sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Sirkka Turkka - Mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Sirkka Turkka  Mies joka rakasti vaimoaan liikaa (Tammi 1979)

"– –
Mutta minuun iskee auttamatta dinosauruksen kokoinen
ahdistus, tällä hetkellä
en pysty edes nyppimään kanaa,
en edes kirjoittamaan, saati olemaan kirjoittamatta.
Oudolla tavalla tuska
ottaa kädestä, kumma tunne, kuin
taskut repeilisivät, kuin päätä ruuvattaisiin
hartioista irti.
Sillä tavalla purjehtii vain murhe,
rinnat lainehtien, kapeat huulet tuulta halkoen.
Ja minun pääni palaa. Ei sitä sammuta
toinen tuli, ei sade."
Sirkka Turkka on yksi maamme tunnetuimmista runoilijoista. Vuonna 1973 esikoiskokoelmansa julkaisseen tekijän runoja on käännetty ja palkittu  Turkka on saanut mm. Finlandia-palkinnon silloin, kun sen vielä saattoi saada runoteoskin. Päätin työroolissani valita hänen runokokoelmansa Mies joka rakasti vaimoaan liikaa vuoden 1979 suomalaiseksi kirjaksi (esittelyteksti Kirjasammossa), sillä sen todettiin edustavan Turkan omimman runouden syntymähetkeä, kun hän siirtyi kolmen proosarunoteoksen jälkeen taas säemuotoon. Turkka sai teoksesta valtionpalkinnon, ja kokoelmasta on tehty tutkimustakin. Minulla on nyt lainassa Sirkka Turkan runot vuosilta 19732004 sisältävä kokoomateos, josta olen toistaiseksi lukenut hänen esikoiskokoelmansa, joitakin sen jälkeisiä proosarunoja ja Mies joka rakasti vaimoaan liikaa -kokoelman. Nyt käsittelemäni teos on tasoltaan todella aivan omaa luokkaansa: monimerkityksinen, ajatteluun herättävä ja vaikuttavia kuvia luova.

Postauksen alussa osittain lainattu runo on suosikkini kokoelmasta. Se alkaa hyvin erilaisella tunnelmalla, mutta sitten tulee "mutta", ja loppu tiivistää niin paljon asioita, tunnetta. Teoksessa onkin tyypillistä, että tyylit ja tuntemukset saattavat vaihtua runon keskellä varsin äkkiväärästikin, mikä luo runoihin oman kiehtovuutensa. Myös runojen jakaminen säkeisiin on tehty kiinnostavalla tavalla, rytmi on epätavallinen mutta myötäilee paljon puheen rytmiä, tuumaustaukoja ja hengähdyksiä. Turkan on kerrottu oppineen runojen tekemistä nimenomaan puheen kautta, esittämällä varhaisia runojaan ääneen.
"Tähdet ovat taas kuin itkuinen balladi, ja aina iltaisin
koirat virittävät haljenneita viulujaan.
En anna surun tulla,
en päästä sitä lähelle.
Tuhat metriä lunta sydämen päälle,
Mutisen paljon itsekseni, kadulla
laulan ääneen.
Näen itseni joskus ohimennen, päässä hattu, oikea tuulen
ruoka, ja jokin ajatus kallellaan.
– –"
Turkan runot ovat sellaisia, että vaikka en saa kaikkien ajatuksesta kiinni, ei se haittaa, voin tuolloinkin vain soljua eteenpäin hänen kertomansa virrassa, kuunnella sanoja. Tekijän proosarunotausta näkyy siinä, miten runot muodostavat yhtenäisiä kertomuksia joita pystyy seuraamaan alusta loppuun. Silti nämä eivät ole "prosaistin runoja" siihen tapaan kuin Eeva Kilpi on joskus kuvannut omaa runouttaan, vaan Turkalla kyseessä ovat täysin runoilijan runot. Kuvakielisyydellä on näissä runoissa hyvin suuri osa, ja monien säkeiden kauneus vavahduttaa. Jotkut runoista venyvät pitkiksi, jopa puolentoista sivun mittaisiksi. Lyhimmät taas koostuvat kuudesta-seitsemästä säkeestä, joten myös tiiviimpi muoto on hallussa. Pisimmät runot ovat kokoelmassa usein haastavimpia hahmottaa, ne saattavat vaatia useamman lukukerran. Huomio kiinnittyy tekstissä usein paikkoihin (taidenäyttely, ooppera, Los Angeles, Venäjä) ja intertekstuaalisiin viittauksiin tai tunnettuihin nimiin (Shakespeare, Bach, Marilyn Monroe, van Gogh). Joskus myös vitsaillaan lakonisesti kielellä pelaten, joten pelkässä murheen alhossa kierivistä runoista näissä ei ole kyse.
"Basilisko ja sisilisko kävelevät torilla.
Armahda heitä.
Pyromaanille tulee kerran kuukaudessa Valitut palot.
Puntti tulitikkuja ja tuuli tallistaan.
Kevätjää on mustaa kuin muste, suuressa maljassa ui
haahkanuntuva järvenselkää, Akvila oli
myös Aleksandrian maaherran nimi.
– –
Ihminen palaa sisältä kuin iltataivas,
viilennä, leyhytä heitä,
ojenna ja lepuuta,
he eivät enää erota harakkaa ja haravaa toisistaan.
– –"
Mies joka rakasti vaimoaan liikaa on komea ja vaikuttava runoteos, jonka kielestä voivat nauttia hyvin monenlaiset runon ystävät. Tunteet, miljööt, tilanteet ja tarinat avautuvat useisiin eri suuntiin, ja lukija saa tulkita ja tuntea paljon itse. Uskon, että teos kasvattaa jatkossa edelleen arvoaan suomalaisen modernin runouden klassikkona ja sitä varmasti luetaan vielä pitkään.

