies - Kirjaluotsi
Minna Canth: Kauppa-Lopo - Kartanon kruunaamaton lukija
Robert W. Chambers: Keltainen kuningas - Taikakirjaimet
Joseph Conrad: Pimeyden sydän - Kirsin Book Club
Charles Dickens: David Copperfield - Orfeuksen kääntöpiiri
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia - Oksan hyllyltä
John Galsworthy: Omenapuu - Tuijata
Hermann Hesse: Lasihelmipeli - Tekstiluola
Victor Hugo: Kurjat - Kirjavarkaan tunnustuksia
Henry James: Naisen muotokuva - Luettua elämää
Tove Jansson: Näkymätön lapsi - Yöpöydän kirjat
Maria Jotuni: Arkielämää - Tarukirja
Maria Jotuni: Huojuva talo - Evarian kirjahylly
Maria Jotuni: Huojuva talo - Täysien sivujen nautinto
Aino Kallas: Novelleja - Reader, why did I marry him?
Aino Kallas: Sudenmorsian - Tuntematon lukija
Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia - Kirjojen elämänmullistava taika
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys - Kulttuuri kukoistaa
Aila Meriluoto: Peter Peter - Kirjasähkökäyrä
George Orwell: Eläinten vallankumous - Dysphoria
Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle - Hyönteisdokumentti
Marcel Proust: Du côté de chez Swann - Ja kaikkea muuta
F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus - Kirjan pauloissa
John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä - Matkalla mikä-mikä-maahan
Anni Swan: Ollin oppivuodet - Kirjakaapin avain
Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin - Kirjamatkat
Gabrielle Wittkop: Nekrofilen - Klassikkojen lumoissa

Kiitokset haasteeseen osallistuneille, pidetään klassikot arvossaan kirjablogeissa jatkossakin!

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Clarice Lispector - Lähellä villiä sydäntä

Clarice Lispector - Lähellä villiä sydäntä (Teos 2008), alkuteos Perto do coracção selvagem (1943). Suomeksi kääntänyt Tarja Härkönen.


"Hän oli vähän kuumeinen, kyllä. Jos syntiä oli olemassa, hän oli tehnyt syntiä. Koko hänen elämänsä oli ollut erehdystä, hän oli turha. Missä oli äänen nainen? Missä olivat naiset jotka olivat vain sukupuolensa? Ja jatko sille minkä hän oli aloittanut pikkutyttönä? Hän oli kyllä vähän kuumeinen. Seurausta päivistä jolloin hän vaelteli puolelta toiselle inhoten ja rakastaen tuhat kertaa samoja asioita. Päivistä jotka hän vietti pimeydessä ja hiljaisuudessa pienten tähtien loistaessa korkeudessa."
Brasilialainen Clarice Lispector (19201977) pomppasi eräässä vaiheessa korkealle lukulistalleni. Portugalinkielistä kirjallisuutta Etelä-Amerikasta ei ole sattunut luettavaksi usein, ja Lispectoria ovat kehuneet tai kuvailleet vaikuttajakseen monet arvostamani nykykirjailijat.  Yhtenä tärkeänä syynä mielenkiinnolle oli se, että Lispectoria on monesti kuvattu esimerkkinä naiskirjoituksesta, josta kiinnostuin tyylilajina kovasti luettuani Nuoresta Voimasta Aura Sevónin artikkelin liittyen Maaria Päivisen teoksiin, joista olen pitänyt valtavan paljon (ks. bloggaukseni Kellarista). Samasta syystä yöpöydälläni on tällä hetkellä myös Marguerite Durasia, jota on myös pitänyt lukea iät ja ajat... (Voisinko vain sulkeutua johonkin mökkiin vaikkapa vuodeksi lukemaan kaikki menneisyydessä ilmestyneet kiinnostavat kirjat?! Okei, siltikään ei ehtisi kaikkea.) Olisin halunnut Lispectorilta luettavaksi Passion, mutta siitä olivat kaikki lähistön kappaleet lainassa, joten päädyin kärsimättömänä hänen esikoisromaaniinsa Lähellä villiä sydäntä.

Naiskirjoitus on määritelmän mukaisesti naisruumiin ja naisen erilaisuuden kirjoittumista kieleen ja tekstiin. Käsitettä ennakoi jo Virginia Woolf, joka kirjoitti muodoltaan elastisemmasta ja äärimmäisyyksiin venymään kykenevästä feminiinisestä lauseesta. Monet feministitutkijat ovat sitä mieltä, että naiskirjoitus voisi mahdollistaa vapautumisen alisteisuudesta ja samalla fantasian ja mielihyvän voiton. Clarice Lispectorin teksti esikoisromaanissaan sopii hyvin näihin määritelmiin. Lauseet eivät ole perinteisiä tai noudata tiukkoja kielioppisääntöjä, vaan ne muodostavat välillä hyvin pitkiksi polveilevia virkkeitä, välillä taas katkeavat erikoisesti ja tavalla, jota ei taatusti voisi kirjoittajakoulutuksissa ensimmäiseksi suositella (ellei ole erittäin johdonmukainen tyylissään ja tiedä tarkkaan mitä on tekemässä). Suomentaja Tarja Härkönen toteaa jälkisanoissaan joutuneensa muokkaamaan kieltä lauseopillisista erikoisuuksista luettavuuden suuntaan voimatta olla uskollinen Lispectorin epätavalliselle syntaksille ja pilkutukselle. Epätavalliset ratkaisut, jotka portugalin kielessä on ollut mahdollista tehdä, eivät Härkösen mukaan toimisi suomeksi vaan vaikuttaisivat kääntäjän kömpelyydeltä. Suomennos on selvästi harkittua työtä ja tuo hienosti esiin Lispectorin kielellisen omaperäisyyden, lyyrisyyden ja vahvat kielikuvat. Naisruumiillisuus ja naiseus eivät ole alleviivattuja, vaan ne näytetään tunteiden, miljöön, esineiden, keskusteluiden ja tekojen kautta. "Näytä, älä kerro"-säännön esimerkkinä teoksen kerrontaa siis voisi kirjoittajakoulutuksissakin ehdottomasti suositella. Teksti on sekä ympäristöä havainnoivan visuaalista että syvälle mieleen katsovaa.
"Tuli yö, ja hän yhä vain hengitti samaa hedelmätöntä rytmiä. Mutta kun aamu lempeästi valaisi huoneen, asiat ilmestyivät raikkaina varjoista, ja maatessaan siinä lakanoiden välissä hän tunsi uuden aamun vihjaavan itsestään ja avasi silmänsä. Hän nousi istumaan sängylle. Hänen sisällään tuntui siltä kuin kuolemaa ei olisikaan, aivan kuin rakkaus voisi sulattaa sen, aivan kuin ikuisuus tarkoittaisi uudistumista."
Kirjan kehitystarinamainen juoni ulkoisine tapahtumineen on kuvailtavissa muutamalla lauseella, minkä suomentaja Härkönen jälkisanoissa tekeekin. Päähenkilö Joanan kasvua seurataan hänen lapsuudestaan lähtien, ja lopulta hän on naimisissa keskellä kolmiodraamaa ja tarinan kulminaatiopisteessä tapaa miehensä rakastajattaren. Jos olet siis juoniromaanin ystävä, kannattanee jättää tämä hyllyyn. Lispector kuvaa kaikkitietävää kertojaa käyttäen päähenkilönsä (välillä myös hänen miehensä Otávion ja tämän entisen kihlatun, sittemmin rakastajattaren Lidian) ajatuksia, tuntemuksia ja liikkeitä. Kerronta on vuolasta ja rikassanastoista. Teoksen sisältämä ajattelu on niin pitkälle kehittynyttä, että on hämmästyttävää, miten kirjailija on ollut teoksen ilmestyessä vasta 23-vuotias (Lispector on väittänyt itseään myös nuoremmaksi kuin oli, mutta ilmeisesti 1920 on hänen oikea syntymävuotensa). Teksti ei ole mitään innostuneen naiivia filosofoinnin yrittämistä, vaan selkeitä ajatusketjuja, joita lukija pyörittelee päässään vaikuttuen.
"Tosin eilen mieleeni tuli yhtäkkiä luokassa kesken tunnin, lähes tyhjästä: liike selittää muodon. Siinä on selvä täydellisen idea, se yhtäkkinen vapaus jota tunsin... Sinä päivänä setäni maatilalla kun putosin jokeen. Sitä ennen olin umpinainen ja läpinäkymätön. Mutta kun nousin pintaan, tuntui kuin olisin syntynyt vedestä."
Clarice Lispectorin esikoisromaani on maailmankirjallisuuden klassikko, jonka runoilija Ledo Ivo sen ilmestyttyä totesi olevan "suurin romaani, jonka nainen on koskaan kirjoittanut portugalin kielellä". Myös nykylukijalle kirja on vahva kokemus kaikessa runollisuudessaan, voimakkaan ruumiillisessa kerronnassaan ja kielen avulla psykologisesti syvältä luotaavassa olemuksessaan, jos sen ajoittain ryöppyävän sanallisen virran viemäksi on valmis tempautumaan. Minä tempauduin mielelläni. Vaikka naiskirjoituksesta ja -ruumiillisuudesta tämän yhteydessä puhutaankin, tekstistä pystyy nauttimaan ja kirjan ajatuksiin uppoutumaan myös miesruumiiseen syntynyt ja siinä viihtyvä.

Muissa blogeissa: Kaisa Reetta T, Merkintöjä, Klassikko viikossa, Nannan kirjakimara, Päivi Kosonen

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Kirjoittaminen ja tilan ottaminen kirjallisuuden kentällä

Sain juuri lähetettyä proosakäsikirjoituksen uusimman version maailmalle, eli kirjoituskurssikavereille ja luottolukijalle. Nyt on hyvä hetki tyhjentää päänsä hetkeksi siitä ja pohdiskella taas kirjoittamista itseään. Olen nimittäin miettinyt sitä, millä perustein olen pyrkimässä kirjalliselle kentälle kaunokirjallisten tekstien kirjoittajana (ehkä joskus jopa kirjailijana). Erityisesti Twitterissä seuratessani monia kirjailijoita olen usein törmännyt näkemykseen siitä, että Suomessa julkaistaan enemmän kirjoja kuin mitä lukijoiden määrään nähden kannattaisi julkaista. Tilaa ja näkyvyyttä kirjallisuudessamme ei siis tunnu riittävän niin paljon kuin hyvät ja taitavien tekijöiden työn tuloksena syntyvät teokset ansaitsisivat. Toisaalta kentällä on paljon uusia toimijoita, erityisesti pienkustantajien lisääntyvässä joukossa, ja heistä moni tekee käytännössä vapaaehtoisvoimin paljon työtä sellaisten teosten julkaisemiseksi, jotka näiden toimijoiden mielestä ansaitsevat tulla julki, vaikka muut kustantajat eivät kenties haluaisi niitä listoilleen. Itse näen päivätyössäni sen, miten paljon kotimaista kaunokirjallisuutta julkaistaan, vaikka sen myynti on vähentynyt viime vuosina tasaiseen tahtiin. Lukijana ja kirjabloggaajana puolestaan tiedän, miten moninaista ja laadukasta kotimainen kaunokirjallisuus tällä hetkellä on - sisällön taso tuntuu ainakin omasta näkökulmastani kasvavan koko ajan, vaikka myynti olisikin vähenemässä. Lukemisen kriisistä puhutaan koko ajan. Senkin ajan, jonka joku nyt käyttää tämän tekstini lukemiseen netistä, voisi käyttää itse lukemiseen! Toisaalta netti on ainakin minulle se tapa, jolla löydän useimmiten uutta lukemista. Niin hieno juttu kuin paperisten kulttuurilehtien ilmestyminen onkin, poimin sieltä lukuvinkkejä vain murto-osan siitä määrästä, mitä kirjablogien ja kirjallisuusverkkopalveluiden kautta löydän.

Miksi siis haluan kirjallisuuden tekijänä esille, vaikka se on nykymaailmassa vaikea rooli ja tekijöitä on jo yli tarpeen? Enkö olisi vain voinut pysyä lukijana, kirjoista kirjoittavana ja kirjastotyön tekijänä, kun nekin kerran ovat minulle mieluisia rooleja? Mitäpä tähän voi kukaan julkaiseva kirjoittaja vastata. Kun kerran aloittaa kirjoittamisen ja tulee se olo, että voisi olla valmis näyttämään näitä tekstejä muillekin, saattamaan ne luettaviksi ja laittaa sisäisen maailmansa kiertoon, siitä ei helposti enää pääse yli. Voi toki päästä - monet lopettavat kirjoittamisen eri syistä. Jotkut hyytyvät jo pöytälaatikkovaiheessa, itsekritiikki on kenties hyvin suurta. Halusihan Kafkakin jäädä historiaan pöytälaatikkokirjoittajana ilman tekstiensä levittämistä maailmalle. Jotkut puolestaan ovat jo päässeet kirjailijan rooliin ja julkaisseet useita teoksia, sitten lopettavat. Kaikki on ehkä tullut sanottua, niinkin voi käydä. Kirjailijuus voi käydä myös henkisesti liian raskaaksi, ymmärrän sen jo tässä harrastajavaiheessani täysin. Minulle on pelkkä utopia vielä, että joskus heräisin aamulla kirjoittamaan kaunokirjallista tekstiä ja se olisi työpäiväni sisältö, eikä vapaa-aikaa, kuten viikonloppu tai loma tai palkaton vapaa, kuten tämä päivä on ollut, koska minulle ei uudessa työorganisaatiossani juuri ole ehtinyt kertyä vuosilomaa. Apurahoja voi saada ehkä joskus, mutta se kyllä vaatii pitkän matkan siitä, missä nyt ollaan. Toistaiseksi olen kuitenkin kokenut saavani kirjoittamisesta paljon. Se on alun alkaen ollut minulle itsetutkiskelun väline, ja proosan hiominen sekä palautteen saanti siitä hyödyttää paljon myös työkirjoittamistani tai näitä blogitekstejä. Epätoivon hetkiäkin on toki, sillä kirjoittaminen on vaikeaa. Varsinkin silloin, kun tekstin tuottaminen muuttuu tavoitteelliseksi ja se olisi tarkoitus saada joskus kansien väliin, hiomisesta ja tuskailusta oikealta tuntuvan ilmaisun löytämiseksi ei tunnu tulevan loppua. Mutta ne parhaat hetket, on se sen arvoista.

