perjantai 26. elokuuta 2016

Joyce Carol Oates – Kosto: rakkaustarina

Joyce Carol Oates – Kosto: rakkaustarina (Otava 2010), alkuteos Rape: A Love Story (2003). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.


Kosto: rakkaustarina oli ensimmäinen lukemani Joyce Carol Oatesin kirja. Monet hänen teoksensa ovat paksuja tiiliskiviromaaneja, mutta tässä Oates on tiivistänyt sanottavansa ohueen muotoon noin 150-sivuiseksi pienoisromaaniksi. Sanottava on silti painavaa.

Kirjassa Teena Maguire päättää oikaista tyttärensä Bethin kanssa Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän juhlinnan jälkeen puoliltaöin puiston läpi. Sekunnin murto-osassa tehty valinta muuttaa elämän ja jakaa sen aikaan ennen ja jälkeen. Teena raiskataan ja pahoinpidellään useiden nuorten miesten joukolla. Beth saa myös osansa pahoinpitelevistä käsistä, mutta onnistuu pakenemaan ennen seksuaalista väkivaltaa. Teena pelastuu henkihieveristä takaisin elämään, mutta joutuu tajuihinsa palaamisen jälkeen toteamaan, ettei hänen elämänsä ole enää sellaista kuin se oli ennen, vaan jotain mihin hän ei ehkä olisi halunnut edes palata.

Tekijät saadaan kiinni ja he ovat erittäin selvästi syyllisiä, mutta oikeuskäsittelyssä ei jaetakaan oikeutta vaan siitä muodostuu kammottava ja piinaava näytelmä. Järkyttävän häikäilemätön puolustusasianajaja kääntää tilanteen päälaelleen ja saa Teenan vaikuttamaan seksipalvelujen tarjoajalta, jonka keikka meni pieleen. Kyläyhteisö on omaksunut vastaavanlaisen näkemyksen jo muutenkin, Teena oli juorujen mukaan humalassa ja keikistellyt miehille. Hänellähän oli muutenkin tapana flirttailla ja pukeutua hieman paljastavasti. Ansaitsi sen. Ensimmäisenä väkivallan tapahtumapaikalle sattunut poliisi John Drowmoor ei lopulta voi katsella oikeuden toteutumattomuutta Teenan ja tämän tyttären kohdalla toimimatta.

Kosto: rakkaustarina on helposti kuvailtavissa rankaksi ja vahvaksi moraliteetiksi. Teos sai muutaman kymmenen sivun jälkeen raivoihinsa kaiken epäreiluuden ja oikeuden toteutumattomuuden takia, mutta jonkin verran helpotusta sen jälkeen kuitenkin saatiin, ettei tarinaa sentään tarvinnut alkaa inhota. Hienosti teos on kuitenkin kirjoitettu, ikävät tapahtumat kerrotaan vahvasti. Oatesin tyyli on suorasanaista, sitä on kutsuttu jopa osoittelevaksi, mutta itse en olisi niin jyrkkä. Hän kirjoittaa kirkkaan selkeää lausetta, tässä teoksessa hyvin tiiviisti. Itse pidän usein kaunokirjallisuudessa runollisemmasta ja jonkin verran omaperäisemmästä kielestä, mutta mitenkään kehnolaatuiseksi tätä tekstiä ei voi sanoa.

Oates tuo selvästi esiin sen, mitä haluaa kirjalla sanoa, ja se kuuluu hänen kertojanäänensä läpi. Tässä en näe sitä pahana asiana, vaan myötäelän ja kiukkuan hänen rinnallaan. Viimeksi tänään on joutunut lukemaan, kuinka naisen Helsingissä kokemaa seksuaalista häirintää on pidetty hänen omana syynään viranomaisen puolelta. Nainen ei olisi saanut mennä nudistirannalle, koska siellä on miehiä, jotka eivät nuoren ja kauniin naisen nähdessään voi itselleen mitään. Tällainen ajattelu ei ole hyväksi kummankaan kannalta, se alentaa miehet kontrollikyvyttömiksi ja aivottomiksi sekä syyllistää naisia ahdistelun uhreina. Myöskään Oates ei kirjassa ole tehnyt karmeita tekoja tehneistä mieshahmoistaan täysin ajattelukyvyttömiä, vaan näyttää myös heidät realistisesti – ihmisinä jotka ovat tehneet karmeita tekoja, mutta joilla on ollut mahdollisuus myös olla tekemättä niitä.

Oatesin teos oli yksi vuoden toistaiseksi vahvimmista lukukokemuksistani. Se on sekä kirjallisesti taidokas että tarinaltaan vahva, joskin ei virheetön tai täydellisesti hurmaava. Uskallukseni riittää tämän jälkeen varmasti joskus hänen paksuihinkin teoksiinsa tarttumiseen. Toimittamallani verkkosivustolla julkaistiin viime vuonna vierailevan kirjoittajan artikkeli, jossa Oatesia povailtiin mahdollisesti tulevaksi nobelistiksi. Katsotaan, miten lokakuussa käy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti