maanantai 13. marraskuuta 2017

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta (Otava 2017)

"Niin pitkä aika jo, ja yhä hän istuu öisin sänkynsä reunalla kuin hänet olisi juuri heitetty siihen. Yhdellä iskulla asiat menettivät pehmeytensä, huokoisuutensa, kaikki oli kuin kylmää kaakelia jonka lävitse ei voinut nähdä. Jossain, peitettynä, oli oltava elämä jota he elivät, kaikki, Alan olisi siellä."
Sanna Karlström on kirjoittanut neljä runoteosta ennen kuin Multaa sataa, Margareta, hänen ensimmäinen romaaninsa, ilmestyi. Jälleen siis lisäys kotimaisiin runoilijoiden proosadebyytteihin, joista blogiinikin ovat päätyneet nimekkeet Tristania, Uraanilamppu ja muita novelleja, Akvarelleja Engelin kaupungista, Replika. Kuten edellä mainituista teoksista, myös Karlströmin pienoisromaanista on nähtävillä runoilijan keinoja. Kieli ja kerronta luovat kirjaan hyvin tiheän, painostavankin tunnelman.

Multaa todella tuntuu satavan, sekä Margaretan että hänen perheensä niskaan. Sitä lapioidaan edelleen heidän päälleen niin että ropisee, ja arjen päivät hautautuvat mustaan kuorrutukseen. Hautakumpu, josta multa on peräisin, kuuluu Margaretan miehelle, hänen Eloisa-tyttärensä isälle Alanille, joka on kuollut auto-onnettomuudessa. Kirjan alussa kuolemasta on kulunut puolitoista vuotta ja kaikki on edelleen kesken - Margareta menee suunniltaan, kun tytär on sivellyt kasvoilleen isänsä partavaahtoa. Samassa talossa elää myös Margaretan äiti Linnea, joka kuvataan vanhuuttaan jo pois haipuvana, mennyttä muistelevana hahmona. Suru ja menetys painavat ja kalvavat perheenjäseniä tavallaan. Sekä kertomuksen että perheen dynamiikka kuitenkin muuttuu Margaretan tavatessa uuden miehen. Eloisa puolestaan pääsee pakoon kodin raskautta löydettyään ystäväkseen Leo-pojan.
"Margareta on hyvin kasvatettu lilja, tyttö liikahteleva posliininukke sohvatyynyn vierellä, Linnea puupäinen kuningatarnappula joka lyödään kumealla puheella, kaunis asetelma, johon Erik niin hyvin sopii."
Kuten totesin, kielessä kuuluu runoilijuus. Jotkin kohdat voisivat olla proosarunoteoksesta. Kuvakielisyys on vahvaa ja symboliikka merkityksellistä. Kerronta etenee lyhyin, usein parisivuisin jaksoin, joissa kuvataan Margaretaa, Eloisaa ja Linneaa erilaisissa kohtauksissa, tilanteissa, joiden merkitys ei välttämättä ole nähtävissä suoraan. Kielessä tuntuu olevan jotakin intuitiivista, näkyviä asioita ei selitetä eikä tarvitsekaan. Henkilöiden reaktiot tuntuvat vaistoista kumpuavilta enemmän kuin järjellisiltä, ja paljon pidetään sisällä, vuoropuhelu on hyvin vähäistä, ja asioita ilmaistaan fyysisillä kohtaamisilla, kuten äidin ja tyttären välillä esimerkiksi syliin sulkemisella, hiusten kuivaamisella ja harjaamisella. Linnea sen sijaan tarvitsee välillä apua nousemisessa ja kulkemisessa, ja häntä auttaa yleensä Eloisa, ei hänen tyttärensä. Margaretalla ja uudella puolisolla Erikillä tietysti on läheinen fyysinen kontakti seksuaalisesti, mutta ei sekään kovin riemukasta tunnu olevan, vaikka Margareta suhtautuu Erikiin jonkinlaisella vimmalla. Multasade ulottuu heidän keskinäiseen elämäänsä vielä pitkään, ja tulee uusiakin huolia.

Multaa sataa, Margareta ei ollut nopeaa luettavaa tiivistä pituudestaan huolimatta, sillä monet kohdat kaipasivat rauhallista lukemista, jotta kielen moniaalle kurottavat merkitykset ja kuvat avautuivat. Myös erittäin tiivis ja painava tunnelma sai aikaan sen, että kirjan mukana eteni mieluummin hetken kerrallaan. Väljästi taitettu pienoisromaanimuoto soveltuu juuri tällaiselle kirjalle mitä parhaiten. Karlströmin romaani on hieno teos, ja tämä vuodenaika sopii sen tunnelmaan mainiosti. Marraskuun hyytävä, märkä ja musta maisema saa luontevan jatkumonsa kirjan sivuilta. Silti kirja ei ole toivottoman musertava, vaan kielen kauneus saa pysymään matkassa hyvin mielellään loppuun asti.

Muissa blogeissa: Kirja vieköön, Tuijata, Usva

perjantai 10. marraskuuta 2017

Eino Santanen - Yleisö

Eino Santanen  Yleisö (Teos 2017)


"MITÄ YLEISÖ TEKEE

1. Avaa silmänsä ja näkee näkymän

2. Sulkee silmänsä ja rajaa näkymää

3. Räpyttelee silmiään ja näkymä rajautuu

4. Näkymä on koko ajan lähempänä. Jatkuvasti kauempana.

5. Yhä rajatumpana. Yhä julkaistavampana. Yhä valittavampana. Pian se on kehuttu."

Eino Santasen runokokoelma Yleisö on Tanssivalla karhulla palkitun Tekniikan maailmat -teoksen aloittaman trilogian toinen osa. Teoksissa toistuu samoja teemoja: erityisesti raha ja verkkomaailma, sosiaalinen media, ihmisen elämästään luomat performanssit. Tekniikan maailmat on loistava kokoelma, joka  heräsi minulle eloon aivan uudella tavalla kuultuani Santasen esittämänä teoksen nimirunon. Vimmalla ja voimalla lausutut säkeet ovat monet mielessäni edelleen äänenpainoja myöten.

Yleisö alkaa "Tekniikan maailmat"-runosta muistuttavalla vyörytyksellä, 7-osaisella runolla nimeltään "2 min sitten joku toinen minä". Kuluttamista, sosiaalista mediaa ja ihmisen esiintymistä siellä katsotaan taas kriittisin silmin. Runo elää eri puolilla kirjan sivuja, etenee tavanomaisesta säemuodosta irrallaan, rinnakkaisissa palstoissa, ja toistoa on käytetty keinona paljon. Usein säkeet toistuvat neljään kertaan, joskus hienoisesti varioituna, joskus samanlaisina. Tällä kertaa vyörytys uuvutti minut. Se ei johdu siitä, että runo olisi kehno, vaan se ilmaisee asiansa juuri siten kuin sen kuvaama maailma ilmenee. Päivitysvirtojen selaaminen läpi vaikkapa Facebookissa, Twitterissä, ja niiden samankaltaisina toistuvat sisällöt ovat usein juuri tätä, kun asioita yrittää lukea järjestyksessä, saada tolkkua kaikesta. Runo loppuu hauskaan havainnollistukseen siitä, että sometykkääjät ovat niitä, jotka ovat puhujan puolella maailmassa, mutta muut maailman 7,5 miljardia (ja puhujan yli 700 Facebook-kaveria, jos oikein tulkitsin) ovat häntä vastaan niin kauan, kunnes tykkäyksillä toisin todistavat.
"nyt 7 ihmistä on puolellani                    7,5 miljardia ja 743 minua vastaan"
Seuraavaksi on käsitetaiteellinen setelirunousosio, eli kuvia seteleistä, joihin Santanen on runoillut eri tekniikoilla: kirjoituskoneen värinauhalla, korjauslakalla, QR-kooditarroilla ja polttamalla. Seteleissä on runotekstiä ja välillä niihin on muodostettu kuvioita, yhdestä löytyy mm. Jeesus ristillä. Kekseliäs projekti mahdollistaa monenlaisia tulkintarihmastoja. QR-koodit jätin katsomatta, mutta onneksi teoksen lopussa kerrotaan mitkä ovat verkkosivut, joihin ne vievät. Sitä ennen ehdin jo pohtia, olenko todella lukenut teoksen, kokenut sen, jos jätän koodit katsomatta. Omassa puhelimessani ei ole enää QR-koodilukijaa. Tämä tekniikan vanhenemisen ajatus paljastuu lopussa koodien käyttämisen tarkoitukseksi, jos tällainen "spoilaaminen" sallitaan (voiko runokirjaa muuten spoilata?).

Seuraava osio on sitten itse "Yleisö", joka sisältää jokaisella sivulla viisi numeroitua yleisön luonnehdintaa (yhdessä tapauksessa kuusi). Nämä viiden-kuuden luonnehdinnan kokonaisuudet muodostavat erillisiä runoja. Yleisön olemus tulee käsitellyksi erittäin monelta kantilta. Tässäkin toistuu jo aiemmin ilmennyt sosiaalisen median käsittely, kun yleisö on välillä puhuja itse, välillä yleisöön taas kuuluu koko maailma.

Seuraava osio "Rajauksia" sisältää muita osioita "perinteisempää" (mitä ikinä sillä nyt voi tarkoittaakaan) proosarunoa. Motiivina toistuu äkillisesti jarrunsa menettänyt itseohjautuva auto, jonka käyttäytymisellä ja jyrätyksi tulevien uhrien olemuksella spekuloidaan niin, että tulee mieleen jokin moraalisia valintoja mittaava testi. Kaikki osion runot eivät kuitenkaan käsittele tuota auton dilemmaa, ja kerran repesin nauramaan spontaanisti:
"Tuo lintu, jolla olisi siipiensä alla kaikki maailman ilma, kaikki mahdolliset suunnat valittavina, joka voisi lentää minne vain ja takaisin ja uudestaan. Jos minä olisin tuo ...riippumattomana ja liiteleväisenä..., mutta se vain nokkii maasta sotkua ja pomppii."
Siis tuo runon päättävä sana pomppii, kursivoituna. Nerokas, hillitön. Aivan loistavaa. Pelkästään tuo runo oikeuttaisi tämän kokoelman julkaisun. Onneksi teos on täynnä muutakin hykerryttävää, pohdituttavaa ja monia kerroksia, jotka eivät avaudu heti. Tämän osion jälkeen tulee herkkä rakkausruno, jonka jälkeen avataan seteliruno-osuutta tekstillä, joka on ikään kuin pienoisessee runokokoelman täydennykseksi. Samantapainen päätti myös Tekniikan maailmat.

Jos olet lukenut Santasen trilogian palkitun aloitusosan ja vaikuttunut siitä, sama tapahtuu varmasti Yleisönkin kohdalla. Teemat ovat osittain samoja, mutta juuri nimeksikin valittu "Yleisö"-osuus on se, mikä tekee tästä teoksesta hyvin omilla jaloillaan seisovan kokoelman. Koska en itse näe, että tällaisessa runotrilogiassa olisi juonta sillä tavalla kuin vaikkapa romaanitrilogiassa, Yleisön voi tietenkin mainiosti lukea ilman, että olisi tutustunut Tekniikan maailmoihin.

Kritiikkejä: Helsingin Sanomat, Kauppalehti, Keskisuomalainen

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Kaunokirjallisuuden Finlandia-toivomuslistani 2017

Listaan tässä ne kuusi vuoden 2017 kotimaista romaania, joiden henkilökohtaisesti toivoisin olevan kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokaslistalla 2017. Ohessa ovat linkitetyt blogipostaukseni teoksista.


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anu Kaaja: Leda

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Katja Kallio: Yön kantaja

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anneli Kanto: Lahtarit

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Marianna Kurtto: Tristania

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anni Kytömäki: Kivitasku

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Listan lisäksi on pakko mainita vielä pari "bubbling under"-osastoon menevää, eli kirjoja jotka olisivat melkeinpä yhtä hyvin voineet olla tällä listalla: Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti ja Matias Riikonen: Suuri fuuga.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Slam-runo 7.11.

Jälleen on aika runon julkaisun Tenho poetry slamin jäljiltä. Vain yksi, koska jäin ekalle kierrokselle taas, hah. Tuomarit olivat tiukkoja. Ironisesti runo kertoo kirjoittajantaipaleeni alkutuskista ja erityisesti palautteen saamisen vaikeudesta. Sitä inspiroi myös The Hearingin loistava kappale Backwards, josta nappasin polvien taipumisen taakse.

_________________


Tahdon tanssia jäällä
vaikka en ikinä
opetellut luistelemaan

Teen piruetin
Painovoima
tee poikkeus kohdallani
Toivon
mutta mätkähdän jäähän

Näet hapuilevan tanssahdukseni ja sanot
Tarvitset harjoitusta tuossa
jotta saisit jalkasi hallintaan
tasapainosi pitämään
liikkeesi sulamaan

Sanon: paskat tarvitsen
Kävelen kolme kierrosta
jääkenttää ympäri
Juon pullollisen kitkerää nöyryyttä
ja palaan eteesi myöntyen

Sanon: opeta minua
sivalla vaikka piiskalla
vetreyttääksesi jalkani
jotka ovat pölkyt

Ei riitä
ennen kuin liikeratani laajenevat
lihakseni niveleni luuni muuttuvat nesteeksi
ja polveni taipuvat taakse
niin kuin ei kellään ennen

Alamme harjoitella

lauantai 4. marraskuuta 2017

Marjo Niemi - Kaikkien menetysten äiti

Marjo Niemi  Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017)

"Mä oon perinnöllisesti sankasti kömpelö niinku äitikin, niin et vaikka tilassa ei olis ku yks huonekalu, esim. ruumiskärry, ni on hyvinki todennäköistä, et siihen itteni jossain vaiheessa lyön ja nyt oli sit se vaihe. Nolottaa tää käsiasia, voisko jo irrottaa. Ihan niinku mä odottaisin, et äiti puristais kannustavasti kättä, silittäis tai hyssyttelis, puhaltais pipiin, mä oon kyllä ihmispaska. Ihan ku pieni tyttö, mä, ihan pieni tyttö."
Nykyisin haluan kirjoiltani myös haastetta, pidän siitä että lukemani haastaa minua, ei päästä helpolla. Raskaita aiheita en yleensä välttele, vaan astun niihin ja katson, mitä ihmisen kipeimmistä puolista voi ajatella, oivaltaa, ymmärtää. Marjo Niemen monologiromaani Kaikkien menetysten äiti haastoi ja oli raskas jo siihen malliin, että tunsin lukiessa puristuksen ja samalla mieli vaelteli levottomana. Päähenkilön sisäinen monologi tuntui siirtyvän omaan päähäni. Se ei ikinä ole romaanitaiteelta vähän, että saa tällaisen vaikutuksen aikaan.

Kirjassa minäkertoja-fokalisoija Mona menee aluksi kesken työpäivänsä varaston hyllyyn, piiloutuu sinne. Käy selväksi, että hän on jollakin tapaa ahdistunut. On tarkoitus vain levähtää, mutta vaivihkaisen leikkauksen kautta kertoja onkin siirtynyt pimeälle näyttämälle, jolla on valaistuna peitetty ruumis. Kertoja hämmästelee tilannetta jonkin aikaa, mutta päättää kurkistaa ruumista. Se on hänen äitinsä. Kun kerran on tilaisuus, eikä muutakaan tunnu olevan tehtävissä, voi alkaa puhua äidille ja äidistä. Kerrata lapsuutta, nykyisyyttä. Välillä tapahtumat leikkautuvat kertojan kotiin, paikalla ovat myös hänen miehensä ja nelivuotias lapsensa. Kertoja on jättänyt välistä työpäiviä, on vain nukkunut, mies vaikuttaa turhautuneelta, lapsi elää lapsen arkeaan. Ja toistuvasti kertoja siirtyy takaisin näyttämölle kuolleen äitinsä kanssa.
"Mä haluun irti ajatuksista. Mä oon ruumiillinen. Mä aistin ruumiillani. Mä tarvitsen ruumiillani. Ni mä en kuule ruumista tässä pään melskeessä. Perkele täällä minussa ei oo ollu ruumista pitkään aikaan. Nytkin oon tohjona mut tuskin huomaan. Ku kaadun mä nousen heti ja jatkan. Raaja murtuu, mä jatkan. Ei mitään hätää, meni jo. Mitä vaan, ni mä jatkan. No pärjään pärjään. Ruumis on ilmeisesti joku ihan eri ku mä. Nyt olin jonkun aikaa elukkana, sit kelat tuli takas. Ku sattuu mä en mee paniikkiin. Mä toimin. Mut enhän mä toimi. Mä en toimi. Mä oon rikki."
Kun aloitin teoksen ja huomasin sen kauttaaltaan puhekieliseksi, olin jostakin syystä epäileväinen  en tiennyt, saisinko siitä kaikkea irti. Toimisiko se lukuelämyksenä samaan tapaan kuin kirjakielinen ilmaisu? Kun olin seurannut kertojan sisäistä monologia ensimmäiset kymmenet sivut, havaitsin puhekielisyyden tehokkuuden juuri tässä tapauksessa. Ilmaisutavan aitouden ja vereslihan. Kielellinen ratkaisu on toteutettu tyylikkäästi, säröjä siinä ei juuri tule vastaan. Todennäköisesti puhekieli on juuri se, mikä sai kirjan alkamaan puhua omassa päässä kun sulki sen ja yritti nukkua (niin, tämä ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen "ennen nukkumaanmenoa"-kirja). Lopulta ratkaisu siis on ollut varmasti oikea  hankala on enää lukemisen jälkeen kuvitella romaania kirjakielisenä. Päänsisäinen monologi on kerrontatyylinä suurimman osan aikaa, mutta välillä siitä poiketaan, kun Mona alkaa puhua ääneen äidilleen ja äänittää puhettaan. Ja silloin, kun alkaa kuulua toinen, haukkuva ja syyllistävä ääni, isän, jonka kertoja on "tappanut jo niin monta kertaa", mutta taas hänen äänensä kuuluu.

Ruumiillisuus näyttäytyy kirjassa lävistävänä teemana muutenkin kuin keskellä näyttämöä makaavan kuolleen äidin ruumiina. Kosketus ja sen puute, miten varhaislapsuussa kosketusta vaille jääminen vanhemman taholta voi vaikuttaa. Voiko siitä parantua myöhemmin, olla oireilematta aikuisenakin? Kertoja muistaa äidin etäisyyden, kokee että hänen on siksi ollut pakko etsiä kosketusta vimmaisesti muualta, aineellisesta maailmasta kuten veden paineesta, myöhemmin miehistä, keneltä vaan suostui, koska ei kokenut kelpaavansa, piti itseään vastenmielisenä ja kosketusta oli otettava vastaan keneltä vaan sitä halusi. Kohtaamattomuutta puheen tasollakin käsitellään, mutta ruumiillisuus tunkee silti aina päällimmäiseksi. Välillä kertoja on hädissään, toistuvissa ja raastavissa kohdissa hän pyytää ja anelee äitiään apuun. Traumat ja painolasti ovat siirtyneet sukupolvien takaa, menneet sodatkin vaikuttavat kuten suomalaisilla yleisesti, ja kertoja pelkää siirtävänsä oman "möykkynsä" lapselleen. Onko siltä mitenkään mahdollista välttyä?
"Mistä mä sitä tiedän, ehkä se oli just sellanen elämä ku sä halusitki. Sitä paitsi ehän mä ees tiedä miten sä elit, et sä kertonu koskaan. Sulla oli iso yksityinen alue, mihin tahansa sä menit sä otit sen mukaan. Sä seisoit keskellä omaa elämääs, et syrjässä siitä, mä seisoin sen alueen reunalla, huusin, kiukuttelin, mä en koskaan päässy seisomaan sun elämäs keskelle sun kanssa. Se varmaan ulkopuolisista näytti siltä: äiti joka antaa kaiken lapsilleen, joka ei itelleen anna mitään."
Niemen romaani on raskas, vuoden raskaimpia joita olen lukenut, mutta samalla se on myös yksi eniten ajattelemaan sysääviä. Ylisukupolvisista traumoista, viileiksi ja etäisiksi jääneistä vanhempi-lapsisuhteista on kotimaisessa kirjallisuudessa toki puhuttu, mutta harvemmin on tällä tavoin näytetty, minkälaisia ajatuskulkuja, "keloja", kuten kertoja sanoo, ne saavat aikaan. Siihen Niemen valitsema kerronnan tapa sopii ja siinä se myös hienosti onnistuu. Tyylin tasolla romaani on vahvalla osaamisella toteutettu. Se pitää vyöryvän linjansa, muokkautuu sopivasti edetessään ja tarjoaa myös vaikuttavan lopetuksen. Lukemisen jälkeen olo on paljosta täysi.

Kritiikkejä ja juttuja toisaalla: Aamulehti, Kiiltomato, Etelä-Suomen Sanomat, Image (haastattelu)

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Vähän erilainen lista isänpäivän kirjavinkkejä

Tänään on useampaan otteeseen nostettu Twitterissä esille kirja-alan toimijoiden isänpäivämarkkinointi. Tästä puhuttiin jo viime vuonna paljon, mutta nähtävästi saa puhua edelleenkin minkään muuttumatta. Yksipuolista on yhä, eikä mieskuva näytä listoissa mainittujen isänpäiväkirjojen perusteella viime vuosikymmeninä juuri muuttuneen, yhtään mihinkään. Tuon markkinointinäkemyksen mukaan naiseus ja kaikki perinteisesti siihen liitettävä on jotakin, mikä pitää kadottaa tyystin näkyvistä isänpäiväksi vinkatuista kirjoista, siitä ei saa hiiskahtaakaan.

Nyt aion vinkata 12 loistavaa, vaikutuksen tehnyttä, viimeisten parin vuoden aikana ilmestynyttä kirjaa, joiden kirjoittajat ovat naissukupuolen edustajiksi identifioituvia. Ainakin oletetusti. Vinkatut kirjat sattuvat tällä kertaa olemaan kaunokirjallisuutta, sekä romaaneja että novelleja ja yksi runoteoskin on mukana!


Tuuve Aro: Lihanleikkaaja (WSOY 2017)

Hienosti kirjoitetut novellit käsittelevät moninaisia aiheita ja onnistuvat usein yllättämään lukijan. Välillä vähän pelottaakin, kun ääneen sanomaton tai selittämätön uhka leijuu ilmassa.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Laura Gustafsson: Korpisoturi (Into 2016)

Oletko kuullut survivalismista? Eräretkeilystä ja luonnossa omin avuin selviytymisestä kiinnostuneelle tämä romaani on mitä kiinnostavinta luettavaa. Kirjassa yhteiskunta kokee kriisin sähköverkon romahdettua, ja selviytymistaidoille tulee yllättävän kova kysyntä...

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi (Otava 2017)

Hiidensalon historiallinen romaani kansallistaiteilija Albert Edelfeldtistä on laaja kokonaisuus, mutta hyvin sujuvaa luettavaa. Kirja kertoo myös mm. taiteilijaelämän nurjasta puolesta, holtittomista naissuhteista, ja se asettaa kuvaamansa ajanjakson laajempaan yhteyteen Suomen historiassa.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Katja Kallio: Yön kantaja (Otava 2017)

Myös nykypäivän mieslukijan on täysin relevanttia tietää, millaista naisilla oli mielisairaalassa 1800-1900-lukujen vaihteessa ja minkälaisin omituisin perustein heitä sinne määrättiin. Katja Kallion romaani on todella hienosti kirjoitettu ja sen kerronta elää vahvoista kielikuvista.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Han Kang: Vegetaristi (Gummerus 2017)

Minulle kevään käännöskirjojen ykkönen oli eteläkorealaisen Han Kangin oudon kiehtova romaani, joka kertoo lihansyönnin lopettamisen yllättävistä seurauksista ja mielen hajoamisesta. Kirja kiihdyttää ajatuksia monella tapaa.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anneli Kanto: Lahtarit (Gummerus 2017)

Hyvä on, yksi sotakirjakin listalle. Anneli Kannon historiallinen romaani kuvaa valkoisesta näkökulmasta Suomen sisällissotaa useiden eri kertojien äänillä. Pohjanmaalaisten suojeluskuntalaisten matka vavahduttaa ja vaikuttaa syvälle.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Maylis De Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala 2016)

Miltä kuulostaisi romaani sydämensiirrosta? Aihe on samaan aikaan traagisen surullinen ja toiveikkaan lohdullinen, mutta palkittu ranskalaiskirjailija ei kuvaa sitä sentimentaalisesti, vaan tarkan havainnoivasti. Pitkät virkkeet saavat suorastaan hengästymään, kun kirjaa ei malta laskea käsistään.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Marianna Kurtto: Tristania (WSOY 2017)

Tulivuori purkautuu! Laava virtaa ja evakuointeja tehdään laivoin yli valtameren! No, tosiasiassa Marianna Kurton upeakielisessä esikoisromaanissa pääosassa ovat pienellä saarella elävän yhteisön mutkikkaat ihmissuhteet, mutta joka tapauksessa suosittelen teosta kaikille.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Anni Kytömäki: Kivitasku (Gummerus 2017)

Kytömäen Kultarinta-esikoisteoksen tapaan myös tämä on loistava historiallinen romaani niin kieleltään kuin kerronnaltaankin. Taitavasti laadittuja juonenkäänteitä säästellään loppumetreille asti. Kirjan yli 600 sivua pitävät otteessaan, eikä se lukukokemuksena tunnu ollenkaan tiiliskiveltä.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Aura Nurmi: Villieläimiä (Kolera 2016)

Sisimpään lujaa iskevä runokokoelma sai minut suorastaan tolaltani alkuvuodesta. Se tarkoittaa tässä tapauksessa vain hyvää. Kirjan runot näyttävät rankan rehellisesti elämän nurjia puolia, mutta onneksi toivoakin on.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Maaria Oikarinen: Lucian silmät (Arktinen Banaani 2017)

Taiteilijarentuista kertovien romaanien ystävälle sopii mainiosti tämä esikoisteos, joka on yksi HS:n esikoiskirjapalkinnon kymmenestä ehdokkaasta. Hillittömällä tavalla kerrottu tarina käsittelee samalla vakavaa aihetta, kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Maria Peura: Tunkeilijat (Teos 2017)

Peura on kirjoittanut kiehtovan monipuolisia novelleja ajankohtaisista aiheista. Erilaiset kertojanäänet tuovat esiin mm. Lapissa asuvia teinityttöjä, turvapaikanhakijoita, papin ja dominoivan äitihahmon.

Blogikirjoitus Tekstiluolassa


Blogistani saa toki katsoa myös lisää kirjavinkkejä, yhdestäkään huonosta kirjasta en ole tänä vuonna vielä blogannut!

torstai 26. lokakuuta 2017

Marianna Kurtto - Tristania

Marianna Kurtto  Tristania (WSOY 2017)


"Rannassa Lise maistaa suolan. Hän kuvittelee elämän meren sisällä: kiireettömät korallit ja kalojen hopeisina vellovat parvet, valaat kuin nahkeat planeetat. Senkin hän kuvittelee mikä on kuollutta, pohjaan hapertuneet ravut, merimiehet jotka eivät koskaan löytäneet turvaan - mutta ajatukset ovat liian suuria, parempi keskittyä pieniin asioihin, ottaa simpukankuori käteen ja silittää sen elotonta pintaa."
Sen lisäksi, että runot ovat hieno asia, ovat sitä myös viime aikoina olleet runoilijoiden kirjoittamat romaanit. Niitä on ilmestynyt kotimaisessa kirjallisuudessa useita viimeisen parin vuoden aikana, ja tulokset ovat olleet mainioita. Marianna Kurtto liittyy tähän joukkoon viiden runokokoelman ja useiden käännöstöiden jälkeen romaanillaan Tristania, jota hän on kirjoittanut yhteensä kahdeksan vuotta. Erittäin hyvä romaani tuon urakan jäljiltä on syntynyt.

Romaanissa on aluksi varsin suljettu yhteisö, 264 asukasta tulivuorisaarella keskellä Atlanttia. Saaren tulivuori, joka kenenkään muistin mukaan ei ole ollut aktiivinen vaan aina vakaa osa saarta, alkaa purkautua, ja asukkaat joutuvat evakkoon. Vain pienen saarensa elämänmenon tähän asti tuntenut yhteisö joutuu mantereelle suuriin kaupunkeihin kohtaamaan sellaisia eriskummallisia asioita kuin hissi. Kirjan kertomus sijoittuu pääosin 1960-luvulle ja perustuu tositapahtumiin. Henkilöiden ajatukset, elämän pohdinnat ja kolhut sekä suhteet toisiinsa nousevat kuitenkin keskiöön, ja ympäristö luo vain puitteet jännitteiden purkautumiselle yhdessä tulivuoren laavan kanssa. On surumielinen Lise, joka hiljaisen poikansa Jonin kanssa luulee perheen merille jäänyttä Lars-isää kuolleeksi, mutta tämä onkin Lontoossa ja rakastunut. On nuori opettaja Martha, joka on vuosia sitten kokenut jotakin kauheaa, ja asia varjostaa edelleen Marthan ja hänen miehensä elämää. Tulivuoren purkautuminen viskelee asiat uuteen järjestykseen, eikä sen jälkeen mikään ole kuin ennen.
"Se on kirous: rangaistus epäuskosta ja nautinnosta, teoista jotka on tehty pimeissä huoneissa, hajusa ja kosteudessa, onko se totta? Että Jumala näkee kaiken? Kuulee lampaitten huudon, jota Martha ei enää jylinältä erota. Hän näkee vain eläinten avautuvan suut."
Kirjan kielestä on selkeästi nähtävissä runoilijuus, mutta ei tämä täysin runoproosaa ole, vaan kielen elävyys näkyy erityisesti vahvoissa, tuoreen tuntuisissa kielikuvissa. Teksti virtaa sulavasti, kuten vuosien kirjoitustyön jälkeen voi odottaakin. Kurtto kertoi haastattelussa joutuneensa opettelemaan proosan kirjoittamista, mutta ainakin kirjaa lukiessa kaikki tuntuu luontevalta. Kielivetoisena lukijana tunsin suorastaan iloa siitä, miten komeasti lauseet etenevät. Kerronnassa ja sen tunnelmassa elävät kirjan kuvaama ympäristö, tuliperäisen saaren tuhka ja sen rannoille murtuvan valtameren aallot. Teksti on sekä visuaalista että fyysistä, lukiessa tuntee ympärillään saaren, sen yksinäisyyden ja ihmisessä syöksyvät virrat. Sävyt ovat tummia, mutta kirja ei ole synkkä.

Marianna Kurtto on kirjoittanut todella vahvan romaanin, johon tykästyvät varmasti tarkkanäköistä ihmiskuvausta ja hienoa kieltä arvostavat lukijat. Kaipuu, suru, trauman kokeminen, koti-ikävä ja paikkansa löytäminen ovat teoksen suuria teemoja. Podin ennen kirjaan tarttumista harvinaisen sitkeää lukujumia, mutta Tristanian lukeminen auttoi sen poistamisessa olemalla niin monitasoisen miellyttävää luettavaa. Suosittelen hohkaavan vulkaanisen tuhkan lämmöllä!

Muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Lumiomena, Täysien sivujen nautinto