Tila on kirjallisuuden kentällä siis lopussa, tuntuu joidenkin mielipide olevan. Millä perustein voisin sitä siis ottaa ja sinne tunkea? Tässä kohtaa voin paljastaa tekeillä olevan lyhytproosakokoelman aiheesta sen verran, että kyseessä on seksuaalivähemmistöön kuuluvien ihmisten elämä nykypäivän maailmassa. Olen kuullut kommentointia, että se alkaa olla aiheena viime aikoina kyllä jo paljon käsitelty. Tässä kohtaa tekee mieli huutonauraa, mutta pyrin olemaan kohtelias ihminen, joten yleensä alan vaan rauhallisesti ladella faktoja. Kun todella tiedän ilmestyvien kaunokirjallisten nimekkeiden määrän ja seuraan tarkasti myös sitä, missä niistä on päähenkilöinä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja, väite siitä että aihe olisi yliedustettu ei vain yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Aihe on hädin tuskin edustettuna kirjallisuudessamme sen verran, mikä on näihin vähemmistöihin kuuluvien osuus väestöstä. HLBTIQ-ryhmään kuuluvat sivuhenkilöt toki ovat yleistyneet nykypäivänä, mutta heidän osansa on usein olla statisteja, joiden ominaisuus on vain pieni kuriositeetti, mikä sinänsä on erittäin tervetullut asia yhteiskunnassa, mutta sellainen esilläolo ei juuri tuo esiin näiden ryhmien näkökulmaa kirjallisuudessa. Esimerkiksi jonkin kirjan keskushahmon ystävänä voi olla homoseksuaali, koska se lisää päähenkilön cooliutta, jolloin hahmosta usein tulee karikatyyri ja kävelevä stereotyyppi. Kotimaisessa kirjallisuudessa on myös melko paljon katsottu historiaan seksuaalivähemmistöjä käsiteltäessä, mikä on tärkeää, koska aihetta ei vuosikymmeniä sitten ole voinut aikalaiskirjallisuudessa juuri edes käsitellä puhuttaessa tuolloin rikollisesta ja vahvasti stigmatisoidusta toiminnasta. Jos palataan omaan käsikirjoitukseeni, niin tietenkään en oleta, että vähän käsitelty aihe tai näkökulma oikeuttaisi itsessään kustannussopimukseen. Nykyään kaikkien kustannettavien kirjojen täytyy olla erittäin laadukkaasti kirjoitettuja, viimeisteltyjä ja toimitettuja. Jo se, että olen tekemässä novellikokoelmaa, on kynnyskysymys monille. Kirjallisuuden lukijana ja siihen vakavasti ja rakkaudella suhtautuvana en pystyisi elämään itseni kanssa, jos päätyisin saattamaan julkaistavaksi kömpelöä ja keskeneräistä tavaraa. Lisäksi minun tulisi löytää käsittelytapaani jotakin kirjallisesti uutta, ja se juuri on äärimmäisen hankalaa, mutta mielestäni välttämätöntä. Ensimmäiset kustantajille lähettämäni versiot olivat todella raakileita, se jopa hieman hävettää, koska tiedän muuta kautta kirja-alan ihmisiä, jotka ovat noita silloisia tekstejä lukeneet. Olen kypsynyt kirjoittajana valtavasti tarkkojen esilukijoiden ja kirjoituskurssin käymisen myötä, ja kehitystä on tietenkin tapahduttava tulevaisuudessakin. Koko ajan huomaan oppivani lisää ja saavani ahaa-elämyksiä, kun törmään uusiin tekstin elävöittämisen ja kirjallisten kokeilujen keinoihin. Aina oman kirjoittamiseni tavoitteita pohtiessani mielessä käy myös, että mitä jos kurssin loputtua, kun lähettelen tekstejäni eteenpäin, saan vastaukseksi sarjan hylsyjä? Onneksi olen alkanut kirjoittaa runojakin, joten voin keskittyä siihen maailmaan silloin kun odottelen vastauksia... Myös sitä vaihtoehtoa pohdin, että omakustantaisin kokoelman mikäli kustantamot sanovat ei, mutta tarvitsisin siihen hyvin paljon vahvistusta ja luotettavia näkemyksiä siitä, että teksti kannattaa saattaa maailmalle.

Julkaistavien kirjojen paljoudesta puhuttaessa on noussut näkyviin sellainenkin ajatus, että markkinoille tulee paljon kirjoja, joiden ei olisi pitänyt tulla julkaistuiksi. Tekstien olisi pitänyt siis jäädä pöytälaatikkoon kirjamaailmasta tilaa viemästä. Olen hieman ihmetellyt sitä, koska asemansa vakiinnuttaneilla kirjailijoillakin on välillä ollut näitä näkemyksiä. Viime aikoina julkaisemisen määrä on kasvanut erityisesti omakustantamisen helpottumisen, halpenemisen ja sen myötä yleistymisen kautta. En ymmärrä, miksi omakustantajien suuri määrä veisi jotenkin tilaa niiltä kirjailijoilta, jotka julkaisevat suurelta kustantajalta ja saavat kirjansa valtaosaan kotimaisista kirjakaupoista. Joskus omakustantajista on ehkä juttua pienissä paikallislehdissä, koska heidän tarinansa usein kiinnostavat paikallisesta näkökulmasta - ajatellaanko, että tämä näkyvyys on pois ammattikirjailijalta, jonka kirjasta ehkä muuten olisi ollut juttu samassa lehdessä, mutta nyt se eläkkeelle jäätyään runojaan kirjan muotoon omakustanteisesti saattanut vei sen tilan? Tai jos sama omakustantaja antaa kirjojaan sukulaisille ja ystäville, tai nämä puhtaasta mielenkiinnosta ostavat tuttunsa kirjoittaman teoksen, onko se pois pitkän linjan kirjailijalta, että nyt ne ihmiset ehkä jättävät ostamatta hänen teoksensa isänpäivänä tai jouluna? Monet omakustantajat kirjoittavat lähinnä pieni rajattu yleisö kohderyhmänään eivätkä oleta tulevansa valtakunnalliseksi puheenaiheeksi tai myyvänsä valtavaa määrää. Ne omakustanteiden julkaisijat, jotka puolestaan pyrkivät saamaan paljon lukijoita, ovat taitavia kirjoittajia ja markkinoijia ja saavat arvioita teksteistään lehtiin ja blogeihin, ovat näkyvyytensä minusta todella ansainneet. En siis itse olisi huolissani tästä ryhmästä kirjallisen tilan viejänä, vaan lukemisen väheneminen on se suuri asia, jonka suhteen kaikkien olisi hyvä tehdä työtä ja etsiä keinoja tuoda ihmisten ulottuville kiinnostavia kirjoja (mikä nyt varmaan on ilmiselvää, mutta sanoinpa taas).

Tiedän, että kirjallisuutemme parissa toimii myös ihmisiä, jotka eivät ymmärrä monienkaan pohdiskelujen tarpeellisuutta tässä tekstissä, vaan toivottavat kaikki uudet tekijät tervetulleiksi, jos lahjakkuutta ja intoa on. Se on hienoa. Kotimainen kirjallisuus tulee sen rikkaammaksi, mitä enemmän tekijöitä toivotetaan tervetulleiksi. Se, miten paljon kustantajat pystyvät julkaisemaan, on sitten heidän asiansa, mutta ilman suurta kirjoittajien joukkoa ei pääse syntymään niitä kirkkaimpia helmiä, hienoja kirjoja, joista lukijat saavat nauttia, kiihtyä, innostua ja joiden äärellä kokea ajatusten vavahduksia. Jos jollakulla on suuri palo saattaa tekstinsä julkaistavaksi tavalla tai toisella ja vaikkapa itsenäisesti omin resurssein, miksi sitäkään estämään? Toivoisin kuitenkin kaikkien omakustantamista harkitsevienkin käyttävän esilukijoita (ja jos rahallinen tilanne sallii, kustannustoimittajan palveluita) ja miettimään, voisiko tekstin jättää hetkeksi lepäämään ja palata siihen myöhemmin tehden viilauksia. Olen pannut joillakin merkille sellaista julkaisutahtia, josta ei oman kokemukseni mukaan kertakaikkiaan voi syntyä huoliteltua jälkeä ja sujuvaa luettavaa.