Muualla: "Tule minun kanssani satuun, on niin kylmä". Runon puhujan dialogisten ja metalyyristen strategioiden tarkastelua Sirkka Turkan teoksessa Mies joka rakasti vaimoaan liikaa, Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarvio

perjantai 22. syyskuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen Väärän kissan päivä (Atena 2017)

"Oletteko pannut merkille, että nykyään Marrasvirralla on naurettavan paljon kissoja? Niihin törmää kaikkialla, vaikka niihin ei kiinnitetäkään huomiota. Meilläkin asuu yksi. En muista, mistä ja milloin se tuli, Miuku, Muru vai Naukuko sen nimi on, mikä lie. Tulee ja menee oman päänsä mukaan. Sellainen yönmusta otus. Osittain valkoinenkin, ehkä jopa enemmän valkoinen kuin musta, kun tarkemmin mietin."
Pasi Ilmari Jääskeläisen soisi olevan tuttu nimi jokaiselle kotimaisen kirjallisuuden harrastajalle genremieltymyksistä riippumatta. Olen aiemmin lukenut Jääskeläiseltä novellikokoelman Taivaalta pudonnut eläintarha ja esikoisromaanin Lumikko ja yhdeksän muuta, joka on mielestäni 2000-luvun parhaita suomalaisia romaaneja. Hänen toinen ja kolmas romaaninsa ovat myös olleet lukulistalla pitkään, mutta eivät olleet pinoon asti ehtineet ennen kuin tuli tieto Jääskeläisen neljännen romaanin ilmestymisestä. Kirja meni varaukseen ja se on viime viikkoina ehtinyt saada jo kehuvia kirjablogiarvioita ja kritiikkejä, joita olen yrittänyt vältellä, sillä halusin astua Väärän kissan päivään ennakko-odotuksitta ja yllättyä kaikista tulossa olevista käänteistä, joita Jääskeläisen mielikuvituksellinen kerronta lukijalle tarjoaa.

Romaanin pääteemana kulkee muisti, jota käsitellään erityisesti päähenkilö Kaarnan äidin sairastaman dementian kautta. Nykypäivän maailman väestön vanhetessa yleistyvä sairaus on toistuvasti puheenaiheena, ja lääketiede selvittää suurin resurssein jatkuvasti syitä, seurauksia ja kehittelee lääkettä. Väärän kissan päivässä spekuloidaan mahdollisuudella, että lääke muistisairauteen löydettäisiin. Tarinan alussa Kaarna kutsutaan kotikaupunkinsa Marrasvirran vuosittaisen syysfestivaalin vietosta äitinsä luo hoivakotiin, sillä äiti on kuolemaisillaan. Kaarna on vuosien varrella vieraantunut Alice-äidistään, joka on työurallaan ollut arvostettu psykologi. Paljon on jäänyt sanomatta ja hämärän peittoon, ja ensin vaikuttaa siltä että tulee jäämäänkin, koska Kaarnan päästessä hoitokodille äidin kerrotaan menehtyneen. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen... Kaarnan festivaalipäivästä tulee monin tavoin odottamaton, ja on luvassa vauhdikkaiden käänteiden sekä maton jalkojen alta vetävien yllätysten sarja. Jääskeläisen kirjansa tapahtumaympäristöksi luoma kuvitteellinen Marrasvirran kaupunki nousee monessa kohtaa mielessäni vertauskuvaksi koko Suomesta ja sen nykyilmapiiristä: kaupungissa järjestetään esimerkiksi vuosittainen natsien ja anarkistien kahakka, jossa pelätään tulevan lopulta kuolonuhreja. Tästä huolimatta visio tulevaisuudesta on lopulta toiveikas, mihin liittyvät vahvasti kirjat, kuinkas muuten! Teoksen tapahtumapaikkoihin kuuluu mm. huikea lastenkirjasto, jonka hyllyille on koottu suunnilleen kaikki kuviteltavissa olevat lastenkirjat.
"Äiti oli selittänyt hymyillen, että kaikki kerrotut tarinat, älyttömimmätkin, olivat jollain tasolla tosia. Ihmisillä nimittäin oli syvällinen tarve puhua totta. Oli hyvin raskasta ja kuluttavaa jättää asioita kertomatta. Tarinoiden kertominen oli viekas tapa saada puhua salaa, turvallisesti ja kenenkään huomaamatta ääneen niistäkin asioista, joiden oli pysyttävä ikuisesti salaisuuksina. Siksi tarinat olivat niin tärkeitä: ilman niitä olisi ollut pakko vaieta siitä, mistä ei voi puhua."
Juonesta ei tee mieli kertoa enempää, jotta potentiaalinen lukija pääsee blogitekstini jälkeenkin kokemaan kaikki käänteet, jotka kirjailijan räiskyvä mielikuvitus on tällä kertaa tuottanut tekstiksi. Jääskeläiselle tunnusomaista on pitää lukija valppaana, ja teoksessa on paljon asioita, joihin on hyvä kiinnittää matkan varrella huomiota. Koska kissat on nostettu teoksen otsikkoonkin, on jo selvää, että kirjan sivuilla toinen toisensa jälkeen vilisevillä mystisillä kissoilla on merkityksensä. Vaikka mukana on jälleen aineksia tieteiskirjallisuudesta ja maagisia ripauksia, Väärän kissan päivä on ensisijaisesti psykologinen jännäri. Keskeisen hahmon ammatin myötä psykologiaa on romaanissa mukana paljon kyökkitasoa enemmän. Jääskeläisen ironinen huumorikin toimii tuttuun tapaan. Romaani etenee tiivistunnelmaisen dekkarin rytmissä, ja kirjailija on tietysti erittäin tietoinen käyttämistään kerronnan keinoista: teksti kommentoi välillä metafiktiivisesti itseään kertoja Kaarnan suulla. Kerronta on mukaansatempaavaa ja pitää kyydissä tiukasti, kieli loistaa kirkkaan värikkäänä. Juonen rakennus ja hämäävinä heiluvien langanpätkien punominen yhteen ovat suorastaan mestarillisesti toteutetut. Kirjan lopusta en sano muuta kuin että se on kylmäävän hyvä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen on mielestäni kirjoittanut nyt vähintään yhtä hyvän romaanin kuin hänen useille kielille käännetty esikoisromaaninsa, ja Väärän kissan päivälle soisi myös menestystä kansainvälisesti, koska potentiaalia on. Kirjassa on monia elementtejä, jotka ovat tehneet suomalaisesta kummakirjallisuudesta maailmalla suosittua, vaikka mukana ei ole laskelmoinnin häivääkään, vaan kirjailija pysyy uskollisena tyylilleen ja kertojanäänelleen. Luin tämän kirjan kirjastolainana, mutta sen monikerroksiseen maailmaan olisi kiehtovaa sukeltaa uudestaankin, joten voisin kuvitella hankkivani romaanin vielä kotihyllyyn. Ehkäpä onnistun syksyn messuilla törmäämään kirjailijaankin, joka on jo vuosien takaa Twitter-tuttu ja hänen juttunsa onnistuvat riemastuttamaan säännöllisesti. Heitän lopuksi vielä ilmoille vetoomukseni nimeltämainitsemattomien kotimaisten kirjallisuuspalkintojen raadeille, että nyt olisi kuulkaa jo aika. Tik, tak, kiiruhda!

