tiistai 10. lokakuuta 2017

Tenhossa 10.10. esitetty slam-runoni

Taas on yksi runo esittäjineen ollut koeteltavana poetry slamissa, ja kuten ensimmäisellä kerrallakin, postaan esitetyn runon myös tekstinä näkyville. Enemmänkin postaisin, jos olisin päässyt jatkoon! Mutta tällä kertaa toiselle kierrokselle pääseminen ei ollut enää kovin kaukana. Esiintymispaikka, jonka arpaonni heitti heti ekaksi, taisi rankaista jonkin verran, ja lukemisen tahtiakin olisi voinut hidastaa. Jännityksestä en ole oikein päässyt eroon ja se sai aikaan sen, että runon lukemisessa kesti selvästi vähemmän kuin kotona testaillessa (puhelimessani on hulvattomia videoita minusta runoa lukemassa, mutta niitä en näkyville postaa, heh). Kehitystä oli kuitenkin selvästi tapahtunut (esitin tällä kertaa ulkoa), ja marraskuussa on uusi koitos jälleen! Nyt runoa, joka on tällä kertaa tavanomaista suorempaa tekstiä. Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää kaikille!

_______________


Huutoraivoa
poukkoilee kaikuina
huoneen kiinteistä esteistä
pöydän yli ali ympäri
läpikin
Miten puu lakkakerroksen alla
johtaakaan ääniaaltoja
näiden temperamenttien kakofoniaa

Istun paikoillani
Lapsi
Pelon tukahduttama
Eikä suu enää taivu sanomaan
Lopettakaa
Tahdon pois
Eikä se tietenkään onnistu
Olemme sentään ruokapöydässä
Alkaneet juuri syödä
Minun oli nälkä

Ja siksi
et saa minua riitelemään kanssasi
Mieluummin vaikka työnnän
kiukun liekit
suuni perälle
Nielaisen
ja annan polttaa
 


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Annastiina Storm - Me täytytään valosta

Annastiina Storm  Me täytytään valosta (S&S 2017)

"Isä räpeltää voirasian kannen kanssa, saa sen auki ja näkee purkin laidassa vähän leivänmuruja. Siinä se on. Murut lehahtavat valtavaksi tunnelipyörteeksi, jota pitkin isän raivo syöksyy ulos. Tuoli kaatuu ja paukahtaa lattiaan kun isä pomppaa seisomaan ja kasvaa kattoon saakka."
Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta yhdistää monenlaista tekstilajia kooltaan pienehköön teokseen. Väljästi taitetut noin 200 sivua sisältävät proosakerronnan lisäksi runoja, lauluja, satuja. Tarinan elementit ovat synkkiä: perheen ja heidän lähisukulaistensa kohtaamattomuus, onnettomat avioliitot, ahdas uskonnollisuus joka ei anna yhtään tilaa lempeydelle, lasten elämä perheessä, kun isä saa raivokohtauksia, on väkivaltainen ja juo, äidin masennus ja joutuminen pitkäksi ajaksi sairaalaan. Kirjaa kerrotaan suureksi osaksi lapsinäkökulmasta, mikä tuo siihen vielä enemmän surua, mutta toisaalta myös pyrkimyksiä löytää lohtua ja toivoa.
"Paistaja tulee lähemmäs ja me ollaan kiviä ohkaisten puunrunkojen takana. Se harppoo ja huohottaa puulta puulle, lähemmäs ja lähemmäs. Lopetan hengittämisen ja melkein elämisen, kunnes se menee ihan meidän vierestä ohi. Ennätän nähdä sen hypnoosinaaman."
Kertojina toimivat useimmiten 68-vuotiaat lapset, Santtu ja Silja. Myös heidän äitinsä, isänsä, tätinsä ja isovanhempiensa kautta kertomusta kuljetetaan, ja jokaisella on oma tarinansa. Sisäiset maailmat kohisevat ajatuksia ja suuria tunteita, jotka eivät löydä ilmaisun väylää. Sekä lasten vanhemmat että isovanhemmat ovat vain joskus päätyneet yhteen; oma elämä on jäänyt velvollisuuksien tai sisäistetyn syntitaakan taakse. Lasten mummo Eeva ei ota kuuleviin korviinsakaan tyttärensä perheen ongelmia ja hankaluuksia tämän miehen kanssa. Kun tytär soittaa äidilleen ja pyytää tätä ottamaan lapsensa joksikin aikaa hoitoon tilanteen ollessa kotona vaikea, Eeva alkaa vastailla julistaen jumalan sanaa. Oman miehensä Eeva toivoisi jo kuolevan pois häiritsemästä, sillä avioeron ottaminen olisi syntiä. Ainoat valoisammat henkilöt teoksessa ovat lasten täti Mervi, joka elää elämäänsä omilla ehdoillaan, sekä Santun kirjaston kahviossa tapaama nainen, Pirke, josta tulee hänen ensimmäinen ystävänsä. Isä käy kirjastoreissujen ohessa tapaamassa ryyppykaveriaan, jonka velvollisuuksista vapaata elämää kadehtii ja miettii, että oli ehkä virhe hankkia perhe.
"Hän toivoi Veijon, neljäkymmentäkaksi vuotta aviomiehen osaa toimittaneen ukon poistumista elämänsä edestä. Kuolemista, jos ihan suoraan sanotaan. Että pääsisi siitä miehestä kunnialla eikä minkään syntisen avioeron kautta. Eronneista supistiin pahansuovasti selän takana, mutta leskeys oli jotain ihan muuta. Se lupasi loputonta empatiaa ja tukea, yhteenkuuluvuutta suruhuntuloitten kanssa, bostonpullaa ja kulttuurikerhoa."
Satujen värittämään tarinaan tuovat maagista tunnelmaa myös lasten leikit, joissa mm. yritetään ottaa yhteyttä syntymättömäksi jääneeseen pikkupikkuveljeen jukurttipurkkipuhelimella ja saada tämä löytämään kotiin dinosaurusleluja seuraamalla. Teoksen kieli välittää lasten maailman uskottavasti, ja erityisesti lasten keksimät yhdyssanat viehättävät, kuten kylmäjäinen, kauhusuora tai hypnoosinaama. Selkeässä kielessä on myös runollisuutta, joka luo vahvan tunnelman alusta loppuun. Kerronta etenee lyhyin episodein, ja tarinan seuraaminen voi lyhyissä pätkissä lukien olla haastavaa, varsinkin kun näkökulmahenkilöt vaihtuvat taajaan ja välillä kerrotaan satuja. Itse pystyin nyt lukemaan teosta paljon kerrallaan, jolloin episodimainen rakenne ei häirinnyt. Kerronnassa ja kirjan synkässä maailmassa on jotakin niin painavaa, että ilmavuus lyhyiden jaksojen välissä tuntui olevan tarpeen, ettei lukemisesta tullut raskasta.
"Minulla ei ole vaihtoehtoja. Minä olen klisee ja heikoin ja halvin. En osaa, vaan sorrun ja murenen ja palaan nöyränä lähtöruutuun. En pääse sinusta koskaan. 
Sinä vavahtelet itkua sylissäni. En päästä sinua koskaan."
Me täytytään valosta on vaikuttava esikoisteos. Aluksi lukemista aloittaessani mietin, jaksanko romaanin mittaista läpikotaisin synkkää tarinaa sadunomaisella lapsen kielellä kerrottuna, mutta mitä pidemmälle luki, sitä enemmän teos alkoi viehättää. Sen maailmasta ei päässyt pois ennen lopettamista. Erilaiset kerronnan lajit on yhdistelty kokonaisuuteen toimivasti, ja tyyli pysyy vahvana ja johdonmukaisena läpi kirjan. Rivien välistä saattoi lukea näkemystä siitä, miten onnettomiin parisuhteisiin jääminen, puhumattomuus ja omien toiveiden ilmaisematta jättäminen tekevät monin tavoin pahaa myös läheisten ihmisten elämissä, ja miten erityisesti lapset kokevat olonsa turvattomiksi, kun koti on epävakaa. Rohkeasti kirja antaa kuitenkin äänen myös pahantekijöille, tuo esiin heidän toiveitaan ja ajatuksiaan, vaikka teot eivät olekaan hyväksyttäviä. Miten monesti tarpeeksi ajoissa päätetty ero olisikaan ollut parempi ratkaisu. Voisin kuvitella Stormin romaanin olevan HS:n kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalla tänä vuonna.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him, Eniten minua kiinnostaa tie, Aina joku kesken, Anun ihmeelliset matkat

torstai 28. syyskuuta 2017

Italo Calvino - Jos talviyönä matkamies

Italo Calvino  Jos talviyönä matkamies (Tammi 1983), alkuteos Se una notte d'inverno un viaggiatore (1979). Suomeksi kääntänyt Jorma Kapari.

"Kaiken kaikkiaan on paras kun hillitset kärsimättömyyttäsi ja odotat kunnes olet kotona voidaksesi avata kirjan. Nyt kyllä. Olet huoneessasi, rauhallisena, avaat kirjan ensimmäiseltä sivulta, ei, viimeiseltä, aluksi haluat nähdä kuinka pitkä se on. Se ei ole liian pitkä onneksi. On ehkä ristiriitaista kirjoittaa nykyään pitkiä kirjoja: kun ajan ulottuvuus on mennyt pirstaleiksi, me emme voi elää tai ajatella kuin ajan sirpaleita joista jokainen etääntyy lentoradallaan ja katoaa heti."
Postmodernismi. Metafiktio. Noin, nyt on sanottu ne olennaiset ja ilmiselvät, joista aina tämän yhteydessä puhutaan, ja päästään eteenpäin. Italo Calvinon (19231985) romaani Jos talviyönä matkamies on edellä mainittujen tyylisuuntausten malliesimerkkinä usein. Itseään kommentoivaa fiktiota käytetään nykyään vähänkään kokeellisemmassa kirjallisuudessa usein, eikä siinä mitään  se on hauskaa ja usein myös nokkela tapa saada lukija kiinnittämään huomiota asioihin, jotka muuten saattaisi ohittaa olankohautuksella tai ilman sitäkään, tai saada pohtimaan kirjallisuuden ja kirjoitetun sanan olemusta itsessään. No, Calvinon teos on alusta loppuun metafiktiivistä ryöpytystä. Lukija uitetaan metafiktion sammiossa ja välillä hänet nostetaan sieltä osallistuvan kertojan virnuillessa sekalaisia tarinanpätkiä valuvana, sitten taas painetaan takaisin sammioon. En valita kuitenkaan tästä käsittelystä, se oli oikein virkistävää ja nautittavaa. Molempia yhtä aikaa. Kuin olisi kellunut lämpimässä porealtaassa, mutta saisi saman jälkiolotilan kuin avantouinnista terveysvaikutuksineen päivineen.

Juonivetoiselle lukijallehan tämä kirja on täyttä trollausta. Ensin aloitetaan huikeasta aloitusluvusta, jossa kertoja puhuu suoraan lukijalle kertoen, että tämä on aloittamassa Italo Calvinon romaania Jos talviyönä matkamies. Eritellään riemastuttavalla tavalla, miten lukija löytää juuri sen kirjan kaikkien niiden muiden kirjakaupassa odottavien joukosta. Samalla joutuu väistelemään kirjojen herättämiä impulsseja kuten Kirjat Jotka Herättävät Sinussa Äkillisen Kiihkeän Uteliaisuuden, Joka Ei Kuitenkaan Ole Selvästi Perusteltu. Se osui eniten! Terveisin ihminen, jonka lukulista on jatkuvasti täysin kaoottinen ja epälooginen ja jolla on yli 30 kirjastolainaa ja noin 17 varausta juuri nyt. Kyseinen kappaleeni tästä Calvinon romaanista on muuten tarttunut käteeni viime vuoden Turun Kirjamessuilta, koska Keltaisen kirjaston kirjoja sai silloin tarjouksessa. Joka tapauksessa, siirrytään varsinaiseen kirjaan Jos talviyönä matkamies, ja kuten varmaan moni tästä kirjasta jotain kuullut tietää, sen tarina loppuu kesken, ja Lukija, jota aletaan kutsua isolla alkukirjaimella, joutuu menemään kauppaan ostamaan uuden  painoarkit olivat menneet sekaisin. Kirjakaupassa Lukija kohtaa Lukijattaren, ja he joutuvat seikkailuun, johon liittyy lisää keskenjääviä kirjoja, kaikkiaan kymmenen kappaletta, ja mm. väärentäjäkääntäjä sekä inspiraationsa kadottanut kirjailija. Jatkuvasti kertoja tekee itsensä näkyväksi ohjailemalla henkilöitään kuin marionetteja, vaikka välillä nämä toimivat vastoin hänen tahtoaankin... Paljolti on kyse siis myös parodiasta ja satiirista, joka vinoilee niin kirjallisuuden tyylilajeilla kuin kirjoittamisen ja lukemisen ympärillä vaikuttavilla lieveilmiöllä. Jotkut kohdat osuvat todella vahvasti, kun on rooliltaan nykyisin sekä lukija että kirjoista kirjoittava että kaunokirjallista tekstiä tuottava. Esimerkiksi seuraava lainaus limittyy paljolti hahmojen nimeämistä pohdiskelevan blogitekstini kanssa.
"Tämä kirja on tähän asti pitänyt huolen siitä että se on jättänyt Lukijalle, joka lukee, avoimeksi mahdollisuuden samastua Lukijaan josta luetaan: siksi hänelle ei ole annettu nimeä koska se olisi automaattisesti siirtänyt hänet Kolmanteen persoonaan, henkilöön (kun taas sinulle, koska olet Kolmannessa persoonassa, on ollut välttämätöntä antaa nimi, Ludmilla) hänet on pidetty pronominien abstraktisessa luokassa, vapaana kaikille ominaisuuksille ja kaikelle toiminnalle."
Teoksen kieli on hyvin nautittavasti etenevää, ja tarinanaluista pystyi päättelemään, että Calvino osasi myös hyödyntää erilaisia tyylilajien rekistereitä erittäin taidokkaasti. Hänen maineensa kirjailijana vaikuttaisi siis täysin ansaitulta (tämä on ensimmäinen lukemani kirja Calvinolta, muutkin kyllä kiinnostavat kovasti). Romaanin käänteet ovat hyvin mietittyjä, ja oman tasonsa muodostaa tässä kaikessa se, miltä itse kirjailijan rooli vaikuttaa ja miten ajattelee kirjailijan luoneen teoksen ratkaisut. Myös tummasävyinen huumori töksäytti omaan nauruhermooni useamman kerran lukiessa.

Kirjoittamalla kirja kirjoista on yleensä hyvin helppoa saada kirjallisuuden ystävä pitämään kirjastaan, mutta Calvino ei ole tässä romaanissa tosiaan mennyt sitä helpointa tietä, vaan hänen kokeelliset kiemuransa voivat olla jollekin lukijalle vieraannuttavia. Mitenkään vaikealukuinen tämä teos on kuitenkaan ole, vaan vähänkin leikkimieltä lukuprosessiinsa hyväksyvä lukija selviää siitä kyllä mainiosti. Onneksi kirja on minulla omassa hyllyssä, koska se kestää kyllä uusiakin lukukertoja. Blogatakin siitä olisi voinut vielä pitemmin, mutta ehkä tämä on hyvä näin. Loistava teos, kannattaa lukea itse!

Muissa blogeissa: Kirjavinkit, Tahaton lueskelija, Pekan porstua, Aamuvirkku yksisarvinen, Kirjaluotsi, Ruusun nimi, Nulla dies sine legendo, Lukijatar, Luen, mutta en kirjoita, Kirjojen lumo

tiistai 26. syyskuuta 2017

Aki Salmela - Hiekkapäiväkirja

Aki Salmela  Hiekkapäiväkirja (Poesia 2017, Poesiavihkot-sarja #9)


"Aaltokuvioiden symmetriat, joita tuuli piirtää autioiden paikkojen hienoon hiekkaan.
                                          x
Hiekkamyrsky, joka on eräs väkivaltaisimmista myrskyn muodoista. Autiomaan henkien raivo, joka kohdistuu kaikkeen."

Aki Salmela on mm. Tanssivalla karhulla palkittu runoilija, joka on julkaissut valtaosan kirjoiksi painetusta tuotannostaan Tammen kustantamana. Hiekkapäiväkirja on kuitenkin ilmestynyt Poesiavihkot-sarjassa, jossa on tarkoitus julkaista kirjaa lyhyempiä kokonaisuuksia kolmesta kuuteen kertaa vuodessa. 23-sivuinen vihkonen aiheenaan hiekka voi kuulostaa monelle ajatuksena siltä, että maksaakohan vaivan perehtyä. Minulle tätä suositeltiin niin painokkaasti, että varasin teoksen kirjastosta itselleni. Ja mitä sain: yhden vaikuttavimmista runokokemuksistani tänä vuonna.

Hiekkapäiväkirja sisältää lyhyitä tekstinpätkiä ja mustavalkovalokuvia. Teemana on todella hiekka, mutta millä tavalla siitä kerrotaankaan. Toinen toistaan seuraavat proosarunon tapaan asetellut tekstit ovat kauniisti kirjoitettuja, selkeää ja helposti ymmärrettävää runoa. Tekstit eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia mitenkään huonolla tavalla, vaan niistä on moneksi. Teoksen lukeminen saa aikaan lämpimän, kelluvan olotilan, joka syntyy sen lauseiden, rivien, peräkkäisten sanojen kauneudesta. Harvoin koen samanlaista tunnetta lukemastani. Hiekkapäiväkirjan runouden ei tarvitse tarkoittaa mitään, ja samanaikaisesti se voi tarkoittaa kaikkea. Teos antaa tunteen siitä, että kaikki perustuu faktoihin, jotka ovat maailmassa olemassa yhtä varmasti kuin hiekka. Tekstit upottavat lohdulliseen olotilaan: kaikki on juuri näin, ole vain rauhassa ja lue eteenpäin. Jos etsii rauhoittavaa kirjaa, joka sopii luettavaksi juuri ennen nukkumaanmenoa, tämä olisi erittäin hyvä valinta.
"Kaikki sanani ovat hiekkaa. Kirjaimet ovat hiekanjyviä jotka vasta valmistuva kokonaisuus sitoo yhteen edes jonkinlaisella pysyvyydellä."
Teos on tyylillisesti muotovalio, pysyy asetetuissa raameissa eikä yksikään tekstikatkelmista särähdä, vaikka kaikki kuvatut asiat eivät ole iloisia ja hyviä, mutta kieli suojelee niiltä surullisiltakin. Tekstit koostuvat yksittäisistä faktatiedoista, havainnoista, kertojan ajatuksista, unista, vertauksista. Sen voi kuvitella nimensä mukaisesti juuri päiväkirjana hiekkarannalta ja hiekan olemuksen, merkitysten pohdintana kirjoittamisen lomassa. Mustavalkoiset kuvat rannoista ja eläimistä täydentävät tekstejä kauniisti.

Hiekkapäiväkirja on vaikuttava teos, joka avasi silmäni vihkorunouden mahdollisuuksiin. Jos lyhyet runovihkot voivat muodostaa näin kokonaisvaltaisia teoksia, niitä täytyy lukea jatkossakin. Hienoa, että runous meillä löytää uusia ja luontevia julkaisumuotoja. Poesiavihkoja on ilmestynyt tätä kirjoittaessa jo kymmenen, joten valinnanvaraakin on, mikäli niihin haluaa perehtyä.

Hiekkapäiväkirja Poesian sivuilla

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Sirkka Turkka - Mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Sirkka Turkka  Mies joka rakasti vaimoaan liikaa (Tammi 1979)

"– –
Mutta minuun iskee auttamatta dinosauruksen kokoinen
ahdistus, tällä hetkellä
en pysty edes nyppimään kanaa,
en edes kirjoittamaan, saati olemaan kirjoittamatta.
Oudolla tavalla tuska
ottaa kädestä, kumma tunne, kuin
taskut repeilisivät, kuin päätä ruuvattaisiin
hartioista irti.
Sillä tavalla purjehtii vain murhe,
rinnat lainehtien, kapeat huulet tuulta halkoen.
Ja minun pääni palaa. Ei sitä sammuta
toinen tuli, ei sade."
Sirkka Turkka on yksi maamme tunnetuimmista runoilijoista. Vuonna 1973 esikoiskokoelmansa julkaisseen tekijän runoja on käännetty ja palkittu  Turkka on saanut mm. Finlandia-palkinnon silloin, kun sen vielä saattoi saada runoteoskin. Päätin työroolissani valita hänen runokokoelmansa Mies joka rakasti vaimoaan liikaa vuoden 1979 suomalaiseksi kirjaksi (esittelyteksti Kirjasammossa), sillä sen todettiin edustavan Turkan omimman runouden syntymähetkeä, kun hän siirtyi kolmen proosarunoteoksen jälkeen taas säemuotoon. Turkka sai teoksesta valtionpalkinnon, ja kokoelmasta on tehty tutkimustakin. Minulla on nyt lainassa Sirkka Turkan runot vuosilta 19732004 sisältävä kokoomateos, josta olen toistaiseksi lukenut hänen esikoiskokoelmansa, joitakin sen jälkeisiä proosarunoja ja Mies joka rakasti vaimoaan liikaa -kokoelman. Nyt käsittelemäni teos on tasoltaan todella aivan omaa luokkaansa: monimerkityksinen, ajatteluun herättävä ja vaikuttavia kuvia luova.

Postauksen alussa osittain lainattu runo on suosikkini kokoelmasta. Se alkaa hyvin erilaisella tunnelmalla, mutta sitten tulee "mutta", ja loppu tiivistää niin paljon asioita, tunnetta. Teoksessa onkin tyypillistä, että tyylit ja tuntemukset saattavat vaihtua runon keskellä varsin äkkiväärästikin, mikä luo runoihin oman kiehtovuutensa. Myös runojen jakaminen säkeisiin on tehty kiinnostavalla tavalla, rytmi on epätavallinen mutta myötäilee paljon puheen rytmiä, tuumaustaukoja ja hengähdyksiä. Turkan on kerrottu oppineen runojen tekemistä nimenomaan puheen kautta, esittämällä varhaisia runojaan ääneen.
"Tähdet ovat taas kuin itkuinen balladi, ja aina iltaisin
koirat virittävät haljenneita viulujaan.
En anna surun tulla,
en päästä sitä lähelle.
Tuhat metriä lunta sydämen päälle,
Mutisen paljon itsekseni, kadulla
laulan ääneen.
Näen itseni joskus ohimennen, päässä hattu, oikea tuulen
ruoka, ja jokin ajatus kallellaan.
– –"
Turkan runot ovat sellaisia, että vaikka en saa kaikkien ajatuksesta kiinni, ei se haittaa, voin tuolloinkin vain soljua eteenpäin hänen kertomansa virrassa, kuunnella sanoja. Tekijän proosarunotausta näkyy siinä, miten runot muodostavat yhtenäisiä kertomuksia joita pystyy seuraamaan alusta loppuun. Silti nämä eivät ole "prosaistin runoja" siihen tapaan kuin Eeva Kilpi on joskus kuvannut omaa runouttaan, vaan Turkalla kyseessä ovat täysin runoilijan runot. Kuvakielisyydellä on näissä runoissa hyvin suuri osa, ja monien säkeiden kauneus vavahduttaa. Jotkut runoista venyvät pitkiksi, jopa puolentoista sivun mittaisiksi. Lyhimmät taas koostuvat kuudesta-seitsemästä säkeestä, joten myös tiiviimpi muoto on hallussa. Pisimmät runot ovat kokoelmassa usein haastavimpia hahmottaa, ne saattavat vaatia useamman lukukerran. Huomio kiinnittyy tekstissä usein paikkoihin (taidenäyttely, ooppera, Los Angeles, Venäjä) ja intertekstuaalisiin viittauksiin tai tunnettuihin nimiin (Shakespeare, Bach, Marilyn Monroe, van Gogh). Joskus myös vitsaillaan lakonisesti kielellä pelaten, joten pelkässä murheen alhossa kierivistä runoista näissä ei ole kyse.
"Basilisko ja sisilisko kävelevät torilla.
Armahda heitä.
Pyromaanille tulee kerran kuukaudessa Valitut palot.
Puntti tulitikkuja ja tuuli tallistaan.
Kevätjää on mustaa kuin muste, suuressa maljassa ui
haahkanuntuva järvenselkää, Akvila oli
myös Aleksandrian maaherran nimi.
– –
Ihminen palaa sisältä kuin iltataivas,
viilennä, leyhytä heitä,
ojenna ja lepuuta,
he eivät enää erota harakkaa ja haravaa toisistaan.
– –"
Mies joka rakasti vaimoaan liikaa on komea ja vaikuttava runoteos, jonka kielestä voivat nauttia hyvin monenlaiset runon ystävät. Tunteet, miljööt, tilanteet ja tarinat avautuvat useisiin eri suuntiin, ja lukija saa tulkita ja tuntea paljon itse. Uskon, että teos kasvattaa jatkossa edelleen arvoaan suomalaisen modernin runouden klassikkona ja sitä varmasti luetaan vielä pitkään.

Muualla: "Tule minun kanssani satuun, on niin kylmä". Runon puhujan dialogisten ja metalyyristen strategioiden tarkastelua Sirkka Turkan teoksessa Mies joka rakasti vaimoaan liikaa, Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarvio

perjantai 22. syyskuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen Väärän kissan päivä (Atena 2017)

"Oletteko pannut merkille, että nykyään Marrasvirralla on naurettavan paljon kissoja? Niihin törmää kaikkialla, vaikka niihin ei kiinnitetäkään huomiota. Meilläkin asuu yksi. En muista, mistä ja milloin se tuli, Miuku, Muru vai Naukuko sen nimi on, mikä lie. Tulee ja menee oman päänsä mukaan. Sellainen yönmusta otus. Osittain valkoinenkin, ehkä jopa enemmän valkoinen kuin musta, kun tarkemmin mietin."
Pasi Ilmari Jääskeläisen soisi olevan tuttu nimi jokaiselle kotimaisen kirjallisuuden harrastajalle genremieltymyksistä riippumatta. Olen aiemmin lukenut Jääskeläiseltä novellikokoelman Taivaalta pudonnut eläintarha ja esikoisromaanin Lumikko ja yhdeksän muuta, joka on mielestäni 2000-luvun parhaita suomalaisia romaaneja. Hänen toinen ja kolmas romaaninsa ovat myös olleet lukulistalla pitkään, mutta eivät olleet pinoon asti ehtineet ennen kuin tuli tieto Jääskeläisen neljännen romaanin ilmestymisestä. Kirja meni varaukseen ja se on viime viikkoina ehtinyt saada jo kehuvia kirjablogiarvioita ja kritiikkejä, joita olen yrittänyt vältellä, sillä halusin astua Väärän kissan päivään ennakko-odotuksitta ja yllättyä kaikista tulossa olevista käänteistä, joita Jääskeläisen mielikuvituksellinen kerronta lukijalle tarjoaa.

Romaanin pääteemana kulkee muisti, jota käsitellään erityisesti päähenkilö Kaarnan äidin sairastaman dementian kautta. Nykypäivän maailman väestön vanhetessa yleistyvä sairaus on toistuvasti puheenaiheena, ja lääketiede selvittää suurin resurssein jatkuvasti syitä, seurauksia ja kehittelee lääkettä. Väärän kissan päivässä spekuloidaan mahdollisuudella, että lääke muistisairauteen löydettäisiin. Tarinan alussa Kaarna kutsutaan kotikaupunkinsa Marrasvirran vuosittaisen syysfestivaalin vietosta äitinsä luo hoivakotiin, sillä äiti on kuolemaisillaan. Kaarna on vuosien varrella vieraantunut Alice-äidistään, joka on työurallaan ollut arvostettu psykologi. Paljon on jäänyt sanomatta ja hämärän peittoon, ja ensin vaikuttaa siltä että tulee jäämäänkin, koska Kaarnan päästessä hoitokodille äidin kerrotaan menehtyneen. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen... Kaarnan festivaalipäivästä tulee monin tavoin odottamaton, ja on luvassa vauhdikkaiden käänteiden sekä maton jalkojen alta vetävien yllätysten sarja. Jääskeläisen kirjansa tapahtumaympäristöksi luoma kuvitteellinen Marrasvirran kaupunki nousee monessa kohtaa mielessäni vertauskuvaksi koko Suomesta ja sen nykyilmapiiristä: kaupungissa järjestetään esimerkiksi vuosittainen natsien ja anarkistien kahakka, jossa pelätään tulevan lopulta kuolonuhreja. Tästä huolimatta visio tulevaisuudesta on lopulta toiveikas, mihin liittyvät vahvasti kirjat, kuinkas muuten! Teoksen tapahtumapaikkoihin kuuluu mm. huikea lastenkirjasto, jonka hyllyille on koottu suunnilleen kaikki kuviteltavissa olevat lastenkirjat.
"Äiti oli selittänyt hymyillen, että kaikki kerrotut tarinat, älyttömimmätkin, olivat jollain tasolla tosia. Ihmisillä nimittäin oli syvällinen tarve puhua totta. Oli hyvin raskasta ja kuluttavaa jättää asioita kertomatta. Tarinoiden kertominen oli viekas tapa saada puhua salaa, turvallisesti ja kenenkään huomaamatta ääneen niistäkin asioista, joiden oli pysyttävä ikuisesti salaisuuksina. Siksi tarinat olivat niin tärkeitä: ilman niitä olisi ollut pakko vaieta siitä, mistä ei voi puhua."
Juonesta ei tee mieli kertoa enempää, jotta potentiaalinen lukija pääsee blogitekstini jälkeenkin kokemaan kaikki käänteet, jotka kirjailijan räiskyvä mielikuvitus on tällä kertaa tuottanut tekstiksi. Jääskeläiselle tunnusomaista on pitää lukija valppaana, ja teoksessa on paljon asioita, joihin on hyvä kiinnittää matkan varrella huomiota. Koska kissat on nostettu teoksen otsikkoonkin, on jo selvää, että kirjan sivuilla toinen toisensa jälkeen vilisevillä mystisillä kissoilla on merkityksensä. Vaikka mukana on jälleen aineksia tieteiskirjallisuudesta ja maagisia ripauksia, Väärän kissan päivä on ensisijaisesti psykologinen jännäri. Keskeisen hahmon ammatin myötä psykologiaa on romaanissa mukana paljon kyökkitasoa enemmän. Jääskeläisen ironinen huumorikin toimii tuttuun tapaan. Romaani etenee tiivistunnelmaisen dekkarin rytmissä, ja kirjailija on tietysti erittäin tietoinen käyttämistään kerronnan keinoista: teksti kommentoi välillä metafiktiivisesti itseään kertoja Kaarnan suulla. Kerronta on mukaansatempaavaa ja pitää kyydissä tiukasti, kieli loistaa kirkkaan värikkäänä. Juonen rakennus ja hämäävinä heiluvien langanpätkien punominen yhteen ovat suorastaan mestarillisesti toteutetut. Kirjan lopusta en sano muuta kuin että se on kylmäävän hyvä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen on mielestäni kirjoittanut nyt vähintään yhtä hyvän romaanin kuin hänen useille kielille käännetty esikoisromaaninsa, ja Väärän kissan päivälle soisi myös menestystä kansainvälisesti, koska potentiaalia on. Kirjassa on monia elementtejä, jotka ovat tehneet suomalaisesta kummakirjallisuudesta maailmalla suosittua, vaikka mukana ei ole laskelmoinnin häivääkään, vaan kirjailija pysyy uskollisena tyylilleen ja kertojanäänelleen. Luin tämän kirjan kirjastolainana, mutta sen monikerroksiseen maailmaan olisi kiehtovaa sukeltaa uudestaankin, joten voisin kuvitella hankkivani romaanin vielä kotihyllyyn. Ehkäpä onnistun syksyn messuilla törmäämään kirjailijaankin, joka on jo vuosien takaa Twitter-tuttu ja hänen juttunsa onnistuvat riemastuttamaan säännöllisesti. Heitän lopuksi vielä ilmoille vetoomukseni nimeltämainitsemattomien kotimaisten kirjallisuuspalkintojen raadeille, että nyt olisi kuulkaa jo aika. Tik, tak, kiiruhda!

Muissa blogeissa: Tuijata, Leena Lumi, Kirjavinkit, Kirja vieköön, Mustetta paperilla, Järjellä ja tunteella, Usva, Reader, why did I marry him, Kirsin kirjanurkka, Ja kaikkea muuta

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Runoja ajankohtaisuuksista, syksystä

Muutama oma runo viime viikoilta.

_____


Lämpenee

Lämpö huokuu merestä höyrynä
Tiivistyy pilviksi jotka pian satavat
               Salamointia
Ukkospilvet kiertyvät toistensa ympäri
Itseään ruokkien
ja ruokkien
               Säähäiriö
               Äärisään ilmiö
               Järjestäytynyt systeemi
Saa nimen
Kerää voimia
mitä lämpimämpiä valtavien aavojen vedet
Hurjaksi olennoksi kasvettuaan
sisällään energia jolla valaisisi kaupunkeja
                Trooppinen hirmumyrsky
viimein on kohdattava maatakin
mikä vie sen voimat
mutta ennen sitä elementit ehtivät riehua
pilvispiraalin ruoskien alla
Sen energia pimentää kaupunkeja
Pudottaa sadetta niin kuin ei koskaan
Murtaa penkereet päästäen valloilleen joet
Nousee merestä maalle
                Tulva
Ajaa väen ullakoille huomaamaan ettei riitä
On hajotettava katto kirveellä
Kiivettävä läpi ja huidottava vaatteella
keskellä vesierämaata
jossa vielä eilen käveltiin
kuivalla pinnalla
Nyt puunlatvojen ympärillä huljuu
molekyylimassa väärässä paikassa
               Likainen vesi
Vie mukanaan autot
sisällään ihmiset
loukussa metallikehikoissa
sisään ryöppyää
               Hukkumiskuolema
Kun ilmiö on ohi
Kuumuudessa pesivät taudit
Kaduilla vaeltajat
joiden kodit se vei
ennen kuivumistaan ilmaan
energian siirtymää potentiaaliksi

Lämpenee
Kiihtyen

_______


Veri on virrannut kadulle
kuvassa
verkkolehden etusivulla
Hetkeä aiemmin ihmisessä kiertänyt
valtimoista hiussuoniin
Tehnyt sydämessä läpikulkumatkoja
Mutta nyt kuvattuna
kadulle valuneena
lisätty uutista täydentämään
viivaamaan alle
paha maailmassa
Ymmärtää lapsikin käydessään
verkkolehden etusivulla

_______

Syys sataa puista alas
Suuri lehti takertuu poskeen
Kylmä
Märkä
Vettynyt pehmeäksi
Tuntuu niljakkaalta
Sen on lähdettävä
päätän
Tartun varresta
Viskaan pois
Se leijuu kadun varteen
Liikenne kulkee
ohi

________________________


(Yleensä välttelen runoissani selkeää ajankohtaisuutta ja poliittisuutta; ihmisten sisäiset maailmat, suhteet toistensa välillä ja tunteet ovat minulle helpommin kuvattavaa materiaalia, mutta nämä vain syntyivät. Viimeisenä on syysruno, joka on kai aika perinteinen.)

Marko Kantomaa - Ylpeydestä

Marko Kantomaa  Ylpeydestä (Johnny Kniga 2017)

   "Täydellisyys. Sitä se on.
Lihasten virheetöntä kontrollia. Saumatonta yhteistyötä. Hiuksenhienoiksi hiottuja liikeratoja, jotka luovat vaikutelman absoluuttisesta voimantuotosta, loppuunsa viritetystä tehokkuudesta, liikkeen katkeamattomasta sulavuudesta.
    Hän huomaa hymyilevänsä."
Kansanterveystieteestä filosofian tohtoriksi väitelleen ja aktiivisesti myös eri urheilulajeissa kilpailleen Marko Kantomaan romaani Ylpeydestä on hänen esikoisteoksensa. Urheiluromaaneja on Suomessa ilmestynyt vain kourallinen muutoin kuin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Muuten en ehkä olisi herännyt, mutta blogiani seuranneet tietävät, että olen perehtynyt varsin paljon HLBTIQ-teemaiseen kirjallisuuteen, ja kustantajan esittelyteksti sai tuntosarveni värisemään. Urheilumaailmaan sijoittuvia teoksia päähenkilönään homoseksuaali mies ei ole Suomessa tätä ennen julkaistu. [EDIT 12.10. Näin ei pitäisi väittää ikinä milloinkaan, koska aina unohtaa jotakin tai ei ole kuullut jostakin. Tällä kertaa oli erityisen noloa, koska olen itsekin lukenut Katri Lipsonin Detroitin viime vuonna. Se sijoittuu toki Yhdysvaltoihin, mikä ehkä hämäsi minua kun yritin muistella suomalaiskirjoja aiheesta, mutta silti, moka.] Toki vaaditaan enemmän kuin pelkkä aihe, että minut saa alkuunkaan pysymään kirjan parissa tyytyväisenä. Toivoin kovasti, että kirja olisi myös hyvä, ja onneksi se oli.

Romaanin päähenkilö on siis 16-vuotias Joonas (nimi mainitaan takakansitekstissä, mutta teoksessa se mainitaan tasan kerran aivan kirjan loppusivuilla, jännä ratkaisu), joka on juoksija. Hän kuuluu seuraan, hänellä on valmentaja ja tavoitteena kilpailumenestys. Kirittäjänä toimii myös ystävä Alex, joka on Joonaksen mielestä täydellinen. Kilpailukenttien testosteronihöyryt häiritsevät, koska ne samalla kiihottavat. Se ei ole urheiluympäristössä oikein, eikä kukaan muu tiedä Joonaksen suuntautumisesta. Murtautuminen ulos kuoresta ja hämmennyksen kätköistä alkaa, kun Joonas tutustuu lommoposkiseksi kutsuttuun Jenniin, joka tykkää tytöistä. Matka kohti totuuden hyväksymistä ja myöntämistä on kuitenkin vielä pitkä, ja samalla raatelee rakkaus, joka on sekä lähellä että kaukana.
   "Ei, se ei ole keskustelu, Se on kuulustelu.
    Sen aloittaa isoisä: "Onkos pojilla ja tytöillä helluja?"
    Kysymys esitetään nousevalla intonaatiolla, jolla ei ole aikomustakaan peitellä kysyjän eikä muidenkaan aikuisten äärimmäistä uteliaisuutta, ja johon yhdistyy näennäisesti viaton virnistys tai arvoituksellinen, toispuoleinen hymy.
–     Kunnes hän, yleensä viimeisten joukossa, tuntee lamauttavansa keskustelun: "Ei ole, ei juuri nyt"
    Seuraa vaivaannuttava hiljaisuus. Joka ikinen kerta."
Kantomaa kirjoittaa toimivaa, usein lyhyen tiivistä lausetta. Kieli on hyvin kuvailevaa, ja miljöön sekä luonnon kuvaukset yltyvät välillä melkeinpä runollisiksi luoden vahvan mielikuvan tapahtumien ympäristöstä. Juoksemisen kirjailija tietysti tuntee, ja se näkyy tekstissä erittäin yksityiskohtaisena, kropassa tuntuvana kuvauksena. Kirja on hyvin sujuvaa luettavaa ja sivut etenevät nopeasti, mihin vaikuttavat myös lukujen lyhyys ja taiton ilmavuus. Sanoisin kirjan sopivan myös nuorille lukijoille, ja romaanin voi hyvin lisätä lukulistoille kouluissa, kun on tarkoitus lukea kotimaista nykykirjallisuutta. Vaikka teos on helposti etenevää luettavaa, ei se ole liian valmiiksi pureksittua, vaan lukija saa täydentää mielessään paljonkin ilmaisematta jääneitä ajatuksia, merkityksiä ja tunteita.

Kun katson tätä seksuaalivähemmistöjä käsittelevän kirjallisuuden perinteestä ja näkökulmasta, tarina on varsin tyypillinen teini-ikäisen homoseksuaalin coming of age -tarina ja kaapistatulokertomus. Ympäristö ja sosiaalinen konteksti tekevät teoksesta kuitenkin merkityksellisen, ja on hienoa että tekijä on löytänyt heti esikoisteokseensa toimivan oman äänen, joka kantaa läpi kirjan. Pituuskin on tällaiselle tarinalle juuri sopiva, noin 250 sivua. Päähenkilöä ei tosiaan päästetä tarinassa helpolla, vaan hän kohtaa vakavia sairastumisia, elämän rajallisuutta ja kipeää kasvua kohti omaksi itsekseen samanaikaisesti. Välillä tulee miettineeksi, että asiat meillä ovat kuitenkin monessa suhteessa parantuneet, joten onko nykykirjallisuudessa nuoren homohahmon välttämätöntä jälleen käydä läpi näin pitkällinen tuskien taival juuri suuntautumisensa vuoksi.
   "Se on ollut heidän paikkansa, hänen ja lommoposkisen. Heidän rantansa, vetensä ja kivensä. Siitä myrskyisestä tammikuun iltapäivästä lähtien, kun kivistä ovat näkyneet vain terävät jääkuoren peittämät kärjet.
    Siitä on puolitoista vuotta.
    Sen jälkeen hän on oivaltanut, miten eletään parikymppiseksi, ehkä jopa kolmekymppiseksi, ilman että tekee mieli ampua kuula kalloonsa.
    Onko se paljon? Se on paljon.
    Siitä on ikuisuus."
Ylpeydestä on hyvä esikoisromaani. Se kertoo jo monesti kerrotun tarinan eri tavalla ja uudesta näkökulmasta, mikä on virkistävää ja saa aikaan uudenlaista mielenkiintoa asian käsittelyyn. Parista epäröintiä aiheuttaneesta elementistä huolimatta kirjan maailma on uskottava ja lähelle tuleva. Teos on kirjoitettu hyvin ja teksti vaikuttaa erittäin hiotulta, kieli on ytimekkään kirkasta. Tarina pitää myös otteessaan vahvasti episodista toiseen, ja lukijakin huomaa juoksevansa sivuja läpi. Välillä kannattaa kuitenkin pysähtyä ja kokea tunnelmaa, maisemaa ja tunteiden vyöryä ympärillään.

Muualla: Kirjavinkit, Aamulehti

perjantai 15. syyskuuta 2017

Eka Kurniawan - Kauneus on kirous

Eka Kurniawan  Kauneus on kirous (Gummerus 2017), alkuteos Cantik Itu Luka (2002). Suomeksi (englanninnoksesta) kääntänyt Jaana Kapari-Jatta.


"Niin hän antoi vatsansa kasvaa kasvamistaan, järjesti selamatan-rituaalin seitsemän kuukauden kohdalla ja antoi vauvan syntyä, vaikka sitten kieltäytyikin katsomasta sitä. Hän oli jo aiemmin synnyttänyt kolme tyttöä ja ne olivat kaikki upeita, melkein kuin peräjälkeen syntyneet kolmoset. Hän ei jaksanut sellaisia vauvoja, sillä ne olivat hänen mielestään kuin mannekiinit kaupan ikkunasomistuksessa, mistä syystä hän ei halunnut nähdä nuorinta tytärtään, varma kun oli että tyttö olisi samaa lajia kuin kolme vanhempaa sisarta."
Indonesialaisen Eka Kurniawanin (s. 1975) romaani Kauneus on kirous on ollut kirjailijalle todellinen läpimurto ja samalla tehnyt hänestä kotimaansa näkyvimmän nykykirjailijan. Romaanin englanninkielinen versio Beauty Is a Wound ilmestyi 2015 saavuttaen suurta huomiota, ja teos on nyt käännetty yli 35 kielelle. Maineen kasvattamisessa on auttanut myös Man Booker International -ehdokkaaksi pääseminen viime vuonna teoksella Man Tiger. Nyt käsiteltävänä oleva kirja, jonka tarina alkaa päähenkilön noustessa haudastaan 21 vuoden jälkeen, on villissä mielikuvituksellisuudessaan nostattanut vertailuja tietysti Gabriel Garcia Marqueziin, ja lukiessakin mielleyhtymiä herää, mutta Kurniawan on ottanut vielä ronskimman, humoristisemman (tämä on toki myös makuasia) ja tabuja kaihtamattomamman otteen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Halimundan kylään Indonesiassa. Paikallisen ilotalon maineikkaimpana ja kauneimpana prostituoituna kaikkien tuntemaksi tullut Dewi Ayu synnyttää neljännen tyttärensä ja päättää, että hänen itsensä on aika kuolla. Hän on kyllästynyt synnyttämään kauniita tyttäriä maailmaan, jossa "miehet ovat häijyjä kiimaisia koiria". Dewi Ayu kietoutuu käärinliinaan odottamaan kuolemaa, joka pian saapuu, ja hän jättää tyttärensä mykän palvelijattaren hoitoon näkemättä lainkaan, että toisin kuin kolme vanhempaa tytärtä, nuorimmasta on tullut kauhean ruma juuri siihen tapaan, kun Dewi Ayu kuvitelmissaan toivoi. 21 vuotta myöhemmin Dewi Ayu nouseekin ylös haudastaan ja lähtee selvittämään, mitä hänen jälkeläisilleen on sinä aikana tapahtunut. Tarina lähtee avautumaan kaukaa menneisyydestä, Dewi Ayun isovanhempien ajalta asti. Heidän sukunsa menneisyys ja Dewi Ayun tyttärien, näiden aviomiesten ja lasten kohtalot kietoutuvat maan vaiheisiin, kun se koki mm. valloittajia hollantilaisista japanilaisiin, raakoja sissisotia ja aatteiden paloa.
"Oletko sinä ruvennut kommunistiksi?" äiti kysyi lähes epätoivoissaan. "Vain kommunisti voi olla noin synkkä.
"Olen rakastunut", Kliwon sanoi äidilleen.
"Vielä pahempaa!" Äiti istui Kliwonin viereen ja silitti tämän kiharaa ja pitkäksi kasvanutta tukkaa. "No, mene soittamaan kitaraa tytön ikkunan alle niin kuin aina menet."
"Menin jo, yritin vietellä hänen äitinsä", Kliwon sanoi itku kurkussa. "En saanut äitiä, mutta sitten rakastuin yhtäkkiä tyttäreen, ja häntä en saa milloinkaan."

Kurniawanin romaani on todellinen eepos, sillä teoksen kerrontaan on upotettu vuosikymmenten ajalta Indonesiaa valtiona ja sen kansaa yhteiskuntana muokanneita merkittäviä tapahtumia. Toisin kuin monet vastaavat eepokset, Kauneus on kirous pysyy hieman alle 500-sivuisena, eikä veny historiallista faktaa ladellessaan 800  yli tuhannen sivun mittaan. Kerrontakin pysyy läpi kirjan kasassa ja nojaa vahvoihin henkilöhahmoihin, yllättäviin ja mystis-maagisiin tapahtumiin sekä huumoriin. Kirjailijan käyttämä kieli on toisaalta räävittömyydessään rehevää, toisaalta se rullaa perinteisenä romaanikerrontana. Sanavarasto on ehkä se, mikä erottaa tämän kirjan monista kaltaisistaan  en tiedä, olenko koskaan lukenut kirjaa, jossa sanottaisiin yhtä monesti huora tai puhuttaisiin yhtä usein kaunistelematta paskasta. Koska päähenkilö, jonka kautta moni asia peilautuu, sattuu olemaan kotikylänsä arvostetuin ja halutuin seksinmyyjä sekä määrätietoisen jämäkkä persoona, linja puolustaa paikkaansa. Dewi Ayun lähipiirin epätoivossa kieriskelevä, kaikki esteet tieltä pois runnova rakkauden etsintä näyttäytyy erityisesti lihallisessa muodossa, rajuna ja väkivaltaisena. Olisikohan syynä, että muunlaiseen ei ole opittu valloittajien alistamina? Kun kansakunta joutuu kohtaamaan ankaria sotia, hyväksikäyttöä ja vapautensa menettämistä tarpeeksi monta kertaa, eivät ihmisyys, pyyteetön rakkaus ja kunnioitus saa sijaa väestön keskinäisissä suhteissakaan. Tällaista allegoriaa olin itse kertomuksesta havaitsevinani, mutta tulkinnanvaraakin kirjan maagisrealistinen maailma jättää.

Kurniawanin teos on raju, häpeilemätön ja viihdyttävä kertomus maan ja sen kansan historian vaiheista sekä useammastakin poikkeuksellisesta yksilöstä. Kirjailijan ottama näkökulma, hänen huvittavan överiksi ajoittain menevät henkilöhahmonsa ja rikkaan mielikuvituksellinen kerrontansa kantavat läpi kirjan kiehtovina. Vain yhdessä kohtaa muistan tunteneeni sellaista oloa kuin lukisin historiallista selontekoa romaanin sijaan, sitten tarinan käänteet veivät taas mukanaan. Suosittelen tätä historiallisen romaanin, sukutarinoiden ja maagisen realismin ystäville, jotka eivät pelkää voimakasta ja sensuroimatonta kieltä.

Muualla: Mummo matkalla -blogi, Aamulehti

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Édouard Louis - The End of Eddy

Édouard Louis  The End of Eddy (2017), alkuteos En finir avec Eddy Bellegueule (2014). Englanniksi kääntänyt Michael Lucey.

"You're the faggot, right? By saying it they inscribed it on me permanently like stigmata, those marks that the Greeks would carve with a red-hot iron or a knife into the bodies of deviant individuals, people who posed a threat to their community. Impossible to rid myself of this. I was shocked, even though it was hardly the first time someone had said something like this to me. You never get used to insults."
Joskus tulee sanottua, että joku kirja on ollut suorastaan "hurja" aiheiltaan, käsittelytavaltaan tai muuten vain lukukokemuksena. Nyt se, miten aiemmin on tuota sanaa käyttänyt, tuntuu lattealta, sillä tämä on varmasti hurjinta mitä olen viimeisen vuoden aikana lukenut. Samalla tunnen häpeää suomalaista käännöskirjallisuutta kohtaan, että miksi näin tyrmäävän, näin iskevän ja näin merkittävästä asiasta, ilmiöstä kertovan kirjan joutuu tilaamaan verkkokaupan kautta ulkomailta, eikä sitä ole suomeksi lukijoidemme saatavilla. Yli 20 käännöskieltä, esimerkiksi ruotsi ja norja mukaan lukien, mutta ei suomea. Noloa.

Édouard Louisin autofiktiivinen romaani The End of Eddy alkaa sylkäisyllä päin kasvoja. Koulun käytävällä kymmenvuotiasta uutta poikaa tulee vastaan kaksi vanhempaa, entuudestaan tuntematonta. Toinen sylkäisee häntä kasvoihin, sitten hänet hakataan. Vastaavanlaiset episodit toistuvat tulevina vuosina lähes päivästä toiseen silloin, kun kaksikko tai Eddy itse ei satu olemaan poissa koulusta, lintsaamassa. Koulusta pois jääminen on tyypillistä siellä, missä Eddy asuu. Harva jaksaa välittää tai olla kiinnostunut. Liian pitkälle opiskelu on oikeastaan epäilyttävää, ei ole syytä yrittää olla parempi kuin muut. Suuri osa väestöstä on alueella työttömiä, ja Eddyn isälle (joka menetti oman työnsä selän vammautumisen vuoksi) hyvintoimeentuleva keskiluokka edustaa vihattavaa kansanosaa, lähes yhtä vihattavaa kuin mustat ja arabit, joita näkyy televisiossa. Sitä katsotaan perheessä joka päivä. Ruokailut kuuluu viettää hiljaa ja tv:tä katsoen. Väkivalta, alkoholismi ja seksuaalisuus tunkeutuvat rajulla tavalla ihmisten elämään jo lapsina. Vaihtoehtoja ja erilaisia elämisen tapoja ei ole, miehen on oltava mies ja naisen nainen. Roolit ovat ahtaat ja jos ei niihin sovi, väkivaltaa seuraa aina.
"I do not know if the boys in the hallway would have reffered to their own behaviour as violent. The men in the village never used that word; it wasn't one that ever crossed their lips. For a man violence was something natural, self-evident."
Kylän ahtaassa maailmassa se, että on homo, on jokseenkin pahinta mitä voi olla. Kun pojalla on jo pienestä pitäen "eleitä" ja "maneereja", ja ääni on korkeampi kuin muilla, hän joutuu välittömästi pilkan kohteeksi. Vanhemmat voivottelevat asiaa, eivätkä ota kuuleviin korviinsa sellaista vaihtoehtoa, että poika saattaisi lopulta olla homo. Eddy itsekin yrittää pitkään taistella vastaan, olla "tough guy" ja hillitä eleitään, madaltaa ääntään. Kun häneen on kerran löyty tyttömäisyyden stigma ja eri tavoin homoa merkitsevät haukkumasanat ovat lennelleet tarpeeksi pitkään, se on kuitenkin jotain, mikä ei enää lähde, vaikka yrittäisi seurustella tyttöjen kanssa (onhan hän sentään siinä vaiheessa jo kolmentoista, ikä jolloin todellakin on jo hankittava tyttöystävä, kuten isosisko hänelle ilmoittaa). Teoksessa on myös rajua kuvausta siitä, kun Eddy päätyy harjoittamaan seksiä kymmenenvuotiaana erään kuusi vuotta vanhemman pojan ehdotuksesta. He eivät toki kutsu sitä siten, vaan näkemänsä pornoleffan kohtausten esittämiseksi oikeassa elämässä, ja mukana porukassa on pari muutakin, muun muassa Eddyn samanikäinen serkku. Leikit loppuvat kuitenkin siihen, kun Eddyn äiti yllättää heidät. Elämä muuttuu yhä vaikeammaksi, kun tieto tapahtumista leviää.
"Why was I always crying? Why was I afraid of the dark? Since I was a little boy, why couldn't I really act like one? And most of all: why did I behave the way I did, with my strange airs, the huge gestures I would make with my hands as I spoke (big queeny gestures), feminine intonations, my high-pitched voice. I didn't know where whatever it was that made me different had come from, and not knowing hurt."
Vaikka kasvoinkin jonkin verran isommalla paikkakunnalla kuin tässä kirjassa kuvattu, ja vaikka sosiaalinen ympäristöni lapsenakaan ei ollut näin väkivaltaisen ahdas, moni asia tässä kirjassa kolahtaa. Toksisen maskuliinisuuden vaikutus ja hankaluus elää poikien maailmassa, kun ei ollut hyvä urheilussa eikä tuntenut itseään yhtään "kovikseksi" muistuvat mieleen menneisyydestä vahvoina. Myös se, miten homoksi epäillyt leimattiin ja minkälaista kiusaamista se tuotti, olivat tutulta tuntuvaa kuvausta. Se painoi vihamielisessä ympäristössä kasvaneena homoseksuaalina tiukasti piiloon, ja kaikkeen aihepiiriä koskevaan piti suhtautua teatraalisella inhotuksella. Minulle koituivat pelastukseksi lopulta ystävä- ja perhepiiristä löytyneet ymmärtäväiset ihmiset, joille saatoin avautua, minkä jälkeen maailmakin alkoi mahdollisuuksineen avautua aivan eri tavalla. Pitkään, halki teinivuosien aikuisuuden kynnykselle asti, joutui silti kärsimään vainoharhaiselle tasolle nousseista peloista. Ahdistuin monesti lukiessani tätä, koska kirjassa kuvattu ympäristö oli vielä moninkertaisesti rankempi, vihamielisempi erilaisuutta kohtaan ja toivottomampi kuin mitä itse koin. Minä tiesin voivani lähteä heti lukion jälkeen suurempiin ympyröihin, mutta kirjassa pelkkä lähdön mahdollisuus tuntui toismaailmalliselta - kukaan kertojan perheestä tai suvusta tai naapurustosta ei ollut lähtenyt kauemmas kouluun tai opiskellut yliopistossa. Sitä ei vain nähty mahdollisena. Kylän olosuhteet johtivat kehämäiseen elämänkulkuun, eivätkä mukana pyristelleet ihmiset edes nähneet vaihtoehtoja tai tajunneet toteuttavansa tiettyä kaavaa.

Louisin tekstin tyyli on hyvin rehellistä, suoraa ja analyyttista. Mietin yhtä Hemingwayn ohjetta: "Kirjoita tosin lause jonka tiedät", jota Louis tuntuu kirjassaan noudattaneen alusta loppuun. Kaiken hänen sanomansa uskoo, ottaa sellaisenaan ja kokee voimakkaasti. Ainoastaan hänen lainaamansa perheenjäsenten repliikit tuntuvat välillä karikatyyrisiltä, mutta tässä voi olla kyse myös siitä, että sävyjä on hävinnyt käännöksessä. Eräässä teoksen kohdassa kertoja tuo itsensä ja roolinsa näkyviin todeten, ettei jaksa aina yrittää toisintaa hänen kotonaan käytettyä kieltä, omanlaistaan murretta, joka oli hyvin kaukana siitä, mitä hän kuuli myöhemmin opiskellessaan suuremmissa kaupungeissa. Louis on tehnyt varsinaisen luokkaretken muutettuaan lopulta Pariisiin opiskelemaan yliopistotasolla, ja hän kommentoi eräässä kohtaa, miten opiskelutoverit hänen "uudessa elämässään" joutuivat monesti pyytämään häntä puhumaan hiljempaa, koska hän ei tiennyt äänenkäytöllistä etikettiä, jota ns. intellektuellien piireissä oli tapana noudattaa.

The End of Eddy on tärkeä kirja nykyisessä maailmassamme, tuskaisen toteava ja kipeän rehellinen. Teos auttaa avartamaan ja näkemään maailmoja, joita kuvataan nykykirjallisuudessa varsin vähän. HS:n jutussa viime vuonna pohdittiin, onko syynä se, että kirjailijat eivät näitä piirejä tunne, mene ja tiedä. Ehkä se ei vain ole ollut teemana "muodissa". Arto Salminen lienee kotimaisessa 2000-luvun valtavirtakirjallisuudessa ainoita, joka on tässä kirjassa kuvatun kaltaista elämänmenoa nostanut esiin. Aura Nurmen runokokoelma Villieläimiä myös tuo näkyviin sitä maailmaa. Muuten representaatiot ovat olleet vähissä, minkä takia olisi tärkeää, että jokin kotimainen kustantaja tarttuisi Louisin teoksiin (häneltä on ilmestynyt tämän kirjan jälkeen jo toinenkin romaani) kääntämismielessä. Kuten Villieläintenkin kohdalla kirjoitin, olen mennyt tästä kirjasta jotenkin tolaltani, ja turhan ison osan viime yöstä pyörittelin näitä asioita, kirjoitin tätä blogitekstiä mielessäni puoliunisessa huoreessa. Että varokaa, lapset, kyllä kirjat ovat vaarallinen juttu! Heh. Mielenkiintoisena sattumana heitän tähän loppuun, että juuri ennen tätä luin Marguerite Durasia, ja hänen teostaan Lol V. Steinin elämä lainataan myös tämän kirjan alussa. "For the first time my name said out loud names nothing."

