lauantai 9. joulukuuta 2017

Roberto Bolaño - Puhelinkeskusteluja

Roberto Bolaño  Puhelinkeskusteluja (Sammakko 2017), alkuteos Llamadas telefónicas (1997). Suomeksi kääntänyt Einari Aaltonen.

"Toukka ei koskaan väitellyt, hän ei myöskään kertonut mielipiteitään, mutta ei siksi, että olisi erityisesti kunnioittanut puhekumppaniaan, hän vain kuunteli ja painoi asioita mieleensä, tai ehkä hän vain kuunteli ja sen jälkeen unohti, vajosi omiin maailmoihinsa. Hänen äänensä oli pehmeä ja monotoninen, tosin joskus hän korotti sitä ja silloin hän kuulosti hullua imitoivalta hullulta, eikä minulle selvinnyt, oliko se pelkkää teatteria, jotain yksityistä peliä, vai eikö hän voinut mitään itselleen, ja purskahdukset olivat tuulahduksia helvetistä."
Chileläisestä Roberto Bolañosta (19532003) on tullut maailmalla erityisesti kuolemansa jälkeen kulttikirjailija, jonka teoksia on suomeksi käännättänyt pääasiassa Sammakko-kustantamo. Eniten ylistettyjä hänen teoksistaan ovat olleet romaanit Kesyttömät etsivät ja 2666, jotka ovat laajuudeltaan jykeviä teoksia. Ensin mainittu romaaneista on jo pokkarina hyllyssäni, mutta toistaiseksi se on saanut odottaa. Tänä syksynä huomasin kuitenkin Sammakon julkaisevan myös Bolañon novelleja, ja niihin tarttuminen kiinnosti kovasti, joten varasin kirjastosta ja luetuksi tuli. Olen viimeisen viikon aikana kärsinyt taas jumituksista lukemisen suhteen ja lukenut noin viittä kirjaa edistymättä merkittävästi yhdessäkään, mutta Bolañon iskeviä novelleja päädyin lukemaan varsin uppoutuneesti, ne lähtivät heti vetämään mukanaan.
"Kukaan ei tietenkään tajunnut, että 'Karjapaimenet' ja 'Ei kaduttavaa' olivat yksi ja sama novelli, jolla oli vain eri nimi, vaikka aina olikin olemassa vaara, että eri kilpailuissa voisi olla samat tuomarit, jollaisina Espanjassa toimivat muutamat vähäpätöiset ja itsepintaiset kirjailijat ja runoilijat sekä aikaisemmissa kilpailuissa palkitut kirjoittajat. Kirjallisuusmaailma on kammottava ja sen lisäksi naurettava, Sensini kirjoitti."

Teos jakautuu osioihin, joiden novellit yhdistyvät toisiinsa jonkinlaisen temaattisen tai näkökulmaan liittyvän punaisen langan kautta. Ensimmäinen osio "Puhelinkeskusteluja" sisältää lähinnä kirjoittamiseen ja kirjalliseen maailmaan liittyviä novelleja, jotka tuntuvat hipovan ajoittain metafiktiota. Tämän osion novellit iskivät minuun tragikoomisella tavalla lähetettyäni juuri itse novellikäsikirjoitusta luettavaksi erinäisille tahoille... Mukana on mm. kertomukset kirjoituskilpailuihin osallistumisesta ja eksentrisestä mentorista sekä kirjailijoista A ja B, joista A on asemansa vakiinnuttanut ja menestystä kerännyt, B taas ei ja pitää A:ta itsensä myyneenä ja pinnallisena. Taas nähdään, että kirjallisuusmaailman ilmiöt ja kirjallisuuden tekijöiden kyräilyt menestykseen ja menestymättömyyteen liittyen ovat universaaleja, ja samanlaisia pohdintoja on sekä suomalaisella että chileläisellä kirjailijalla... Osion viimeinen novelli (ja sekä sen että kokoelman niminovelli) ei kuitenkaanliity kirjallisuusmaailmaan, mutta sekin nimeää henkilönsä vain kirjaimilla, B ja X. Aiheena on entisen kumppanin kaipuu, ja tarina saa klassiseen novellityyliin rajun käänteen puolivälissä.
"- Niin minä sanoin hänelle: No? Oletko se sinä vai et? Sitten hän katsoi minua silmiin ja sanoi: Se on joku toinen, ei voi mitään. Ja minusta tuntui kuin olisin ollut jännittyvä lihas tai hermo kireällä ja se olisi käskenyt: Hymyile, pässinpää, hymyile. Mutta vaikka lihas pinnisteli ja jännittyi, en pystynyt hymyilemään, olin vähällä saada hermopinteen silmän ja posken väliin. Hän huomasi sen ja tuijotti minua, ja minä nostin käden kasvoilleni ja nieleskelin sylkeä, koska minua alkoi taas pelottaa."
Seuraavassa osiossa "Etsivät" on novelleja miehistä, jotka ajelehtivat ja kokevat usein vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joihin liittyvät aseet, päihteet ja naiset. Kertomusten realismi on likaista hieman samaan tapaan kuin Raymond Carverilla ja Charles Bukowskilla. Kuvataan elämää laitamilla ja todetaan asiat ytimekkäin, pääosin lyhyin virkkein, mutta Bolaño on teksteissään edellä mainittuja pohdiskelevampi. Bolañoa on verrattu myös Jorge Luis Borgesiin, ilmeisesti tuotantonsa maagisrealististen ja surrealististen piirteiden vuoksi, mutta tässä kokoelmassa tyyli on aivan paria novellia lukuun ottamatta tiukasti realistisessa kerronnassa kiinni. Bolañon kieli on eloisaa ja värikästä, se kuvaa tarkasti tunnelmien siirtymiä ja käänteitä, jotka ovat joskus absurdeja, joskus koomisia, usein traagisia. Hänen oma äänensä on selvästi jo näistä uran alkuaikoina syntyneistä tarinoista nähtävissä. Viimeinen osa "Anne Mooren elämä" painottuu kertojamiesten ihmissuhteisiin naisten kanssa. Tarinoiden kohteina ovat nimenomaan naiset, joiden elämästä kertovat miehet, jotka ovat kokeneet kyseisten naisten kanssa jotakin merkittävää, ehkä elämän suurimman rakkauden, ehkä muuta ikimuistoista. Novellien naiset ovat olemassa miesten katseiden ja ajatusten kautta, mutta samalla toimijoina ja näkyvillä eri puolineen.

Pidän tätä novellikokoelmaa ainakin itselleni hyvänä aloituksena Roberto Bolañon tuotantoon perehtymisessä. Bolaño on taitava novellisti ja tarinat sytyttivät entisestään kiinnostusta hänen kulttimaineessa olevien romaaniensa suhteen. Kokoelma puolustaa varmasti paikkaansa myös Bolañon suomennetun tuotannon joukossa, sillä hän kirjoitti pitkän proosan lisäksi paljon novelleja, esseitä ja runoja. Kirjailijan ylistäjiin kuuluu mm. Patti Smith, joka vieraili viime vuonna Suomessakin signeeraten Sammakon kirjakaupassa, ja Bolañon teosten yhteyteen oli kaupassa lisätty sen jälkeen laput tekstillä "Patti Smith suosittelee!" eli hänenkin faneilleen tämä on ehdottomasti tutustuttavaa kirjallisuutta.

Novellihaaste 2:een on nyt luettu tämän teoksen 14 novellin jälkeen yhteensä 77 novellia. Peukutan sävynsä ansiosta novellia "Etsivät", josta tämän postauksen viimeinen sitaatti on napattu. Novelli on tyyliltään omintakeinen jo siksi, että se koostuu pelkästä dialogista, mutta erityisesti novellin sävy on mainitsemisen arvoinen, koska se muuttuu puolivälin jälkeen painostavaksi kertomuksen irrotessa lennokkaasti jutustelevasta arkitodellisuudesta ja kääntyessä pelottavampaan suuntaan.

torstai 30. marraskuuta 2017

Djuna Barnes - Yömetsä

Djuna Barnes  Yömetsä (Kirjayhtymä 1987), alkuteos Nightwood (1936). Suomeksi kääntänyt Lauri Perkki.

"Felix piti selvänä, että tohtori oli oikea emävalehtelija, mutta sellaisena arvokas tuttavuus. Hänen sepitelmänsä näyttivät muodostavan puitteet jollekin unohdetulle, mutta mahtavalle kaavalle; elämänmuodolle, jota hän viimeisenä edusti. Hän käyttäytyi kuin sammuneen ylimystösuvun palvelija, jonka eleet hämärästi heijastivat manalle menneen isännän tapoja. Jopa tohtorin piintynyt tapa  nenäkarvojen nyppiminen  näytti olevan huolekkaan parrannyppimisen rahvaanomaisempi muunnos."
Melkoisen kirjanpa otin luettavakseni! Kävin vähän aikaa sitten työpäiväni ohessa hakemassa Pasilan kirjaston kirjavarastosta laajuudeltaan tiiviin klassikkokirjan, johon tarttumista minua painokkaasti kannustettiin. Amerikkalaisen Djuna Barnesin (18921982) romaani Yömetsä on modernismin merkkiteos, jonka suomenkielisessä painoksessakin on esipuhe itse Nobel-runoilija T. S. Eliotilta. On hankala päättää, miten kirjasta lähtisi kirjoittamaan. Analyyttisyys ajatuksena ahdistaa, koska teos on niin monitulkintaista tekstiä, symboleja ja tajunnanvirtaa, eikä oikeastaan mitään selitetä. Ehkä on parempi vain lähteä purkamaan tätä lukukokemuksena ja esitellä, mitä tuli vastaan.
"Hänen sormensa etenivät, epäröivät ja värisivät, kuin ne olisivat pimeässä kohdanneet kasvot. Kun hänen kätensä viimein pysähtyi, sormet sulkeutuivat, kuin hän olisi vaientanut itkevän suun. Käsi oli hetken paikoillaan, kunnes hän kääntyi toisaalle. Selittämätön pelko valtasi Felixin noina hetkinä. Tytön käsien aistillisuus kauhistutti häntä."
Lukiessani teoksen ensimmäistä lukua havaitsin tekstin olevan hyvin täyteläistä kaikista yksityiskohdista. Lauserakenteet olivat myös jotenkin epätavanomaisia, tavalla jota en osannut oikein selittää, ja huomasin joutuvani lukemaan virkkeet uudelleen ja taas uudelleen. Totesin, että vain reilun 170 sivun pituudesta huolimatta lukemisessa menisi varmasti aikaa. Kirjan maailma kyllä viehätti alusta asti, tiesin että kesken en missään nimessä jättäisi. Olin ensin päättänyt, etten lue esipuhetta siltä varalta, että siinä paljastettaisiin asioita, mutta saatuani ensimmäisen luvun päätökseen päätin sittenkin lukea. Eliot mainitsee siinä teoksen sopivan niille, jotka ovat tottuneet lukemaan runoutta, ja silloin päässäni syttyi oivallus. Tekstiin pitäisi keskittyä samaan tapaan kuin runouteen, sitä pitäisikin makustella ja pyöritellä kerta toisensa jälkeen. En ollut hoksannut lukutapaa, koska teksti jotenkin vaikutti aloittaessa suoremmalta proosalta. Siinä ei ole sellaista kieltä, mitä yleensä on totuttu kutsumaan "runolliseksi" proosassa, vaan kieli on suoraa mutta ladattu monilla merkitysten tasoilla. Se kutsuu pohdiskelemaan. Tämä oivallus takana lukeminen alkoi sujua eri tavoin. Eikä esipuhe liikaa edes paljastanut.

Ulkoisia tapahtumia teoksessa on lopulta vähän. Henkilöiden kertomukset tiivistyvät tiettyihin kohtauksiin, tapaamisiin ja tilanteisiin. Välillä taas tarinassa saattaa vierähtää monta vuotta tuosta vaan, ilman että asiaa mitenkään korostetaan. Keskeisinä henkilöinä ovat paroniksi kutsuttu, historiaa ja sen loistoa haikaileva Felix, tohtoriksi kutsuttu kiintoisia pohdintoja esittelevä Matteus ja levoton nainen nimeltään Robin. Tohtorilla on teoksessa eniten repliikkejä, hänen puheensa kautta kirjaa kuljetetaan välillä sivukaupalla, mutta henkilönä hänestä muutoin paljastetaan melko vähän. Felix menee naimisiin Robinin kanssa, he saavat lapsen, mutta Robin lähtee, alkaa seurustella Noran kanssa, kunnes jättää tämänkin toisen naisen, Jennyn takia, ja sekä Felix että varsinkin Nora päätyvät vuodattamaan vaikeuksiaan tohtorille, joka kommentoi niitä pitkine monologeineen. Lopuksi tohtori tuskastuu, vetää kännit ja kiukkuaa, ja Nora puolestaan kohtaa jälleen Robinin tilanteessa, jossa on hyvin dramaattista symboliikkaa. Tämä on siis jälleen näitä kirjoja, että juoniromaanin ystävien kannattaa kääntyä 180 astetta, ellette halua kokeilla vaihteeksi jotain hyvin erilaista!
"Kärsiminen on sydämen rappeutumista; kaikesta, mitä olemme rakastaneet tulee "kiellettyä", ellei sitä ymmärrä loppuun saakka, niin kuin kerjäläinen on kaupungille jäänne, jonka kaupunki tulevaisuutensa nimessä haluaa unohtaa, sillä hän tietää jotain siitä kaupungista. Niin rakastavankin on toimittava luontoaan vastaan löytääkseen rakkauden."
Yömetsässä mielenkiintoisia ovat erityisesti ne kaikki alitajunnasta hyppäävät ajatukset, mielleyhtymät ja esitetyt filosofoinnit mm. rakkaudesta, menetyksistä, mustasukkaisuudesta, ja varmasti jäi myös paljon sellaista, mikä ei avautunut ensimmäisellä lukukerralla (vaikka tahkoaisi teoksen lauseita uudestaan ja uudestaan). Kirja on seksuaalisuuden ja sukupuoliroolien esittämisessään hyvin queer, ja siinä suhteessa varmasti ollut hyvin paljon aikaansa edellä, modernin sanansaattaja. Sen kuvaama ajanjakso sijoittuu 1920-luvulle, Pariisiin ja Wieniin, ja romaania on pidetty tunnustettuna lesbokulttuurin kuvauksena. Wikipedia-sivulla puhutaan myös "goottilaisesta proosasta" ja metafiktiosta, jota on kyllä tunnistanut - tämä ehkä vaatii sen toisen lukukerran vielä. Teoksessa tuntuu olevan jotakin hieman unenomaista, vaistomaailmasta kumpuavaa, niin omalaatuisia sen jotkin ajatuskulut ovat.

Kuten T. S. Eliot kirjan esipuheessa totesi, Yömetsää voi suositella runoutta lukeneille, ja tietenkin myös kokeilevan proosan harrastajat saavat siitä varmasti paljon irti. Jos haluaa haastaa itseään lukijana ja uppoutua kiehtovaan, yllätyksiä ja vahvan symbolisia kuvia tarjoavaan tajunnanvirtaan, kannattaa teokseen tarttua. Itse pohdin, pitäisikö kirja yrittää hankkia omaksi, koska se suorastaan vaatii uutta lukukertaa, ellei useampia.

Muissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Nipvet, Ankin kirjablogi

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Arjen yksinäiset -esitys Hämeenlinnassa 28.11.

Esitys: Arjen yksinäiset
Tekijä: Ofelia-ryhmä
Paikka: Hämeenlinnan taidekasarmi
Muuta: Ensi-ilta 28.11.2017, paikalla kutsuvieraana.


Hämeenlinnan taidekasarmilla sai eilen ensi-iltansa Ofelia-ryhmän teatteriesitys Arjen yksinäiset. Kyseessä on näyttelijänä tunnetun Ria Katajan esikoisohjaus. Ryhmä on työstänyt esitystä vuoden verran, ja he ovat haastattelussa kertoneet pitäneensä työpajoja, joiden välissä kukin on hionut materiaalia tahoillaan. Johtavana teemana esityksessä ovat roolit. Olin kuullut erinäisiä tiedonmurusia työstämisprosessista näytelmän äänisuunnittelusta ja tekniikasta vastaavalta ystävältäni, ja ennen esitystä ryhmä on toteuttanut mm. somekampanjaa, jossa poseerataan sukkahousujen kanssa! Osasin odottaa jotakin kokeilevaa, ehkä varsin synkkääkin, mutta esitys onnistui yllättämään minut lopulta monella tavalla. Sain nähdä hienoa teatteria, joka ylsi selvästi näkemieni mm. kaupunginteattereiden toteuttamien esitysten tasolle, paikoin jopa ylitti sen.

Ennen esityksen alkua tunnelmaa luotiin maalailevalla alkumusiikilla, ja näyttämöä hallitsi tummanpunainen verho, joka loi mielleyhtymiä käsiohjelmassakin mainitun David Lynchin tuotantoon. Näyttelijät saapuivat lavalle, ja ensimmäinen kohtaus muistutti hyvin eläytyvää nykytanssia! Siitä siirryttiin leikaten puhumaan Marilyn Monroesta, jonka kuva erottui suurena teatteritilan seinämaalauksesta. Maalausta käytettiin valaistuksen avulla hyväksi muutoinkin esityksen aikana, ja Marilyn Monroesta muodostui esityksessä hahmo, johon palattiin toistuvasti. Hän onkin populaarikulttuurissa hyvä esimerkki siitä, miten roolit vaikuttavat tapaan, jolla ihminen nähdään. Toinen näkyvä hahmo oli Hamletin Ofelia, joka oli nostettu teatteriryhmän nimeenkin. Alkuperäisessä versiossaan sivuhenkilöksi jäänyt Ofelia sai tässä esityksessä merkittävän aseman, jonka kautta tarkasteltiin monia asioita.

Näytelmän ensimmäistä puoliskoa hallitsivat nopeat leikkaukset kohtauksesta, tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Fragmenteista koottu kokonaisuus pysyi mainiosti kasassa yhdistävien aiheiden kautta. Näytelmässä oli paljon absurdeiksi kääntyviä tilanteita, mistä nousi usein myös sen musta huumori. Tämä oli myös asia, joka yllätti itseni  huumoria oli paljon ja se syntyi luontevasti, ilman tekemällä tehtyä vitsin vääntämistä. Tässä oli merkittävä osa taitavilla näyttelijöillä. Neea Viitamäki ilmeikkyydessään oli tilanteessa kuin tilanteessa hillittömän hyvä, ja Miikka J. Anttila siirtyi sujuvasti ja varmuudella erilaisista rooleista toisiin, mikä sopi tietysti esityksen teemaan hyvin. Esityksen jälkeen kuulin, että Marjo Maula oli tullut projektiin mukaan alun perin visualistin roolissa kunnes hänet oli laitettu myös lavalle, mitä en olisi osannut ajatella  niin vahvasti hänkin veti osuutensa. Myös muu tuotanto oli hoidettu varmaotteisesti. Äänet, valot ja käsikirjoitus tuntuivat kaikki toimivan hyvin yhteen.

Jos ensimmäisessä osiossa koettiin nopeasti vaihtelevia tuntemuksia traagisesta koomiseen ja näitä sekaisin, toisessa osassa teemoihin syvennyttiin kehitystarinan kautta. Päähenkilönä tarinassa on Ossian, joka kokee suurta yksinäisyyttä ja uskaltautuu tavoittelemaan rakkautta. Kertomuksessa koettiin myös esityksen repäisevintä, suorastaan farssia lähentelevää huumoria, kun Ossianin oppaaksi tulee Baubo, joka on, noh, katsokaa vaikka Wikipediasta! Aivan lekkeriksi hommaa ei heitetä tässäkään kohtaa, vaan syvempään tasoon palataan myös toistuvasti.

Arjen yksinäiset tarjosi tunteita ja viihdettä laidasta laitaan: kosketti, nauratti, hämmensi, yllätti, sai aikaan kylmiä väreitä ja paljon heränneitä ajatuksia. Suosittelen lämpimästi, erityisesti niille teatterin ystäville, jotka eivät halua näytelmiään valmiiksi pureksittuina ja alleviivattuina. Esityksen voi nähdä Hämeenlinnassa 21.1.2018 asti, ja lista kaikista esitysajankohdista on Ofelia-ryhmän Facebook-sivulla.


***


Loppuun vielä muutama sana kirjabloggaamisen ja teatteribloggaamisen eroista. Tämä on siis ensimmäinen teatteribloggaukseni, ja toivon saavani tehdyksi näitä jatkossakin; näytelmähän on myös kirjallisuuden laji ja inspiroi kokijaansa hyvin samoilla tavoin kuin kirjan lukeminen. Myös näytelmissä olen havainnut innoittuvani kokeellisemmasta ja yllätyksiä tarjoavasta kerronnasta samalla tavoin kuin kirjallisuuden lukijana. Erona kirjasta bloggaamiseen oli tietysti se, että kun elämys oli takana, siihen ei voi palata enää selailemaan, vaan omat tuntemukset on kaivettava bloggaamista aloittaessa muistista. Joitakin muistiinpanoja sain nyt tehtyä vihkoon näytelmän aluksi, mutta en viitsinyt paljoa kirjoittaa sokkona ja totesin, että jotakin olennaista menee varmasti myös ohi, jos keskityn muistiinpanojen tekoon. Annoin siis fiilisten ja heränneiden ajatusten tulla lähinnä ulkomuistista (jonkin verran selasin myös käsiohjelmaa sekä teatteriryhmän haastatteluja) ja varsin kattavaksi postaus näyttäisi lopulta venyneen!

lauantai 25. marraskuuta 2017

Kaksi Keltaisen kirjaston helmeä: Esittäjä ja Pitkän päivän ilta

Tässä yhdistelmäbloggauksessa on kaksi vähän vanhempaa, erilaista ja hienoa teosta Tammen Keltaisesta kirjastosta. Molemmat on suomeksi kääntänyt Helene Bützow.


Don DeLillo - Esittäjä (Tammi 2001), alkuteos The Body Artist (2001).

"Ruumiinharjoitus teki kaiken läpinäkyväksi. Hän näki ja ajatteli kirkkaasti, mikä saattoi merkitä sitäkin että nähtävää oli vähän eikä ajateltavaakaan liiemmälti. Mutta ehkä ne ulottuivat syvemmälle, asennot joihin hän asettui ja joissa hän pysytteli pitkään, liioitellut kierrot, käärmeen muodot ja kukkataivutukset, järjestelmällisen hengityksen hurskaat jaksot, elämä jota elettiin peruuttamattomasti puhtaana hengityksenä. Hengitä, huohota, hauko henkeä."
Don DeLillolta en ollut aiemmin lukenut mitään, ja olin kuullut kirjailijasta hurmioitunutta hehkuttamista niin paljon, että kirjaston kappale Esittäjästä lojui kotona pöydällä lopulta neljä uusimiskertaa. Viimein kuitenkin DeLillon uuden suomennoksen ilmestyminen ja kirjailijan tuleminen yleisesti puheeksi sai tarttumaan tähän kiehtovaan pienoisromaaniin. Minun on nyt jälkikäteen hankala kuvata kokemustani, saada sitä enää kiinni. Joudun ponnistelemaan, kun mietin, mitä teoksessa tapahtui. Vahvimmin siitä jäi mieleen tunnelma, ja sitä on hankala kuvata. Sanallistamisen vaikeudesta huolimatta teos oli mielestäni hieno.

Kirjassa taiteilija, oman kehonsa ympärille esityksensä rakentava Lauren Hartke on päähenkilönä, jonka tajuntaan ja havaintoihin pureudutaan kaikkitietävän kertojan kautta. Teoksen suomennoksen nimeä pidän hieman epäonnistuneena, koska se ei sano yhtään mitään, ja mielessäni käytän kirjasta englanninkielistä nimeä The Body Artist. Ymmärrän, että se on ollut hankala kääntää oikean kuuloisesti (kehotaiteilija?) mutta silti. Joka tapauksessa; Laurenin puoliso Rey, häntä noin kolmekymmentä vuotta vanhempi elokuvaohjaaja, päättää päivänsä ampumalla itsensä ex-vaimonsa asunnossa. Tämä luonnollisesti syöksee Laurenin suruun, jota hän käsittelee elämällä hänen ja Reyn vuokratalossa meren rannassa, yrittäen päästä kiinni ajan ja maailman kulkuun ja tekemällä ruumiillisia harjoituksiaan. Todellisuus tuntuu järkähtävän hieman paikoiltaan, kun Lauren kohtaa talossa oudon hahmon, jonka hän nimeää Tuttleksi. Tämä on ilmeisesti elänyt talon kätköissä, ja Lauren huomaa Tuttlen toistavan kuulemiaan asioita, myös kuolleen Reyn puhetta, josta Lauren saa pakkomielteen. Kuka tai mikä Tuttle lopulta on? Suomalaisille lukijoille teoksessa on sekin mielenkiintoisuus, että Lauren katselee Suomen Kotkasta webkamerakuvaa, jossa autot kulkevat maantietä.
"Öisin hän seisoi Tuttlen huoneen ovella ja katsoi kun se nukkui. Hän oli siinä tunnin ja meni sitten katsomaan on-line-kuvaa autoista jotka ilmestyivät kaksikaistaiselle maantielle Suomen Kotkan ulkopuolella, katsoi niitä kunnes pystyi itsekin nukahtamaan, pohjoisen valon vihdoin sarastaessa."
The Body Artistin kieltä on kuvattu runolliseksi (mitä se sitten tarkoittaakaan, kuvaus toki on runsasta, yksityiskohtaista ja sanavarastoltaan rikasta) ja suggestiiviseksi. Jälkimmäinen määre ainakin pitää paikkansa ja kuvaa hyvin myös kirjan tunnelmaa. Siihen uppoutuu, siinä on jotakin kummaa ja tavoittamatonta. Helene Bützowin suomennos vaikuttaa erittäin onnistuneelta ja välittää varmasti juuri sen, mitä kirjailijakin on tavoitellut. Tämä teos voisi ansaita uuden lukukerrankin joskus.

Esittäjä blogeissa: Reader, why did I marry him


Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta (Tammi 1990), alkuteos The Remains of the Day (1989).

"Asiaan sisältyi näet useita eri näkökohtia, jotka minun oli selvitettävä itselleni ennen jatkotoimenpiteitä. Esimerkiksi kysymys kuluista. Vaikka otettaisiinkin huomioon työnantajani jalomielinen tarjous "maksaa bensat", tuollaisen matkan kustannukset voivat kohota merkittäviin summiin kun laskee mukaan majoituksen, ateriat ja välipalat joita matkan varrella saattaa tulla nauttineeksi. Toisaalta minun oli pohdittava, millainen vaatetus olisi tuollaiselle matkalle sovelias, ja maksoiko vaivan sijoittaa rahaa uuteen vaateparteen."
Tuoreelta Nobel-palkitulta Kazuo Ishiguroltakaan en ollut lukenut muuta ennen kuin tartuin Booker-palkinnon 1989 saaneeseen Pitkän päivän iltaan. Ja voi, mikä kirja! Ishiguron Nobelin yhteydessä todettiin hänen olevan suuri romaanikirjailija, ja nyt ymmärrän täysin. Teos kertoo ikääntyvästä hovimestari Stevensistä vuonna 1956, jolloin hän oli elänyt muutaman vuoden uuden, amerikkalaisen isäntänsä palveluksessa. Teoksen ulkoinen juoni koostuu minäkertoja Stevensin tekemästä matkasta hänen saatuaan työnantajaltaan muutaman vapaapäivän. Stevens matkustaa tapaamaan entistä työtoveriaan neiti Kentonia, ja samalla hän kertoo menneestä työurastaan lordi Darlingtonin palveluksessa, itsestään ja arvostuksistaan sekä maailman muutoksesta, joka hänen ympärillään on tapahtunut.

Ishiguro on vahvalla ja järkähtämättömällä taidolla (jollaista Nobel-palkitulta pitäisi tietysti voida odottaakin) luonut Stevensille kielen ja kerrontatavan, jotka tekevät hänestä hahmona erittäin tarkan, elävän, mieleenjäävän ja jopa rakastettavan. Olen viime aikoina ollut sitä mieltä, että hahmoihin hullaantumisen ei pitäisi olla kirjallisuuden lukemisen tavoitteena enää teini-iän jälkeen, mutta Stevens saa kyllä välittämään itsestään todella. Kuten yllä olevasta tekstinäytteestä voi päätellä, hänen puhetapansa tavoittelee arvokkuutta, jota Stevens pitää muutoinkin ylimpänä ohjenuorana hovimestarina toimimisessaan. Hänelle tuo ammattirooli määrittelee kaiken olemisen, se ei ole erotettavissa hänen vapaa-ajastaan. Kun kirjaa lukee eteenpäin, paljastuu, että Stevens kuuluu ihmisten mielissä vanhaan maailmaan - kaikki ihastelevat sitä, miten hieno ja arvokaskäytöksinen mies on kyseessä, mutta silti hänen aikansa on ohi. Suuri merkitys on ollut sodan vaikutuksilla brittiläiseen yhteiskuntaan. Stevens on pitänyt tärkeänä myös ehdotonta omistautumista isännälleen, ja lordi Darlingtonia hän on pitänyt erehtymättömänä, mutta matkan edetessä selviää, miten lordi on luottanut tahoihin, joihin luottamista ei aivan voi pitää sopivana arvostelukykyiselle henkilölle... Myös Stevensin ja taloudenhoitajana toimineen neiti Kentonin suhde, jota Stevens itse kovasti kutsuu pelkäksi työsuhteeksi, saa syvyyttä, ja lopulta heidän tarinastaan muodostuu se teoksen traagisin puoli. En selvinnyt nenäliinoitta.
"Kun sukkeluus juolahti mieleeni, olin siihen ensin verrattain tyytyväinen, ja minun täytyy tunnustaa olleeni hiukan pettynyt sen laimeahkoon vastaanottoon. Luullakseni olin pettynyt varsinkin siksi että olen viime kuukausina aikaa ja vaivaa säästämättä kehittänyt kykyjäni juuri tuolla alueella. Toisin sanoen olen pyrkinyt täydentämään ammatillisia valmiuksiani tuolla nimenomaisella taidolla täyttääkseni kaikki herra Faradayn leikinlaskuun kohdistuvat odotukset."
Oli vaikuttavaa seurata, minkälaisilla kielellisillä keinoilla Ishiguro hienovaraisesti on rakentanut päähenkilönsä sisäisen maailman. Erityinen elementti kielessä on lainausmerkkien käyttö, joka saa repeämään nauruun monta kertaa - kirja on yleisesti todella hauska, ja ajoittain naurahtelee melkein joka sivulla Stevensin tasapainoillessa arvokkuutensa säilyttämisen kanssa tukalissa tilanteissa. Romaanissa on tähän liittyen myös riipaisevia hetkiä, kun hovimestari yrittää selviytyä työtehtävistään kunnialla, vaikka kokee suuria henkilökohtaisia menetyksiä ja surua. Stevensille nämä ovat hetkiä, jotka määrittelevät suuruuden hovimestarina. Surullista on myös huomata, miten Stevens havaitsee tarinan edetessä ihanteidensa johdattaneen hänet elämässä tiettyyn suuntaan, ja mitä hän huomaa menettäneensä seurattuaan sitä. Tämän näyttäminen puolestaan on asia, joka tekee Pitkän päivän illasta suuren romaanin. Helene Bützow kertoi Helsingin kirjamessuilla haastattelussa (jota referoin täällä) kirjan suomennostyön taustoista mielenkiintoisen tarinan. Voin hyvin uskoa, että teos on vaatinut suomentajaltakin tietynlaisen mielentilan, lähtökohdan josta sukeltaa Stevensin maailmaan. Lopputulos on joka tapauksessa suomennoksenkin osalta todella hieno. Tämä jää varmasti mielen kerroksiin elämään.

Pitkän päivän ilta blogeissa: Kirjapolkuni, Lukuisa, Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella

tiistai 21. marraskuuta 2017

Kaksi hyvää syksyn käännösnovellikokoelmaa

Tässä lyhyt postaus kahdesta syksyn novellikokoelmasta, jotka minun piti jo palauttaa kirjastoon koska niistä oli varauksia (mikä on tietysti positiivista että ihmisiä nämä kirjat kiinnostavat), joten en pysty niistä kertomaan yhtä kattavasti kuin yleensä, koska niteet eivät enää ole käsissäni! Siispä tämä jää nyt muistinvaraiseksi bloggaamiseksi ilman esim. sitaatteja, mutta haluan nämä kirjat tuoda blogissani esiin, koska ne olivat hyviä ja tahdon tukea novelleja  erityisesti niiden kääntäminen on hieno kulttuuriteko aina.


Zinaida Lindén  Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Into 2017), alkuteos Valenciana (2016). Suomeksi kääntänyt Jaana Nikula.

Zinaida Lindénin teosta Rakkaus kolmeen appelsiiniin luin matkakirjana kun rantalomailin lokakuussa, ja se toimi juuri siinä hetkessä mainiosti. Kirjan novellit nimittäin sijoittuvat eri maihin ja kulttuureihin, niissä tehdään matkoja toiselle puolelle maapalloa ja siirrytään myös kulttuuristen rajojen yli, mikä ei useinkaan ole yksinkertaista.

Eniten mieleeni jäi lopulta kirjan alkukielisen version niminovelli, jossa suomalaismies perheineen on matkustanut filippiiniläisen vaimonsa sukulaisten luokse Japaniin. Novellin tapahtumia katsotaan vaimon silmin. Mies ja hänen sisarensa tuntevat olonsa epämukaviksi erilaisessa kulttuurissa, ja matka pitkittyy suunnitellusta paljon, kun tuhkapilvi sulkee Pohjois-Euroopan ilmatilan. Lopulta vaimon sisaren mies yllättäen löytää yhteyden sulkeutuneeseen, hieman surkimusmaisen kuvan itsestään antaneeseen suomalaismieheen, ja he innostuvat yhdessä lähtemään ulos mm. laulamaan karaokea. Islannin tulivuorenpurkauksesta joitakin vuosia sitten syntynyttä, lentoliikenteen laajalti pysäyttänyttä tuhkapilveä käytetään kokoelmassa toisaallakin. Sen symbolinen lataus nykymaailmassa onkin merkittävä, joten ei ihme että kaunokirjailijat meillä ovat siihen tarttuneet.

Lindénin teos on siitä harvinainen, että se on pääpiirteissään hyvän mielen novellikokoelma  usein novellien ominaispiirteisiin kuuluviksi määritellyt uhan ja jopa kauhun tunteet eivät näissä kertomuksissa pääse ahdistamaan lukijaa juuri lainkaan. Vaikka aiheet ovat välillä raskaasti painavia (masennuksesta kuolemansairauteen), niiden käsittelytapa on lempeä. Venäläissyntyinen ja suomenruotsalainen Lindén on kirjoittanut useita, palkintojakin saaneita kaunokirjallisia teoksia. Myös kirjan kielessä näkyy kokeneen tekijän varmuus ja lukijan valppaana pitävä elävyys.

Rakkaus kolmeen appelsiiniin muissa blogeissa: Annelin kirjoissa, Kosminen K, Eniten minua kiinnostaa tie, Hemulin kirjahylly, Kieltenopen kotiblogi, Raijan kirjareppu


Hilary Mantel  Margaret Thatcherin salamurha (Teos 2017), alkuteos The Assassination of Margaret Thatcher (2014). Suomeksi kääntänyt Kaisa Sivenius.

Hilary Mantel on tunnustettu brittikirjailija, joka on saanut Booker-palkinnon tuplana kotimaansa historiaan sijoittuvista romaaneista Susipalatsi ja Syytettyjen sali. Nämä meriitit varmasti siivittivät sitä, että myös tiivis novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha julkaistiin Teoksen Baabel-käännöskirjasarjassa, joka on taiteellisilta arvoiltaan hyvin korkeasti profiloitunut. En ole Mantelin romaaneja vielä lukenut, mutta ainakin novellimuodossa hänen kirjallinen taitonsa vakuutti sekä kielen että kerronnan tasoilla.

Kohua asetelmallaan Britanniassa aiheuttanut niminovelli ei lopulta ollut niin radikaali kuin olin olettanut, mutta tunnelmaltaan painostava, trillerimäinen ja iskevä se silti oli. Mieleen jäi myös novelli kirjailijan tekemästä kirjastovierailusta pienelle paikkakunnalle, jossa hän joutuu tekemisiin omituisen ja hieman pelottavankin hotellihenkilökunnan kanssa. Miten aina muuten ne ovat kirjastovierailuja, joille kirjailijat kirjoittavat erikoisia tai kiusallisia tapahtumia? Olen lukenut sellaisen novellin Mantelin lisäksi aiemmin Raija Siekkiseltä, ja myös Leena Krohn tiettävästi on käyttänyt asetelmaa yhden romaaninsa alussa. Mantelin kertomuksissa maailma nyrjähtää usein absurdin, surullisen tai vaarallisen puolelle tavanomaiselta radaltaan.

Jos Lindénin novellikokoelmassa painostavan uhkaavaa tunnelmaa ei useimmiten ollut, Mantelin teoksessa sitä kyllä piisaa, mutta hän taitaa näiden tunnelmien luomisen hyvin. Kokoelman kieli on kauttaaltaan taidokasta osuvine vertauksineen, ja teoksessa on paljon yksityiskohtia, jotka hyvän novellistiikan tavoin jäävät kaihertelemaan jatkaen elämäänsä alitajunnan kerroksissa.

Margaret Thatcherin salamurha muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä, KirjavinkitMummo matkalla, Luettua elämää, Opus eka, Tuijata


Näistä novelleista kertyi novellihaaste 2:een 19 novellia lisää, joten olen lukenut haasteeseen nyt 63 novellia. Tällä kertaa en peukuta, koska tuntuu että kaipaisin kirjan käteen analysoidakseni jotakin novellia tarkemmin, mutta nyt kävi näin.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Anni Saastamoinen - Depressiopäiväkirjat (Mielenterveysviikko)

Anni Saastamoinen  Depressiopäiväkirjat (Kosmos 2017)

"Olin saatanan vihainen, väsynyt, itkuinen ja hukassa. En kyennyt toimimaan, en edes nousemaan sängystä, en kohtaamaan maailmaa. Mies huolestui, ystävät huolestuivat. Alkuun mies auttoi parhaansa mukaan, teki ruokaa, peitteli, puhui mukavia. Mutta masennus on niin tiheä verkko, ettei parisuhde pääse siitä läpi. Edes rakkaus ei auta."
Olen seurannut toimittaja Anni Saastamoista Twitterissä jo pitkään, ja sen kautta kuulin ensimmäisen kerran hänen kirjaprojektistaankin. Masennuksestaan avoimesti myös Twitterissä puhunut Saastamoinen kertoo Depressiopäiväkirjat-esikoisteoksessaan masennuksensa koko tarinan, todennäköisistä taustalla vaikuttaneista tekijöistä hoitoon pääsyyn. Teos on rehellinen, selvästi tekijänsä omalla kielellä kerrottu  kuten kustantajan esittelytekstissä todetaan, kirosanoja ja caps lockia ei säästellä. Masennus on siis näkyvillä juuri niin paskamaisena kuin se kokijalleen on. Kirjassa pääsevät rosoineen, tuskastumisineen ja turhautuneine huudahduksineen esille kaikki ne ajatukset, joita elämän hankaloituminen, tunteiden katoaminen voimattomuuden taakse ja hoitoon pääsemisen pulmalliset vaiheet aiheuttavat. Henkilökohtaisten muistelmien lisäksi teos tarjoaa tietopaketteja (joissa on usein lainattu Suomen Mielenterveysseuraa) mm. siitä, minkä tahojen puoleen kääntyä, jos huomaa itse sairastuneensa masennukseen. Kirjassa Saastamoinen suuntaa avoimen terävää kritiikkiä esim. masentuneisuutta mittaavaan testiin, joiden ympäripyöreät vastausvaihtoehdot voivat tarkoittaa suunnilleen mitä vain.

"11.
-     En ole sen ärtyneempi kuin ennenkään
-     Ärsyynnyn aiempaa herkemmin
-     Tunnen, että olen ärtynyt koko ajan
-     Minua eivät enää liikuta asiat, joista aiemmin raivostuin


 Masentuneena elämäni on kuin verkkouutisen kommenttipalsta: järkyttävää epäkoherenttia aggressiivista paskaa, joten kai sitä seilaa jotenkin näiden kaikkien välillä ja tämänkin vaihtoehdon puntaroiminen lähinnä vituttaa, vaikka samaan aikaan valinta tuntuu kuvottavan merkityksettömältä, kuten oikeastaan kaikki."

Teoksessa on minusta kiinnostavaa myös sen tyylilaji, ja koska minun ei kannata ilman asiantuntijuutta masennuksesta puhua sen enempää, pohdiskelen kirjaa hieman myös genrerajojen näkökulmasta (vaikka en ole kirjallisuustieteilijäkään, kunhan nyt vain kiinnostunut ja kirjallisessa maailmassa kaiken aikaa elävä melkein-amatööri). Kirjastoluokiksi Depressiopäiväkirjoille on näemmä lätkäisty YKL:n mukaisesti 59.563 (Mielenterveys. Tunne-elämän häiriöt) ja 99.1 (Elämäkerrat. Muistelmat). Pikaisen katselmuksen mukaan teos on sijoitettu mielenterveysaiheiseen luokkaan ainakin Turun seudun Vaski-kirjastoissa ja pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa. Se on siis mielletty enemmän tietoa välittäväksi tietokirjaksi kuin elämäkerta-/muistelmateokseksi. Minä luin kirjaa tietotekstin lisäksi vahvasti proosana. Saastamoinen kirjoittaa hyvin (toimittajatausta näkyy) ja hän on luonut tekstiä kuljettamaan vahvan narratiivin. Kieli on värikästä muutenkin kuin edellä mainittujen tehokeinojen myötä, sillä teoksessa käytetään runsaasti kekseliäitä ja eläviä vertauksia, ja miljöön yksityiskohdat piirtyvät tekstistä mieleen selkeästi.
"Ihmisen suolisto kuulemma peittäisi tenniskentän, jos suoliston nypeltäisi auki ja silittelisi kaikki suolenmutkat suoriksi. Tuntuu, että tämä saatanan ahdistus peittäisi ainakin koko eteläisen Suomen, jos kaikki ahdistuksen riekaleiset reunat ja epämääräiset lämpäreet silottelisi suoriksi yhtä huolellisesti kuin ekaluokkalaisen lapsensa koulukirjoja kontaktimuovittava äiti."
Lukiessa pohdin myös keväällä lukemaani Marko Annalan Värityskirjaa, joka oli määritelty alaotsikkoa myöten romaaniksi. Teoksessa tulivat esille Annalan bändit ja niiden levyt oikeine nimineen, ja hänen uraansa seurannut pystyi tunnistamaan joitain haastatteluissa kerrottuja tapahtumiakin. Romaanigenre sai kuitenkin minusta Värityskirjassa perustelunsa erityisesti lapsuusmuistojen kohdalla, sillä ne kerrottiin niin yksityiskohtaisen elävästi, mutta toisaalta kirjan kertoja myönsi, ettei muistanut monia ajanjaksoja lapsuudestaan ja nuoruudestaan kunnolla. Tuntui, että tämän takia kirjassa oli oltava myös keksittyä, siis fiktiota. Saastamoisen kirja puolestaan keskittyy lähivuosiin ja lähes pelkästään hänen aikuisena kokemiinsa asioihin. Lukiessa on vahva tunne siitä, että hän kirjoittaa sen minkä muistaa ja juuri sen. Vaikka teos käyttää kaunokirjallisiakin keinoja, se on syystä tietokirjaluokassa. Muistelmamuoto antaa myös mahdollisuuden käyttää kirjallisia keinoja tietyllä tavoin; jos kirjoitusprosessin alussa olisikin päätetty, että kyseessä on romaani, olisiko teoksen kustannustoimittaja antanut silloin näin vapaat kädet kiroilun ja caps lockin käyttöön? Olisivatko tietoruudut puolustaneet paikkaansa? Hieman yllättäen määrittely tietokirjallisuudeksi voikin antaa teoksen kokoamiseen vapaammat kädet ja monipuolisemman toteutustavan (vaikka kaunokirjallisen proosan kokeellisuus on Suomessakin tällä hetkellä lisääntymään päin, silti on hyvä pohtia, mitä keinoja olisi valmis hyväksymään romaanissa kakistelematta).

Depressiopäiväkirjat on tehokas, rehellinen ja informatiivinen teos masennuksesta. Kirjoitustyyli erottaa teoksen selvästi muista lukemistani masennusmuistelmista, ja se tekee lukemisen myös helpoksi. Teosta lukiessa alkaa tarkkailla myös itseään, pohtia oireitaan joita on mahdollisesti kokenut ja miettiä, onko välillä tuntunut siltä, että jaksaminen on ollut enää vain pienestä kiinni, kun asiat ovat menneet huonosti. Kirja sopii monenlaisille lukijoille, ja suosittelen erityisesti sellaisille ihmisille, joilla on ilman henkilökohtaista kokemusta vahva näkemys siitä, minkälaista masentuneilla ihmisillä on ja miten heidän tulisi olla ja käyttäytyä.

Teos muissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Pieni kirjasto, Mitä luimme kerran, Bibbidi Bobbidi Book, Usva, Kirjat kertovat, Kirjojen keskellä, Kujerruksia

Tämän postauksen myötä osallistun Suketuksen käynnistämään Mielenterveysviikon haaasteeseen (19.26.11.2017).
Aiemmin bloggaamiani mielenterveysaiheisia tai sitä sivuavia kirjoja ovat:
Marko Annala: Värityskirja
Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Katja Kallio: Yön kantaja
Han Kang: Vegetaristi
Anja Kauranen: Syysprinssi
Anni Kytömäki: Kivitasku
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Maaria Oikarinen: Lucian silmät
Annastiina Storm: Me täytytään valosta

maanantai 13. marraskuuta 2017

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta (Otava 2017)

"Niin pitkä aika jo, ja yhä hän istuu öisin sänkynsä reunalla kuin hänet olisi juuri heitetty siihen. Yhdellä iskulla asiat menettivät pehmeytensä, huokoisuutensa, kaikki oli kuin kylmää kaakelia jonka lävitse ei voinut nähdä. Jossain, peitettynä, oli oltava elämä jota he elivät, kaikki, Alan olisi siellä."
Sanna Karlström on kirjoittanut neljä runoteosta ennen kuin Multaa sataa, Margareta, hänen ensimmäinen romaaninsa, ilmestyi. Jälleen siis lisäys kotimaisiin runoilijoiden proosadebyytteihin, joista blogiinikin ovat päätyneet nimekkeet Tristania, Uraanilamppu ja muita novelleja, Akvarelleja Engelin kaupungista, Replika. Kuten edellä mainituista teoksista, myös Karlströmin pienoisromaanista on nähtävillä runoilijan keinoja. Kieli ja kerronta luovat kirjaan hyvin tiheän, painostavankin tunnelman.

Multaa todella tuntuu satavan, sekä Margaretan että hänen perheensä niskaan. Sitä lapioidaan edelleen heidän päälleen niin että ropisee, ja arjen päivät hautautuvat mustaan kuorrutukseen. Hautakumpu, josta multa on peräisin, kuuluu Margaretan miehelle, hänen Eloisa-tyttärensä isälle Alanille, joka on kuollut auto-onnettomuudessa. Kirjan alussa kuolemasta on kulunut puolitoista vuotta ja kaikki on edelleen kesken - Margareta menee suunniltaan, kun tytär on sivellyt kasvoilleen isänsä partavaahtoa. Samassa talossa elää myös Margaretan äiti Linnea, joka kuvataan vanhuuttaan jo pois haipuvana, mennyttä muistelevana hahmona. Suru ja menetys painavat ja kalvavat perheenjäseniä tavallaan. Sekä kertomuksen että perheen dynamiikka kuitenkin muuttuu Margaretan tavatessa uuden miehen. Eloisa puolestaan pääsee pakoon kodin raskautta löydettyään ystäväkseen Leo-pojan.
"Margareta on hyvin kasvatettu lilja, tyttö liikahteleva posliininukke sohvatyynyn vierellä, Linnea puupäinen kuningatarnappula joka lyödään kumealla puheella, kaunis asetelma, johon Erik niin hyvin sopii."
Kuten totesin, kielessä kuuluu runoilijuus. Jotkin kohdat voisivat olla proosarunoteoksesta. Kuvakielisyys on vahvaa ja symboliikka merkityksellistä. Kerronta etenee lyhyin, usein parisivuisin jaksoin, joissa kuvataan Margaretaa, Eloisaa ja Linneaa erilaisissa kohtauksissa, tilanteissa, joiden merkitys ei välttämättä ole nähtävissä suoraan. Kielessä tuntuu olevan jotakin intuitiivista, näkyviä asioita ei selitetä eikä tarvitsekaan. Henkilöiden reaktiot tuntuvat vaistoista kumpuavilta enemmän kuin järjellisiltä, ja paljon pidetään sisällä, vuoropuhelu on hyvin vähäistä, ja asioita ilmaistaan fyysisillä kohtaamisilla, kuten äidin ja tyttären välillä esimerkiksi syliin sulkemisella, hiusten kuivaamisella ja harjaamisella. Linnea sen sijaan tarvitsee välillä apua nousemisessa ja kulkemisessa, ja häntä auttaa yleensä Eloisa, ei hänen tyttärensä. Margaretalla ja uudella puolisolla Erikillä tietysti on läheinen fyysinen kontakti seksuaalisesti, mutta ei sekään kovin riemukasta tunnu olevan, vaikka Margareta suhtautuu Erikiin jonkinlaisella vimmalla. Multasade ulottuu heidän keskinäiseen elämäänsä vielä pitkään, ja tulee uusiakin huolia.

Multaa sataa, Margareta ei ollut nopeaa luettavaa tiivistä pituudestaan huolimatta, sillä monet kohdat kaipasivat rauhallista lukemista, jotta kielen moniaalle kurottavat merkitykset ja kuvat avautuivat. Myös erittäin tiivis ja painava tunnelma sai aikaan sen, että kirjan mukana eteni mieluummin hetken kerrallaan. Väljästi taitettu pienoisromaanimuoto soveltuu juuri tällaiselle kirjalle mitä parhaiten. Karlströmin romaani on hieno teos, ja tämä vuodenaika sopii sen tunnelmaan mainiosti. Marraskuun hyytävä, märkä ja musta maisema saa luontevan jatkumonsa kirjan sivuilta. Silti kirja ei ole toivottoman musertava, vaan kielen kauneus saa pysymään matkassa hyvin mielellään loppuun asti.

Muissa blogeissa: Kirja vieköön, Tuijata, Usva