Muissa blogeissa: Tuijata, Leena Lumi, Kirjavinkit, Kirja vieköön, Mustetta paperilla, Järjellä ja tunteella, Usva, Reader, why did I marry him, Kirsin kirjanurkka, Ja kaikkea muuta

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Runoja ajankohtaisuuksista, syksystä

Muutama oma runo viime viikoilta.

_____


Lämpenee

Lämpö huokuu merestä höyrynä
Tiivistyy pilviksi jotka pian satavat
               Salamointia
Ukkospilvet kiertyvät toistensa ympäri
Itseään ruokkien
ja ruokkien
               Säähäiriö
               Äärisään ilmiö
               Järjestäytynyt systeemi
Saa nimen
Kerää voimia
mitä lämpimämpiä valtavien aavojen vedet
Hurjaksi olennoksi kasvettuaan
sisällään energia jolla valaisisi kaupunkeja
                Trooppinen hirmumyrsky
viimein on kohdattava maatakin
mikä vie sen voimat
mutta ennen sitä elementit ehtivät riehua
pilvispiraalin ruoskien alla
Sen energia pimentää kaupunkeja
Pudottaa sadetta niin kuin ei koskaan
Murtaa penkereet päästäen valloilleen joet
Nousee merestä maalle
                Tulva
Ajaa väen ullakoille huomaamaan ettei riitä
On hajotettava katto kirveellä
Kiivettävä läpi ja huidottava vaatteella
keskellä vesierämaata
jossa vielä eilen käveltiin
kuivalla pinnalla
Nyt puunlatvojen ympärillä huljuu
molekyylimassa väärässä paikassa
               Likainen vesi
Vie mukanaan autot
sisällään ihmiset
loukussa metallikehikoissa
sisään ryöppyää
               Hukkumiskuolema
Kun ilmiö on ohi
Kuumuudessa pesivät taudit
Kaduilla vaeltajat
joiden kodit se vei
ennen kuivumistaan ilmaan
energian siirtymää potentiaaliksi

Lämpenee
Kiihtyen

_______


Veri on virrannut kadulle
kuvassa
verkkolehden etusivulla
Hetkeä aiemmin ihmisessä kiertänyt
valtimoista hiussuoniin
Tehnyt sydämessä läpikulkumatkoja
Mutta nyt kuvattuna
kadulle valuneena
lisätty uutista täydentämään
viivaamaan alle
paha maailmassa
Ymmärtää lapsikin käydessään
verkkolehden etusivulla

_______

Syys sataa puista alas
Suuri lehti takertuu poskeen
Kylmä
Märkä
Vettynyt pehmeäksi
Tuntuu niljakkaalta
Sen on lähdettävä
päätän
Tartun varresta
Viskaan pois
Se leijuu kadun varteen
Liikenne kulkee
ohi

________________________


(Yleensä välttelen runoissani selkeää ajankohtaisuutta ja poliittisuutta; ihmisten sisäiset maailmat, suhteet toistensa välillä ja tunteet ovat minulle helpommin kuvattavaa materiaalia, mutta nämä vain syntyivät. Viimeisenä on syysruno, joka on kai aika perinteinen.)

Marko Kantomaa - Ylpeydestä

Marko Kantomaa  Ylpeydestä (Johnny Kniga 2017)

   "Täydellisyys. Sitä se on.
Lihasten virheetöntä kontrollia. Saumatonta yhteistyötä. Hiuksenhienoiksi hiottuja liikeratoja, jotka luovat vaikutelman absoluuttisesta voimantuotosta, loppuunsa viritetystä tehokkuudesta, liikkeen katkeamattomasta sulavuudesta.
    Hän huomaa hymyilevänsä."
Kansanterveystieteestä filosofian tohtoriksi väitelleen ja aktiivisesti myös eri urheilulajeissa kilpailleen Marko Kantomaan romaani Ylpeydestä on hänen esikoisteoksensa. Urheiluromaaneja on Suomessa ilmestynyt vain kourallinen muutoin kuin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Muuten en ehkä olisi herännyt, mutta blogiani seuranneet tietävät, että olen perehtynyt varsin paljon HLBTIQ-teemaiseen kirjallisuuteen, ja kustantajan esittelyteksti sai tuntosarveni värisemään. Urheilumaailmaan sijoittuvia teoksia päähenkilönään homoseksuaali mies ei ole Suomessa tätä ennen julkaistu. Toki vaaditaan enemmän kuin pelkkä aihe, että minut saa alkuunkaan pysymään kirjan parissa tyytyväisenä. Toivoin kovasti, että kirja olisi myös hyvä, ja onneksi se oli.

Romaanin päähenkilö on siis 16-vuotias Joonas (nimi mainitaan takakansitekstissä, mutta teoksessa se mainitaan tasan kerran aivan kirjan loppusivuilla, jännä ratkaisu), joka on juoksija. Hän kuuluu seuraan, hänellä on valmentaja ja tavoitteena kilpailumenestys. Kirittäjänä toimii myös ystävä Alex, joka on Joonaksen mielestä täydellinen. Kilpailukenttien testosteronihöyryt häiritsevät, koska ne samalla kiihottavat. Se ei ole urheiluympäristössä oikein, eikä kukaan muu tiedä Joonaksen suuntautumisesta. Murtautuminen ulos kuoresta ja hämmennyksen kätköistä alkaa, kun Joonas tutustuu lommoposkiseksi kutsuttuun Jenniin, joka tykkää tytöistä. Matka kohti totuuden hyväksymistä ja myöntämistä on kuitenkin vielä pitkä, ja samalla raatelee rakkaus, joka on sekä lähellä että kaukana.
   "Ei, se ei ole keskustelu, Se on kuulustelu.
    Sen aloittaa isoisä: "Onkos pojilla ja tytöillä helluja?"
    Kysymys esitetään nousevalla intonaatiolla, jolla ei ole aikomustakaan peitellä kysyjän eikä muidenkaan aikuisten äärimmäistä uteliaisuutta, ja johon yhdistyy näennäisesti viaton virnistys tai arvoituksellinen, toispuoleinen hymy.
–     Kunnes hän, yleensä viimeisten joukossa, tuntee lamauttavansa keskustelun: "Ei ole, ei juuri nyt"
    Seuraa vaivaannuttava hiljaisuus. Joka ikinen kerta."
Kantomaa kirjoittaa toimivaa, usein lyhyen tiivistä lausetta. Kieli on hyvin kuvailevaa, ja miljöön sekä luonnon kuvaukset yltyvät välillä melkeinpä runollisiksi luoden vahvan mielikuvan tapahtumien ympäristöstä. Juoksemisen kirjailija tietysti tuntee, ja se näkyy tekstissä erittäin yksityiskohtaisena, kropassa tuntuvana kuvauksena. Kirja on hyvin sujuvaa luettavaa ja sivut etenevät nopeasti, mihin vaikuttavat myös lukujen lyhyys ja taiton ilmavuus. Sanoisin kirjan sopivan myös nuorille lukijoille, ja romaanin voi hyvin lisätä lukulistoille kouluissa, kun on tarkoitus lukea kotimaista nykykirjallisuutta. Vaikka teos on helposti etenevää luettavaa, ei se ole liian valmiiksi pureksittua, vaan lukija saa täydentää mielessään paljonkin ilmaisematta jääneitä ajatuksia, merkityksiä ja tunteita.

Kun katson tätä seksuaalivähemmistöjä käsittelevän kirjallisuuden perinteestä ja näkökulmasta, tarina on varsin tyypillinen teini-ikäisen homoseksuaalin coming of age -tarina ja kaapistatulokertomus. Ympäristö ja sosiaalinen konteksti tekevät teoksesta kuitenkin merkityksellisen, ja on hienoa että tekijä on löytänyt heti esikoisteokseensa toimivan oman äänen, joka kantaa läpi kirjan. Pituuskin on tällaiselle tarinalle juuri sopiva, noin 250 sivua. Päähenkilöä ei tosiaan päästetä tarinassa helpolla, vaan hän kohtaa vakavia sairastumisia, elämän rajallisuutta ja kipeää kasvua kohti omaksi itsekseen samanaikaisesti. Välillä tulee miettineeksi, että asiat meillä ovat kuitenkin monessa suhteessa parantuneet, joten onko nykykirjallisuudessa nuoren homohahmon välttämätöntä jälleen käydä läpi näin pitkällinen tuskien taival juuri suuntautumisensa vuoksi.
   "Se on ollut heidän paikkansa, hänen ja lommoposkisen. Heidän rantansa, vetensä ja kivensä. Siitä myrskyisestä tammikuun iltapäivästä lähtien, kun kivistä ovat näkyneet vain terävät jääkuoren peittämät kärjet.
    Siitä on puolitoista vuotta.
    Sen jälkeen hän on oivaltanut, miten eletään parikymppiseksi, ehkä jopa kolmekymppiseksi, ilman että tekee mieli ampua kuula kalloonsa.
    Onko se paljon? Se on paljon.
    Siitä on ikuisuus."
Ylpeydestä on hyvä esikoisromaani. Se kertoo jo monesti kerrotun tarinan eri tavalla ja uudesta näkökulmasta, mikä on virkistävää ja saa aikaan uudenlaista mielenkiintoa asian käsittelyyn. Parista epäröintiä aiheuttaneesta elementistä huolimatta kirjan maailma on uskottava ja lähelle tuleva. Teos on kirjoitettu hyvin ja teksti vaikuttaa erittäin hiotulta, kieli on ytimekkään kirkasta. Tarina pitää myös otteessaan vahvasti episodista toiseen, ja lukijakin huomaa juoksevansa sivuja läpi. Välillä kannattaa kuitenkin pysähtyä ja kokea tunnelmaa, maisemaa ja tunteiden vyöryä ympärillään.

Muualla: Kirjavinkit, Aamulehti

perjantai 15. syyskuuta 2017

Eka Kurniawan - Kauneus on kirous

Eka Kurniawan  Kauneus on kirous (Gummerus 2017), alkuteos Cantik Itu Luka (2002). Suomeksi (englanninnoksesta) kääntänyt Jaana Kapari-Jatta.


"Niin hän antoi vatsansa kasvaa kasvamistaan, järjesti selamatan-rituaalin seitsemän kuukauden kohdalla ja antoi vauvan syntyä, vaikka sitten kieltäytyikin katsomasta sitä. Hän oli jo aiemmin synnyttänyt kolme tyttöä ja ne olivat kaikki upeita, melkein kuin peräjälkeen syntyneet kolmoset. Hän ei jaksanut sellaisia vauvoja, sillä ne olivat hänen mielestään kuin mannekiinit kaupan ikkunasomistuksessa, mistä syystä hän ei halunnut nähdä nuorinta tytärtään, varma kun oli että tyttö olisi samaa lajia kuin kolme vanhempaa sisarta."
Indonesialaisen Eka Kurniawanin (s. 1975) romaani Kauneus on kirous on ollut kirjailijalle todellinen läpimurto ja samalla tehnyt hänestä kotimaansa näkyvimmän nykykirjailijan. Romaanin englanninkielinen versio Beauty Is a Wound ilmestyi 2015 saavuttaen suurta huomiota, ja teos on nyt käännetty yli 35 kielelle. Maineen kasvattamisessa on auttanut myös Man Booker International -ehdokkaaksi pääseminen viime vuonna teoksella Man Tiger. Nyt käsiteltävänä oleva kirja, jonka tarina alkaa päähenkilön noustessa haudastaan 21 vuoden jälkeen, on villissä mielikuvituksellisuudessaan nostattanut vertailuja tietysti Gabriel Garcia Marqueziin, ja lukiessakin mielleyhtymiä herää, mutta Kurniawan on ottanut vielä ronskimman, humoristisemman (tämä on toki myös makuasia) ja tabuja kaihtamattomamman otteen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Halimundan kylään Indonesiassa. Paikallisen ilotalon maineikkaimpana ja kauneimpana prostituoituna kaikkien tuntemaksi tullut Dewi Ayu synnyttää neljännen tyttärensä ja päättää, että hänen itsensä on aika kuolla. Hän on kyllästynyt synnyttämään kauniita tyttäriä maailmaan, jossa "miehet ovat häijyjä kiimaisia koiria". Dewi Ayu kietoutuu käärinliinaan odottamaan kuolemaa, joka pian saapuu, ja hän jättää tyttärensä mykän palvelijattaren hoitoon näkemättä lainkaan, että toisin kuin kolme vanhempaa tytärtä, nuorimmasta on tullut kauhean ruma juuri siihen tapaan, kun Dewi Ayu kuvitelmissaan toivoi. 21 vuotta myöhemmin Dewi Ayu nouseekin ylös haudastaan ja lähtee selvittämään, mitä hänen jälkeläisilleen on sinä aikana tapahtunut. Tarina lähtee avautumaan kaukaa menneisyydestä, Dewi Ayun isovanhempien ajalta asti. Heidän sukunsa menneisyys ja Dewi Ayun tyttärien, näiden aviomiesten ja lasten kohtalot kietoutuvat maan vaiheisiin, kun se koki mm. valloittajia hollantilaisista japanilaisiin, raakoja sissisotia ja aatteiden paloa.
"Oletko sinä ruvennut kommunistiksi?" äiti kysyi lähes epätoivoissaan. "Vain kommunisti voi olla noin synkkä.
"Olen rakastunut", Kliwon sanoi äidilleen.
"Vielä pahempaa!" Äiti istui Kliwonin viereen ja silitti tämän kiharaa ja pitkäksi kasvanutta tukkaa. "No, mene soittamaan kitaraa tytön ikkunan alle niin kuin aina menet."
"Menin jo, yritin vietellä hänen äitinsä", Kliwon sanoi itku kurkussa. "En saanut äitiä, mutta sitten rakastuin yhtäkkiä tyttäreen, ja häntä en saa milloinkaan."

Kurniawanin romaani on todellinen eepos, sillä teoksen kerrontaan on upotettu vuosikymmenten ajalta Indonesiaa valtiona ja sen kansaa yhteiskuntana muokanneita merkittäviä tapahtumia. Toisin kuin monet vastaavat eepokset, Kauneus on kirous pysyy hieman alle 500-sivuisena, eikä veny historiallista faktaa ladellessaan 800  yli tuhannen sivun mittaan. Kerrontakin pysyy läpi kirjan kasassa ja nojaa vahvoihin henkilöhahmoihin, yllättäviin ja mystis-maagisiin tapahtumiin sekä huumoriin. Kirjailijan käyttämä kieli on toisaalta räävittömyydessään rehevää, toisaalta se rullaa perinteisenä romaanikerrontana. Sanavarasto on ehkä se, mikä erottaa tämän kirjan monista kaltaisistaan  en tiedä, olenko koskaan lukenut kirjaa, jossa sanottaisiin yhtä monesti huora tai puhuttaisiin yhtä usein kaunistelematta paskasta. Koska päähenkilö, jonka kautta moni asia peilautuu, sattuu olemaan kotikylänsä arvostetuin ja halutuin seksinmyyjä sekä määrätietoisen jämäkkä persoona, linja puolustaa paikkaansa. Dewi Ayun lähipiirin epätoivossa kieriskelevä, kaikki esteet tieltä pois runnova rakkauden etsintä näyttäytyy erityisesti lihallisessa muodossa, rajuna ja väkivaltaisena. Olisikohan syynä, että muunlaiseen ei ole opittu valloittajien alistamina? Kun kansakunta joutuu kohtaamaan ankaria sotia, hyväksikäyttöä ja vapautensa menettämistä tarpeeksi monta kertaa, eivät ihmisyys, pyyteetön rakkaus ja kunnioitus saa sijaa väestön keskinäisissä suhteissakaan. Tällaista allegoriaa olin itse kertomuksesta havaitsevinani, mutta tulkinnanvaraakin kirjan maagisrealistinen maailma jättää.

Kurniawanin teos on raju, häpeilemätön ja viihdyttävä kertomus maan ja sen kansan historian vaiheista sekä useammastakin poikkeuksellisesta yksilöstä. Kirjailijan ottama näkökulma, hänen huvittavan överiksi ajoittain menevät henkilöhahmonsa ja rikkaan mielikuvituksellinen kerrontansa kantavat läpi kirjan kiehtovina. Vain yhdessä kohtaa muistan tunteneeni sellaista oloa kuin lukisin historiallista selontekoa romaanin sijaan, sitten tarinan käänteet veivät taas mukanaan. Suosittelen tätä historiallisen romaanin, sukutarinoiden ja maagisen realismin ystäville, jotka eivät pelkää voimakasta ja sensuroimatonta kieltä.

Muualla: Mummo matkalla -blogi, Aamulehti

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Édouard Louis - The End of Eddy

Édouard Louis  The End of Eddy (2017), alkuteos En finir avec Eddy Bellegueule (2014). Englanniksi kääntänyt Michael Lucey.

"You're the faggot, right? By saying it they inscribed it on me permanently like stigmata, those marks that the Greeks would carve with a red-hot iron or a knife into the bodies of deviant individuals, people who posed a threat to their community. Impossible to rid myself of this. I was shocked, even though it was hardly the first time someone had said something like this to me. You never get used to insults."
Joskus tulee sanottua, että joku kirja on ollut suorastaan "hurja" aiheiltaan, käsittelytavaltaan tai muuten vain lukukokemuksena. Nyt se, miten aiemmin on tuota sanaa käyttänyt, tuntuu lattealta, sillä tämä on varmasti hurjinta mitä olen viimeisen vuoden aikana lukenut. Samalla tunnen häpeää suomalaista käännöskirjallisuutta kohtaan, että miksi näin tyrmäävän, näin iskevän ja näin merkittävästä asiasta, ilmiöstä kertovan kirjan joutuu tilaamaan verkkokaupan kautta ulkomailta, eikä sitä ole suomeksi lukijoidemme saatavilla. Yli 20 käännöskieltä, esimerkiksi ruotsi ja norja mukaan lukien, mutta ei suomea. Noloa.

Édouard Louisin autofiktiivinen romaani The End of Eddy alkaa sylkäisyllä päin kasvoja. Koulun käytävällä kymmenvuotiasta uutta poikaa tulee vastaan kaksi vanhempaa, entuudestaan tuntematonta. Toinen sylkäisee häntä kasvoihin, sitten hänet hakataan. Vastaavanlaiset episodit toistuvat tulevina vuosina lähes päivästä toiseen silloin, kun kaksikko tai Eddy itse ei satu olemaan poissa koulusta, lintsaamassa. Koulusta pois jääminen on tyypillistä siellä, missä Eddy asuu. Harva jaksaa välittää tai olla kiinnostunut. Liian pitkälle opiskelu on oikeastaan epäilyttävää, ei ole syytä yrittää olla parempi kuin muut. Suuri osa väestöstä on alueella työttömiä, ja Eddyn isälle (joka menetti oman työnsä selän vammautumisen vuoksi) hyvintoimeentuleva keskiluokka edustaa vihattavaa kansanosaa, lähes yhtä vihattavaa kuin mustat ja arabit, joita näkyy televisiossa. Sitä katsotaan perheessä joka päivä. Ruokailut kuuluu viettää hiljaa ja tv:tä katsoen. Väkivalta, alkoholismi ja seksuaalisuus tunkeutuvat rajulla tavalla ihmisten elämään jo lapsina. Vaihtoehtoja ja erilaisia elämisen tapoja ei ole, miehen on oltava mies ja naisen nainen. Roolit ovat ahtaat ja jos ei niihin sovi, väkivaltaa seuraa aina.
"I do not know if the boys in the hallway would have reffered to their own behaviour as violent. The men in the village never used that word; it wasn't one that ever crossed their lips. For a man violence was something natural, self-evident."
Kylän ahtaassa maailmassa se, että on homo, on jokseenkin pahinta mitä voi olla. Kun pojalla on jo pienestä pitäen "eleitä" ja "maneereja", ja ääni on korkeampi kuin muilla, hän joutuu välittömästi pilkan kohteeksi. Vanhemmat voivottelevat asiaa, eivätkä ota kuuleviin korviinsa sellaista vaihtoehtoa, että poika saattaisi lopulta olla homo. Eddy itsekin yrittää pitkään taistella vastaan, olla "tough guy" ja hillitä eleitään, madaltaa ääntään. Kun häneen on kerran löyty tyttömäisyyden stigma ja eri tavoin homoa merkitsevät haukkumasanat ovat lennelleet tarpeeksi pitkään, se on kuitenkin jotain, mikä ei enää lähde, vaikka yrittäisi seurustella tyttöjen kanssa (onhan hän sentään siinä vaiheessa jo kolmentoista, ikä jolloin todellakin on jo hankittava tyttöystävä, kuten isosisko hänelle ilmoittaa). Teoksessa on myös rajua kuvausta siitä, kun Eddy päätyy harjoittamaan seksiä kymmenenvuotiaana erään kuusi vuotta vanhemman pojan ehdotuksesta. He eivät toki kutsu sitä siten, vaan näkemänsä pornoleffan kohtausten esittämiseksi oikeassa elämässä, ja mukana porukassa on pari muutakin, muun muassa Eddyn samanikäinen serkku. Leikit loppuvat kuitenkin siihen, kun Eddyn äiti yllättää heidät. Elämä muuttuu yhä vaikeammaksi, kun tieto tapahtumista leviää.
"Why was I always crying? Why was I afraid of the dark? Since I was a little boy, why couldn't I really act like one? And most of all: why did I behave the way I did, with my strange airs, the huge gestures I would make with my hands as I spoke (big queeny gestures), feminine intonations, my high-pitched voice. I didn't know where whatever it was that made me different had come from, and not knowing hurt."
Vaikka kasvoinkin jonkin verran isommalla paikkakunnalla kuin tässä kirjassa kuvattu, ja vaikka sosiaalinen ympäristöni lapsenakaan ei ollut näin väkivaltaisen ahdas, moni asia tässä kirjassa kolahtaa. Toksisen maskuliinisuuden vaikutus ja hankaluus elää poikien maailmassa, kun ei ollut hyvä urheilussa eikä tuntenut itseään yhtään "kovikseksi" muistuvat mieleen menneisyydestä vahvoina. Myös se, miten homoksi epäillyt leimattiin ja minkälaista kiusaamista se tuotti, olivat tutulta tuntuvaa kuvausta. Se painoi vihamielisessä ympäristössä kasvaneena homoseksuaalina tiukasti piiloon, ja kaikkeen aihepiiriä koskevaan piti suhtautua teatraalisella inhotuksella. Minulle koituivat pelastukseksi lopulta ystävä- ja perhepiiristä löytyneet ymmärtäväiset ihmiset, joille saatoin avautua, minkä jälkeen maailmakin alkoi mahdollisuuksineen avautua aivan eri tavalla. Pitkään, halki teinivuosien aikuisuuden kynnykselle asti, joutui silti kärsimään vainoharhaiselle tasolle nousseista peloista. Ahdistuin monesti lukiessani tätä, koska kirjassa kuvattu ympäristö oli vielä moninkertaisesti rankempi, vihamielisempi erilaisuutta kohtaan ja toivottomampi kuin mitä itse koin. Minä tiesin voivani lähteä heti lukion jälkeen suurempiin ympyröihin, mutta kirjassa pelkkä lähdön mahdollisuus tuntui toismaailmalliselta - kukaan kertojan perheestä tai suvusta tai naapurustosta ei ollut lähtenyt kauemmas kouluun tai opiskellut yliopistossa. Sitä ei vain nähty mahdollisena. Kylän olosuhteet johtivat kehämäiseen elämänkulkuun, eivätkä mukana pyristelleet ihmiset edes nähneet vaihtoehtoja tai tajunneet toteuttavansa tiettyä kaavaa.

Louisin tekstin tyyli on hyvin rehellistä, suoraa ja analyyttista. Mietin yhtä Hemingwayn ohjetta: "Kirjoita tosin lause jonka tiedät", jota Louis tuntuu kirjassaan noudattaneen alusta loppuun. Kaiken hänen sanomansa uskoo, ottaa sellaisenaan ja kokee voimakkaasti. Ainoastaan hänen lainaamansa perheenjäsenten repliikit tuntuvat välillä karikatyyrisiltä, mutta tässä voi olla kyse myös siitä, että sävyjä on hävinnyt käännöksessä. Eräässä teoksen kohdassa kertoja tuo itsensä ja roolinsa näkyviin todeten, ettei jaksa aina yrittää toisintaa hänen kotonaan käytettyä kieltä, omanlaistaan murretta, joka oli hyvin kaukana siitä, mitä hän kuuli myöhemmin opiskellessaan suuremmissa kaupungeissa. Louis on tehnyt varsinaisen luokkaretken muutettuaan lopulta Pariisiin opiskelemaan yliopistotasolla, ja hän kommentoi eräässä kohtaa, miten opiskelutoverit hänen "uudessa elämässään" joutuivat monesti pyytämään häntä puhumaan hiljempaa, koska hän ei tiennyt äänenkäytöllistä etikettiä, jota ns. intellektuellien piireissä oli tapana noudattaa.

The End of Eddy on tärkeä kirja nykyisessä maailmassamme, tuskaisen toteava ja kipeän rehellinen. Teos auttaa avartamaan ja näkemään maailmoja, joita kuvataan nykykirjallisuudessa varsin vähän. HS:n jutussa viime vuonna pohdittiin, onko syynä se, että kirjailijat eivät näitä piirejä tunne, mene ja tiedä. Ehkä se ei vain ole ollut teemana "muodissa". Arto Salminen lienee kotimaisessa 2000-luvun valtavirtakirjallisuudessa ainoita, joka on tässä kirjassa kuvatun kaltaista elämänmenoa nostanut esiin. Aura Nurmen runokokoelma Villieläimiä myös tuo näkyviin sitä maailmaa. Muuten representaatiot ovat olleet vähissä, minkä takia olisi tärkeää, että jokin kotimainen kustantaja tarttuisi Louisin teoksiin (häneltä on ilmestynyt tämän kirjan jälkeen jo toinenkin romaani) kääntämismielessä. Kuten Villieläintenkin kohdalla kirjoitin, olen mennyt tästä kirjasta jotenkin tolaltani, ja turhan ison osan viime yöstä pyörittelin näitä asioita, kirjoitin tätä blogitekstiä mielessäni puoliunisessa huoreessa. Että varokaa, lapset, kyllä kirjat ovat vaarallinen juttu! Heh. Mielenkiintoisena sattumana heitän tähän loppuun, että juuri ennen tätä luin Marguerite Durasia, ja hänen teostaan Lol V. Steinin elämä lainataan myös tämän kirjan alussa. "For the first time my name said out loud names nothing."

The End of Eddy on arvosteltu mm. The Guardianissa, New York TimesissaNPR:ssa, New Yorkerissa, Independentissä ja Washington Postissa

Helmet-lukuhaasteessa voisin laittaa tämän kohtaan 13: kirja "kertoo sinusta". Vaikka ei lähellekään kerro, mutta harva teos saa näin paljon pohtimaan omaa elämää.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Marguerite Duras - Rakastaja

Marguerite Duras  Rakastaja (Otava 1985), alkuteos L'Amant (1984). Suomeksi kääntänyt Jukka Mannerkorpi.