The End of Eddy on arvosteltu mm. The Guardianissa, New York TimesissaNPR:ssa, New Yorkerissa, Independentissä ja Washington Postissa

Helmet-lukuhaasteessa voisin laittaa tämän kohtaan 13: kirja "kertoo sinusta". Vaikka ei lähellekään kerro, mutta harva teos saa näin paljon pohtimaan omaa elämää.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Marguerite Duras - Rakastaja

Marguerite Duras  Rakastaja (Otava 1985), alkuteos L'Amant (1984). Suomeksi kääntänyt Jukka Mannerkorpi.


"Minulla oli viisitoistavuotiaana nautinnon kasvot vaikka nautinto oli minulle tuntematon. Nämä kasvot näkyivät hyvin selvästi. Äitikin näki ne varmasti. Veljetkin näkivät. Niistä kaikki alkoikin minun tapauksessani, noista silmiinpistävän voipuneista kasvoista, ennen aikojaan, ennen kokemusta mustuneista silmänalusista."
Kuten Lispector-postauksessani reilu kuukausi sitten kerroin, minulla oli jo silloin yöpöydällä odottamassa Marguerite Durasin kirja, josta olin kuullut paljon puhetta, kuten tietysti kirjailijasta itsestäänkin. Hänen merkityksensä ja vaikutuksensa moniin nykykirjailijoihin oli jo tuttu, vaikka en ollut kirjojaan vielä lukenut. Nyt on tämäkin kirjallisen sivistykseni puute korjattu, ja uskon vahvasti lukevani häneltä lisääkin! Ensimmäiseksi luettavaksi otin siis omaelämäkerrallisen romaanin Rakastaja, joka nousee yleensä päällimmäisenä esiin Durasista puhuttaessa. Teos palkittiin Ranskan merkittävimmällä kirjallisuuspalkinnolla Goncourtilla 1984.

Rakastaja on tiivis pienoisromaani (suomennoksessa 120 sivua) Durasin ensimmäisestä rakkaussuhteesta. Kirjailija on myöntänyt teoksen omaelämäkerrallisuuden, sitä voi siis kutsua autofiktioksi, avainromaaniksikin. Tapahtumat sijoittuvat Durasin nuoruuteen Vietnamissa eli silloisessa Indokiinassa, joka tuolloin oli Ranskan siirtomaa. Teos on kuitenkin julkaistu yli 50 vuotta tapahtumien ajankohdan jälkeen, ja tämä taaksepäin katsominen ja muistelu tulevat näkyviin kerronnassa, jossa välillä käydään läpi kertojan perheen elämää, hänen veljiensä ja äitinsä (varsin traagisia) kohtaloita myöhemmin. Perhe ja sen suhtautuminen sekä heidän elämänsä monet vaikeudet kietoutuvat kirjassa varsinaisen rakkauskertomuksen ympärille ja väleihin. Suhde päättyi lopulta siihen, kun tytön oli lähdettävä pois maasta. Alkuun kertoja kuitenkin totesi, ettei oikeastaan rakastanut miestä, vaikka mies vuodatti heti hänelle rakkauttaan. Nuoren tytön kannalta kyse näytti olevan lähinnä halusta kokea, ja kirjassa korostetaan usein kokemusta, kursiivilla. Sen tyttö vanhemmalta, jo paljon kokeneen oloiselta pohjoiskiinalaiselta rakastajaltaan hankkii. Lopulta käy kuitenkin ilmi, että suhde on jäänyt hyvin vahvasti kertojan muistiin ja vaikuttanut tämän myöhempäänkin elämään.
"Minä pyydän häntä tulemaan, ottamaan minut uudestaan. Hän tulee. Hän tuoksuu miellyttävästi englantilaiselta savukkeelta ja kalliilta hajuvedeltä, hän tuoksuu hunajalta, hänen ihoonsa on ajan mittaan tarttunut silkin tuoksu, tussahkankaan hedelmäinen aromi, kullan haju, hän on kiihottava."
Toisaalta tämä on kirja, josta tuntuu hankalalta kirjoittaa mitään analyyttista yhden lukukerran jälkeen. Teos on niin tiivis, vähäiseen sivumäärään on ladattu paljon, on vivahteita ja vyöryviä tunteita, tarinallisia sivujuonteita, joiden merkitys ei ehkä heti aukea. Kirjan lukeminen uudestaan, hitaasti ja keskittyen avartaisi varmasti vielä uusia maailmoja. Durasin kieli on voimakasta, kaikkia aisteja hyödyntävän ruumiillista ja toisaalta myös syvälleluotaavan pohdiskelevaa. Lauseet hengittävät suomennoksessa ilmavina, ja Durasin vaikutus nykypäivän kirjailijoihin on selkeästi nähtävissä  uskon esim. Linda Boström Knausgårdin lukeneen Durasinsa tarkkaan (googlaamalla selvisi, että heitä ovat vertailleet muutkin), ja kotimaisista ihailijoiksi ovat tunnustautuneet ainakin Maaria Päivinen ja Selja Ahava. Kirjasampo-palvelusta Durasin nimellä hakemalla löytää muitakin hänet vaikuttajakseen maininneita kotimaisia tekijöitä. Mielenkiintoista on myös, miten kerronnan näkökulma kirjassa vaihtelee  Duras puhuu välillä henkilöistään kolmannessa persoonassa, välillä taas asioita katsotaan minäkertojan silmin.
"Heti kun uskon hahmooni itse ja siitä tulee totta sille joka minut näkee ja haluaa mieleisekseen, minä myös suhtaudun siihen tietoisesti. Voin täysin tietoisesti olla viehättävä vaikka mieltäni riivaa ajatus veljeni surmaamisesta. Hyväksyn surmatyöhön yhden ainoan rikostoverin, äitini. Käytän sanaa viehättävä kuten sitä käytettiin ympärilläni, yleensä lasten ympärillä."
Duras kirjoitti Rakastajan uudelleen muutamia vuosia myöhemmin suivaannuttuaan teoksesta tehdystä elokuvaversioinnista, ja julkaistiin kirja nimeltä Pohjoiskiinalainen rakastaja. Se pitää ehdottomasti myös lukea, koska kiinnostaa, minkälaisen uudelleentulkinnan kirjailija on päättänyt tarinaan ottaa. Lapsuudenperhettä ja heidän elämänsä vaiheita koskevat osiot tässä kirjassa eivät vaikuttaneet minuun aivan yhtä vahvasti kuin tytön ja rakastajan yhteiset osiot, joiden kuvaus tulee siinä määrin iholle, etten ihmettele kirjan tekemää vahvaa vaikutusta niin moniin. Saattaa olla, että otan Durasilta seuraavaksi luettavakseni kuitenkin teoksen Puoli yksitoista kesäiltana, jonka intensiivisestä tunnelmasta olen kuullut paljon kehuja.

Muissa blogeissa: Suketus, Sabinan knalli, Oksan hyllyltä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

John Gillard - Luovan kirjoittajan työkirja (tietokirjahaaste)

John Gillard  Luovan kirjoittajan työkirja (Art House 2017), alkuteos Creative Writer's Notebook (2015). Suomeksi kääntänyt Urpu Strellman, suomenkielisten kirjailijoiden osuudet laatinut Jani Saxell.

"Virginia Woolf sanoi, että päiväkirjan pitäminen toi vapautta hänen kirjoittamiseensa: 'Se verryttää lihakset.' 'Tanssi niin kuin kukaan ei näkisi', sanotaan, ja samalla tavalla on mahdollista kirjoittaa täysin vapaasti, tajunnanvirtaisesti, jotain sellaista, mitä kukaan muu ei lue. Tätä vapautta voi harjoittaa, ja se edesauttaa kirjoittamista ylipäänsä."
Vaikka olen kirjoittanut kaunokirjallista tekstiä aktiivisesti viimeiset 2,5 vuotta, en ole luovaa kirjoittamista käsitteleviä tietokirjoja juuri lukenut. Olen toki selaillut yksittäisiä verkkoartikkeleita, lukenut lehdistä kirjailijoiden juttuja kirjoittamisesta ja nyt huhtikuusta asti ollut kurssilla, jonka alussa saimme materiaalikansion sisältäen erilaisia kirjoittamisharjoituksia. Luovan kirjoittajan työkirja kiinnitti huomioni alun perin siksi, että siinä kerrotaan kirjailijoista ja heidän tyylistään, eli lähestyin teosta alun perin kirjallisuuden harrastajana ja kiinnostuneena lukijana. Valtaosa luovan kirjoittamisen aloittavistahan on myös himolukijoita ja kirjallisuuden ystäviä (tai ainakin näin soisi olevan!), joten tällainen kirja tarjoaa kiinnostavan katsauksen tunnettujen kirjailijoiden tyyleihin, periaatteisiin ja kirjoittamisen käytäntöihin. Tiiviiden, yhdelle aukeamalle mahtuvien kirjailija-artikkelien lisäksi teoksessa on paljon harjoituksia, joille on varattu kirjassa reilusti tilaa, eli harjoitukset on tarkoitus tehdä käsin.

Suomennetun version 20 kirjailijan joukkoon on päässyt myös kaksi kotimaista tekijää: Katja Kettu ja Anja Snellman. Heitä koskevat osiot on laatinut kirjailija Jani Saxell. Oli kiinnostavaa perehtyä kirjailijoiden tyylien ominaispiirteisiin selkeän ja esimerkkejä sisältävän kuvauksen myötä. Teos ei käytä kirjallisuustieteellisiä termejä selittämättä niitä, vaan käsitteet avataan hyvin selkeästi, mikä on positiivista ja tekee kirjasta helposti lähestyttävän myös ei-akateemisille harrastajille. Yleensä voidakseen perehtyä kirjailijan teoksissaan käyttämiin tyyleihin täytyy selata monta sataa sivua pitkiä kirjailijaelämäkertoja tai lukea tieteellisiä tutkimuksia. Olikin kiehtovaa lukea yhdestä tietokirjasta täsmällistä kuvausta siitä, mikä tekee kyseisten tekijöiden teksteistä juuri omanlaisiaan. Jokaisen kirjailija-artikkelin jälkeen tulee harjoituksia pohjautuen kyseiselle kirjailijalle ominaisiin kirjoittamisen tapoihin. En itse vielä kokeillut muita harjoituksia kuin kuusisanaista tarinaa, joka oli tuttu toki ennestään, mutta innostuin testailemaan sitä nyt kirjan myötä itsekin! Tarinani kirjoitin puhelimen muistioon, koska tätä kirjaa ensimmäistä kertaa lukiessani lainasin sen kirjastosta, joten harjoituksia ei voinut tehdä kirjaan. Päätin kuitenkin ostaa teoksen myös omaksi, joten jatkossa aion kokeilla myös käsin kirjoittamista. Moni arvostamani kirjailija on kertonut kirjoittavansa ainakin alkuun tekstinsä käsin, joten täytyyhän sitä itsekin kokeilla kunnolla, ravistelevaksi vastapainoksi esim. sille puhelimen muistiolle...
"The Paris Review'n haastattelussa Atwood kuvailee prosessiaan: 'En ratkaise ongelmia runoissani  luulen, että pikemminkin paljastan ne. Romaani on sitten tapa työstää niitä.' Kuten monet kirjailijat, myös Atwood kertoo ideoidensa lähtevän liikkeelle kuvasta, kohtauksesta tai äänestä. 'Joskus idean siemen on runossa, jonka olen jo kirjoittanut.' Atwood pyrkii kirjoittamaan 1 000  2 000 sanaa päivässä. Hän kirjoittaa ensimmäisen version käsin ja tarkkailee kynän liikettä sivulla."
Luovan kirjoittajan työkirja on innostava teos kirjoittamisen aloittaneelle kirjallisuuden rakastajalle. Kyseessä on harjoitus- ja oppikirjan yhdistelmä, jonka kuitenkin voi lukea myös tietokirjana kirjallisuuden tyyleistä, keinoista ja niitä käyttävistä kirjailijoista. Kaikki teoksessa mainitut kirjailijat olivat minulle vähintään nimenä tuttuja, mutta lukulistalla korkeammalle tietysti päätyi kirjan myötä uusia nimiä, ja itse ainakin aion tarttua jatkossa Georges Pereciin, Iris Murdochiin, J. M. Coetzeehen, William Faulkneriin, Patrick Süskindiin (jonka Parfyymin alkusivuja olen jo vähän selaillut), ja lisää teoksia on luettava Franz Kafkalta, Virginia Woolfilta, Vladimir Nabokovilta, Kurt Vonnegutilta... Myös lukuvinkkien puolesta teokseen kannattaa siis tarttua!

Klasikkojen lumoissa -blogi aloitti meneillään olevalle tietokirjaviikolle "pikalanseeratun" tietokirjahaasteen, jonka tarkoituksena on blogata viikon aikana tietokirjoista. Tämä bloggaus on osallistumiseni haasteeseen.

Luovan kirjoittajan työkirja muissa blogeissa: Ullan luetut kirjat, Kirjavinkit, Kirja vieköön, Sinisen linnan kirjasto, Nörttitytöt, Kirjakaapin kummitus, Järjellä ja tunteella

perjantai 1. syyskuuta 2017

Ben Kalland - Vien sinut kotiin

Ben Kalland - Vien sinut kotiin (Atena 2017)

"Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotain. Toisinaan olen varma siitä, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio."
Ben Kallandin romaani Vien sinut kotiin onnistui kiinnittämään huomioni syksyn uutuussadon joukosta kustantajan sivulla olleella tekstinäytteellä ja esittelyn oheen kerätyillä kirjakauppa-alan ihmisten kehuvilla kommenteilla kirjasta. Tehokas markkinointikeino! Kirjan tarina kertoo perheestä, joka hajoaa eri suuntiin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Erityisen elementin kertomukseen tuo, että perhe kuuluu Jehovan todistajiin. Sallitun, kielletyn, sopivan ja sopimattoman rajankäynti ohjaakin romaanin pohdintoja alusta loppuun vaikuttaen esim. päähenkilön ihmissuhteisiin ja siihen, mitä ne voivat kestää.

Melkein heti kirjan alussa tulee voimakas kohtaus, jossa ollaan talvisissa mökkijuhlissa ja uhkarohkea sukeltelu avannosta jään alle menee liian pitkälle. Lukijakin pidättelee henkeään seuratessaan tilannetta. Kalland on tarkka ja eläväinen kuvauksessaan kuljettaen myös kertomusta mukaansatempaavasti. Kirjan nykyhetkessä, josta minäkertoja-päähenkilö Markus katsoo taaksepäin, selviää että päähenkilö asuu New Yorkissa ja on juuri saanut kirjeen, jossa tuntematon nainen kertoo olevansa hänen tyttärensä ja että Markuksella olisi myös lapsenlapsi. Markuksen perhe on jo vuosia sitten hajonnut, sillä hänen kaksossisarensa Carola on jättänyt uskon ja sen takia muut ovat joutuneet sääntöjen mukaisesti karttelemaan tätä, mutta Markus on pitänyt salaa yhteyttä. Pikkusisko Sofia on juuri kuollut, joten Markus ja Carola ovat tulleet Suomeen hänen hautajaisiinsa ja selvitelleet perheen mökin kohtaloa. Toinen pikkusisko Ellen puolestaan on menehtynyt jo nuorena. Markusta repivät monet ristiriidat, joista päällimmäisenä uskonkysymykset, sillä hän on kohonnut vuosien varrella korkeaan asemaan Jehovan todistajien organisaatiossa ja New Yorkissa sijaitsevassa jonkinlaisessa pääkonttorissa, josta yhteisöä johdetaan. Naissuhteitakin on ollut, muitakin kuin etäiseksi (myös maantieteellisesti) jääneen vaimon kanssa, eikä uskon sääntöjä ole näissä suhteissa oikein noudatettu. Eipä kyllä noudata kirjassa moni muukaan, ja jotkut eliittiin kuuluvista jopa vierailevat juhlissa, joissa tunnelma ei, noh, ainakaan kovin harras ole... Teoksen kansilehdellä kerrotaan kirjailijan tuntevan kuvaamansa yhteisön. Monet käytännöt ja päätöksenteon prosessit onkin kerrottu tavalla, joka edellyttää läheistä suhdetta kyseiseen järjestelmään.
"En osannut selittää itselleni, miksi rakkautemme tuntui oikealta ja kauniilta, vaikka se oli oppiemme mukaan likaista ja kiellettyä. Mutta Alison oli oikeassa. Minäkin tunsin, että minulla oli oikeus olla noudattamatta kaikkia sääntöjä. Liikuin totuuden, kertomatta jättämisen, sääntöjen ja omantuntoni rajaamalla sumealla alueella."
Uskonkysymysten sijaan syvimmälle romaanissa kuitenkin sukelletaan ihmissuhteisiin. Markuksen perhesuhteet ja rakkauden etsiminen ovat keskiössä, ja paljon kerrotaan myös lahjakkaasta viulustisisko Ellenistä, joka koki loppunsa liian varhain. "Tämä on Ellenin tarina", kertoja toteaa heti alkulehdillä tuoden esiin merkityksellisen sisarussuhteen, jonka traaginen päätös vaikuttaa pitkälle elämään. Aivan täysin kertojaa ja hänen ratkaisujaan ei ymmärrä, ja kysymykseksi tuntuu jäävän sekin, mikä hänen suhteensa uskontoonsa lopulta on ja kuinka vakavasti hän sen ottaa. Välillä on valmis ajattelemaan, että hän elää kaksinaismoralistisesti eikä oikeasti koe henkilökohtaista uskoa, mutta sitten vihjataan myös toiseen suuntaan. Romaani paljastaa asioita vähitellen, sen juoni on punottu harkitusti. Kertojan muistot nousevat pintaan elävinä, ne ovat merkityksellisiä hetkiä, kohtauksia ja kohtaamisia, jotka määräävät tulevan suunnan ratkaisevasti. Kalland käyttää kieltä taidokkaasti, se on täsmällistä mutta ei sävytöntä. Vaikuttavimmillaan kerronta on tiiviissä ihmisten välisissä konflikteissa ja toisaalta musiikkikuvauksissa. Klassista musiikkia tuntematonkin voi kuulla mielessään, miten hienosti viulu soi luonnonlahjakkuuden käsissä.
"Nyt kun Ellen soitti ilman säestystä, huikean kaunis sointi oli helppo huomata. Siinä oli syvä, tumma vivahde, joka täytti koko ison tilan. Yläsävelet voimistuivat kuusesta tehdyn kannen alla, heijastuivat pohjaan ja edelleen ulos F-aukoista. Tuntui kuin viulu olisi ollut eläin, joka halusi vapauteen, ääntä ei tarvinnut hakea, Ellen vain vapautti soittimen sisällä olleen energian."
Vien sinut kotiin on vakuuttava, kirkkaaksi hiotulla kielellä kirjoitettu ja kerronnaltaan sujuva romaani. Kirja kertoo inhimillisen tarinan perheestä, onnen etsinnästä ja niistä pienistä merkityksellisistä hetkistä, jotka ohjaavat elämän suuntaa.

Muissa blogeissa: Kirsin Kirjanurkka, Leena Lumi, Kirja vieköön, Tuijata, Lumiomena, Lukujonossa, Kulttuuri kukoistaa, Sheferijm, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara

maanantai 28. elokuuta 2017

Olavi Koistinen - Mies joka laski miljardiin

Olavi Koistinen  Mies joka laski miljardiin (Kosmos 2017)
Arvostelukappale kustantajalta

   "Kello tuli kuusitoista kymmenen. Nyt se oli viisi. Pankista ei soitettu, eikä kotipalvelukaan tullut käymään. 
     Hänet oli varmaan leikattu. Voiko niin käydä tuosta vain, kyllä kai, eivät ne ehtineet kaikille soitella. Julkinen sektori oli leikannut hänet. Paha siitä oli ketään moittiakaan, jos leikata pitää niin leikata pitää."

Alkuvuodesta sain ehdotuksen tutustua Olavi Koistisen juuri ilmestyneeseen novellikokoelmaan Mies joka laski miljardiin, joka on tekijänsä esikoisteos. Vaikka en yleensä tilaa arvostelukappaleita, vaan pyrin välttelemään niitä koska ne stressaavat minua, olin ilmeisesti tuolloin jonkinlaisessa rohkean optimismin tilassa ja vastasin, että voin blogiani varten kappaleen kirjasta ottaa. Haluan ehdottomasti tukea kotimaista, realistista novellia, koska sen julkaisukanavat ovat huvenneet olemattomiin. Spekulatiivinen fiktio on Suomessa tällä hetkellä ainoa genre, jonka parissa novelli vielä lajina on elinvoimainen ja tekstejä kustannetaan erityisesti antologioina ja julkaistaan alan lehdissä. Ajankäyttöni luisui totuttuun tapaan pian kirjan saamisen jälkeen käsistä, ja lukulistan rakentuminen siirtyi suunnitelmallisuudesta kohti intuitiota ja äkillisiä pakkomielteitä... Lopulta tämänkin kirjan aika koitti, ja tässä sitä ollaan. Tiedän, ettei minun vapaa-ajallani bloggaavana tarvitsisi stressata arvostelukappaleista näin paljon, mutta olen ehkä hyperempaattinen, -tunnollinen tai jotain.

Omat haastavat ominaisuuteni tuntuivat kuitenkin näitä novelleja lukiessa olevan varsin hyvin hallinnassa ja neuroositkin alkoivat näyttää kohtuuden rajoissa pysyviltä. Koistisen novellikokoelman hahmot ovat eksyneitä, ahdistuneita ja sosiaalisesti kyvyttömiä nykymiehiä, joista monet ovat tavalla tai toisella putoamassa yhteiskunnan tai sosiaalisen elämän kelkasta. Surkuhupaisiin henkilöihin suhtautuu kuitenkin myötätunnolla (joskin ajoittain myös -häpeällä), sillä eivät he pahaa tarkoita, kunhan eivät oikein osaa olla. Välillä miettii myös normaalin käsitettä, sitä miten ihmiset määrittelevät, että jokin asia on ns. normaalia ja tavoiteltavaa elämässä. Monet omalla alallaan erityisen taitavat ihmiset ovat sosiaalisesti kömpelöitä ja historia tuntee monia erakoituneita suurmiehiä. Mikä oikeus meillä on tuomita heidät kummallisiksi ja naureskella? Jos välttelee ihmisille puhumista tai haluaa purkaa elämässään kertyneitä paineita pukeutumalla lehmäksi kontaten navetassa tai etsiä nautintoa krapulapäivästä varjellen Australian muotoista pölyä lattialla, onko sitä sitten tarpeen päivitellä. Jonkinlaista kuvaa nykyelämän erilaisista puolista, niistä jotka eivät ehkä usein tule esiin, kirja selvästi pyrkii esittelemään.

Teoksen katse on väistämättä miehinen, kun näkökulma- ja päähenkilöt ovat heitä. Helpoksi vertailukohdaksi nousee viimevuotinen Jan Forsströmin Eurooppalaisia rakastajia, jonka katse kohdistui seksuaalisuuteen ja sen toteutumiseen nykymaailmassamme. Koistisen kokoelmassa kerronnallista variaatiota on vähemmän ja teos on luettavissa nimenomaan kokoelmana, joka on enemmän kuin yksittäisten novellien summa. Toisaalta tästä puuttuivat kaikkein hykerryttävimmät huiput, joita Forsströmin teos tarjosi runsaammin. Koistisen tyyli on läpi teoksen hyvin tiivistä ja pyrkii esittämään asiansa ytimekkäästi, mutta kieli on myös rikasta ja tekstiä elävöitetään erityisesti vertauksin. Kirjan huumori on pääasiassa tummasävyisen ironista, ja monta kertaa lukiessa naurahdin esim. napakan dialogin parissa.
"Pahvilautanen pyöri ja kallistui, näytti jo jäävän hyllyn reunalle tasapainoon, mutta kippasi yli laidan. Meetvurstinpala putosi lautaselta Australian muotoisen pölyn päälle. Koira nuolaisi sen ja pölyn suuhunsa. Mannerström kaivoi jalat lootusasennosta.
    Voi vittu, sun koiras veti naamaan Australian muotoisen pölyn.
    Ei kestä kiittää viiskymppii riittää.
    Hä?
    Siivouspalvelusta. No oisit vittu laminoinu sen pölys."

Kokoelma alkaa tehokkaasti mainiolla novellilla sosiaalisesti rajoittuneesta pörssivelhosta, joka päätyy luokkakokoukseen. Niin myötätuntoa kuin -häpeääkin keskushenkilöään kohtaan herättävän tekstin jälkeen tarkastellaan mm. pyörätuolissa istuvan pojan yläasteen päättäjäisiä ja iäkkään miehen tuskailua pankkiasioinnin kanssa, kun puhelimeen vastaakin automaatti, eikä enää voi soittaa tutuksi tulleelle, senioriasiakkaisiin erikoistuneelle Ullalle. Kohdataan myös lääkäriaseman omistaja, joka on nettipalstalta löytänyt miehen esittämään kanssaan roolileikkiä: hänestä tehdään Serafiina-niminen kyyttöneiti ruskeaksi maalattuna ja maitotäytteisine muoviutareineen. Aiheiden ja näkökulmien kirjo on kymmenen novellin kokoelmassa lopulta laaja. Kuten lähes kaikissa novellikokoelmissa, tässäkin oli pari läpilukutekstiä, joista ei itselle mitään erityistä jäänyt mieleen. Teoskokonaisuus kuitenkin nousee ehdottomasti hyväksi.

Koistisen kokoelmaa voi lämpimästi suositella modernin, realistisen novellin ystäville. Tyyliin sopien kokoelmaan oli jätetty hieman rosoa ja uskoisin, että kirjavinkkarit lisäävät tämän mieluusti suosittelupakettiin nuorille miehille, joiden lukemisesta toistuvasti ollaan kovin huolissaan. Eikä toki ole mitään syytä, miksei tämä muillekin sukupuolille sopisi luettavaksi. Teemoista erityisesti liikuntavammaisen nuoren elämää ja digitalisoituvan yhteiskunnan kelkasta putoamista käsitellään novelleissa mielestäni tuoreella tavalla. Myös lopussa oleva niminovelli on vahva ja tuntuu monenlaisin merkityksin kyllästetyltä.

***

Nipvet-blogin novellihaaste 2 sisältää uuden haaste-elementin, peukutuksen, jonka tarkoituksena on nostaa esiin kokoelmasta yksittäisiä novelleja painottamalla niiden eri osa-alueita. Peukutan tästä kokoelmasta novellia "Minä en tiedä mitä terveiset ovat", jolla teos alkaa. Peukutuksen kohteena on henkilöhahmo, 34-vuotias Eerik, jonka kompleksisuuden voi tiivistää siihen, että hän luokkakokouksessa tokaisee: "Minulla ei ole lapsia kun en ole ollut sukupuoliyhteydessä". Monessa muussakin kohdassa novellin minäkertojan kuvaus saa suorastaan kiemurtelemaan  taitavaa nahkoihin hyppäämistä kirjoittajalta.

Olen nyt lukenut novellihaaste 2:een 44 novellia.

Mies joka laski miljardiin muissa blogeissa: Lukuisa, Hannan kirjokansi, Liukkonen, Juha Siro

lauantai 19. elokuuta 2017

Arundhati Roy - Joutavuuksien jumala

Arundhati Roy  Joutavuuksien jumala (Otava 1997), alkuteos The God of Small Things (1997). Suomeksi kääntänyt Hanna Tarkka.

"Joskus kun Ammu kuunteli radiosta rakastamiaan lauluja, jokin liikahti hänessä. Ihon alle levisi virtaava jomotus, ja hän astui ulos maailmasta kuin velho, paremmille ja onnellisemmille asuinsijoille. Sellaisina päivinä hän oli jotenkin levoton ja kesytön. Aivan kuin hän olisi siirtänyt hetkeksi sivuun äitiyden ja avioeron edellyttämän moraalin. Hänen käyntinsäkin muuttui tavanomaisesta äidinkävelystä toiseksi, villimmäksi. Hän pani hiuksiinsa kukkia ja kätki silmiinsä maagisia salaisuuksia."
Intialaisen Arundhati Royn esikoisromaani Joutavuuksien jumala oli ilmestyttyään parikymmentä vuotta sitten valtava kirjallinen tapaus. Teos sai Booker-palkinnon ja se tuntuu olleen sukupolvikokemus monille suomalaislukijoillekin, jotka tarttuivat teokseen tuolloin ja kokivat jotakin aivan uudenlaista. Erityisesti Royn kielenkäyttö teoksessa tuntui silmiini somessa osuneiden kommenttien perusteella vaikuttaneen kovasti. Nyt kun kirjailijan toinen romaani Äärimmäisen onnen ministeriö on ilmestynyt suomeksikin, oli hyvä aika tarttua itsekin ensin tähän esikoiseen, jonka joskus olen poiminut kirjaston kirjavaihtopisteestä omaan hyllyyni.

Romaanin kerrotaan takakannessa olevan hiljalleen avautuva intialainen perhetarina, ja loppu käytetystä kuvailusta on hyvin abstraktia. Ainakin lukiessa pääsi aloittamaan suht puhtaalta pöydältä, vaikka odotukset yleisesti olivat kovat. Tarinan keskiössä on kiehtovaan tapaan kaksospari Estha ja Rahel, "erimunaiset", kuten tekstissä usein todetaan. Heidän perheeseensä kuuluvat äiti Ammu, isoäiti Mammachi, isotäti Baby Kochamma ja eno Chacko. Tapahtumat liikkuvat eri aikatasoissa, mutta suurin osa sijoittuu parin viikon ajanjaksolle, jolloin kaksoset ovat noin 7-vuotiaita ja perheen vieraaksi saapuvat Chackon ex-vaimo Margaret Kochamma ja tytär Sophie Mol. Tapahtumat saavat lopulta traagisia käänteitä, eikä perhe niiden jälkeen ole lähellekään entisensä. Tunnelmasta huokuu alkusivuilta asti lohduttomuutta. Intialainen kulttuuri on kirjoitettu teoksen kerronnan sisään vahvasti, ja olennaiseksi nousee maan kastijärjestelmän erottelevuus, mutta osoittelematta ja alleviivaamatta.

Teoksen kielenkäytössä on jännittävää, hyvin toteutettua lapsenomaisuutta, mikä usein nousee Esthan ja Rahelin sanaleikittelyistä ja heidän ajattelunsa kuvauksesta. Kaksosten luoma oma kielellinen maailma on esitetty kirjassa uskottavasti. Samalla salaperäistä uhan tunnetta ja äkillisiä, yllättäviä asioita viskellään lukijan eteen lyhyin lausein. Lauserytmi ei ainakaan suomennoksessa ole tyypillisin, vaan etenee välillä nykivästi tapahtumia luetellen. Riimittelyä, lauluja ja kielikikkailua on siinä määrin, että voin vain ihmetellä kääntäjän urakkaa ja sitä, miten hän on tällaisesta teoksesta näin kunnialla selvinnyt. Monessa kohtaa lukiessa heräsi kiinnostus alkuteoksen lukemiseen, että miten mikäkin asia on siinä toteutettu. Kirjailijan vahvat vertauskuvat eivät ole tavanomaisimpia, vaan sopivan yllätyksellisiä. Myös ylevä ja alhainen sekoittuvat tarkan aistivoimaisessa kuvauksessa monesti.
"Ennen valkoisten pilarien kannattamat lahot niskahirret olivat notkolla keskeltä niin, että siihen jäi iso, haukotteleva aukko. Historia-aukko. Maailmankaikkeudessa ammottava historian muotoinen aukko, josta äänettömien lepakoiden tiheät pilvet kohosivat illanhämyssä kuin tehtaanpiipun savu ja liihottivat yöhön.   Lepakot nukkuivat kaiken päivää. Peittivät katon kuin talja. Ja roiskivat lattioille paskaa."
Jotenkin en onnistunut rakastumaan tähän, en hullaantumaan siihen tapaan mitä odotin ylistävien kommenttien perusteella. Odotukseni pääsivät siis liiallisiksi. Luulen, että jos olisin vanhempi ja lukenut tämän nuorena aikuisena kirjan ilmestymisaikaan, olisin ollut yhtä innoissani kuin lukijat silloin. Taidan olla hemmoteltu, sillä viime vuosina on julkaistu paljon kerronnan kanssa rohkeasti kokeilevia, tyylinsä silti linjakkaina säilyttäneitä ja taiturimaisesti kirjoitettuja kaunokirjallisia teoksia. Tällaisia teoksia on ilmestynyt myös Suomessa, ja ne ovat vavahduttaneet ja vaikuttaneet (mm. Laura Lindstedtin Oneiron, Sinikka Vuolan Replika). Kerronnallinen uudistaminen, kokeilut, kielen mahdollisuuksien kartoittaminen ja maagiset elementit rikastavat nykyään entistä enemmän kaunokirjallisuuden lajeja, ja hyvä niin.

Erityisesti maansa kulttuurin kuvaajana Royn teos on ollut länsimaissa harvinainen menestys ja tuonut näkyville paljon sellaista, joka olisi jäänyt monilta tietämättä. Itsekin koen oppineeni asioita, vaikka kaunokirjallisuuden perimmäinen tarkoitus ei olekaan täsmällisen tiedon välittäminen olosuhteista ja kulttuurihistoriasta; se tehtävä jää tietokirjallisuudelle. Olennaista on, että Joutavuuksien jumala on syvästi inhimillinen tarina, ja teoksen juonen olennaisina rakennuspalikoina ovat universaalit teemat: kielletyt rakkaudet ja suvaitsemattomuus. Ruumiillistakin rakkautta Roy puolustaa, mikä näkyy erityisesti kirjan lopussa. Laitoin lukemisen aikana Äärimmäisen onnen ministeriön myös varaukseen  sen tyyliä on kuvattu erilaiseksi, ja kiinnostaa, millaiseksi kertojaksi Roy on parinkymmen vuoden aikana kypsynyt. Kirjallisia julkaisuja häneltä on toki välissä ilmestynyt useitakin, mutta ne edustavat tietokirjallisuutta, mm. esseitä sosiaalisista kysymyksistä.

Muissa blogeissa: mm. Kannesta kanteen, Kirsin Book Club, Kirjavinkit ja muita löytyy Googlella