"Minulla oli viisitoistavuotiaana nautinnon kasvot vaikka nautinto oli minulle tuntematon. Nämä kasvot näkyivät hyvin selvästi. Äitikin näki ne varmasti. Veljetkin näkivät. Niistä kaikki alkoikin minun tapauksessani, noista silmiinpistävän voipuneista kasvoista, ennen aikojaan, ennen kokemusta mustuneista silmänalusista."
Kuten Lispector-postauksessani reilu kuukausi sitten kerroin, minulla oli jo silloin yöpöydällä odottamassa Marguerite Durasin kirja, josta olin kuullut paljon puhetta, kuten tietysti kirjailijasta itsestäänkin. Hänen merkityksensä ja vaikutuksensa moniin nykykirjailijoihin oli jo tuttu, vaikka en ollut kirjojaan vielä lukenut. Nyt on tämäkin kirjallisen sivistykseni puute korjattu, ja uskon vahvasti lukevani häneltä lisääkin! Ensimmäiseksi luettavaksi otin siis omaelämäkerrallisen romaanin Rakastaja, joka nousee yleensä päällimmäisenä esiin Durasista puhuttaessa. Teos palkittiin Ranskan merkittävimmällä kirjallisuuspalkinnolla Goncourtilla 1984.

Rakastaja on tiivis pienoisromaani (suomennoksessa 120 sivua) Durasin ensimmäisestä rakkaussuhteesta. Kirjailija on myöntänyt teoksen omaelämäkerrallisuuden, sitä voi siis kutsua autofiktioksi, avainromaaniksikin. Tapahtumat sijoittuvat Durasin nuoruuteen Vietnamissa eli silloisessa Indokiinassa, joka tuolloin oli Ranskan siirtomaa. Teos on kuitenkin julkaistu yli 50 vuotta tapahtumien ajankohdan jälkeen, ja tämä taaksepäin katsominen ja muistelu tulevat näkyviin kerronnassa, jossa välillä käydään läpi kertojan perheen elämää, hänen veljiensä ja äitinsä (varsin traagisia) kohtaloita myöhemmin. Perhe ja sen suhtautuminen sekä heidän elämänsä monet vaikeudet kietoutuvat kirjassa varsinaisen rakkauskertomuksen ympärille ja väleihin. Suhde päättyi lopulta siihen, kun tytön oli lähdettävä pois maasta. Alkuun kertoja kuitenkin totesi, ettei oikeastaan rakastanut miestä, vaikka mies vuodatti heti hänelle rakkauttaan. Nuoren tytön kannalta kyse näytti olevan lähinnä halusta kokea, ja kirjassa korostetaan usein kokemusta, kursiivilla. Sen tyttö vanhemmalta, jo paljon kokeneen oloiselta pohjoiskiinalaiselta rakastajaltaan hankkii. Lopulta käy kuitenkin ilmi, että suhde on jäänyt hyvin vahvasti kertojan muistiin ja vaikuttanut tämän myöhempäänkin elämään.
"Minä pyydän häntä tulemaan, ottamaan minut uudestaan. Hän tulee. Hän tuoksuu miellyttävästi englantilaiselta savukkeelta ja kalliilta hajuvedeltä, hän tuoksuu hunajalta, hänen ihoonsa on ajan mittaan tarttunut silkin tuoksu, tussahkankaan hedelmäinen aromi, kullan haju, hän on kiihottava."
Toisaalta tämä on kirja, josta tuntuu hankalalta kirjoittaa mitään analyyttista yhden lukukerran jälkeen. Teos on niin tiivis, vähäiseen sivumäärään on ladattu paljon, on vivahteita ja vyöryviä tunteita, tarinallisia sivujuonteita, joiden merkitys ei ehkä heti aukea. Kirjan lukeminen uudestaan, hitaasti ja keskittyen avartaisi varmasti vielä uusia maailmoja. Durasin kieli on voimakasta, kaikkia aisteja hyödyntävän ruumiillista ja toisaalta myös syvälleluotaavan pohdiskelevaa. Lauseet hengittävät suomennoksessa ilmavina, ja Durasin vaikutus nykypäivän kirjailijoihin on selkeästi nähtävissä  uskon esim. Linda Boström Knausgårdin lukeneen Durasinsa tarkkaan (googlaamalla selvisi, että heitä ovat vertailleet muutkin), ja kotimaisista ihailijoiksi ovat tunnustautuneet ainakin Maaria Päivinen ja Selja Ahava. Kirjasampo-palvelusta Durasin nimellä hakemalla löytää muitakin hänet vaikuttajakseen maininneita kotimaisia tekijöitä. Mielenkiintoista on myös, miten kerronnan näkökulma kirjassa vaihtelee  Duras puhuu välillä henkilöistään kolmannessa persoonassa, välillä taas asioita katsotaan minäkertojan silmin.
"Heti kun uskon hahmooni itse ja siitä tulee totta sille joka minut näkee ja haluaa mieleisekseen, minä myös suhtaudun siihen tietoisesti. Voin täysin tietoisesti olla viehättävä vaikka mieltäni riivaa ajatus veljeni surmaamisesta. Hyväksyn surmatyöhön yhden ainoan rikostoverin, äitini. Käytän sanaa viehättävä kuten sitä käytettiin ympärilläni, yleensä lasten ympärillä."
Duras kirjoitti Rakastajan uudelleen muutamia vuosia myöhemmin suivaannuttuaan teoksesta tehdystä elokuvaversioinnista, ja julkaistiin kirja nimeltä Pohjoiskiinalainen rakastaja. Se pitää ehdottomasti myös lukea, koska kiinnostaa, minkälaisen uudelleentulkinnan kirjailija on päättänyt tarinaan ottaa. Lapsuudenperhettä ja heidän elämänsä vaiheita koskevat osiot tässä kirjassa eivät vaikuttaneet minuun aivan yhtä vahvasti kuin tytön ja rakastajan yhteiset osiot, joiden kuvaus tulee siinä määrin iholle, etten ihmettele kirjan tekemää vahvaa vaikutusta niin moniin. Saattaa olla, että otan Durasilta seuraavaksi luettavakseni kuitenkin teoksen Puoli yksitoista kesäiltana, jonka intensiivisestä tunnelmasta olen kuullut paljon kehuja.

Muissa blogeissa: Suketus, Sabinan knalli, Oksan hyllyltä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä