tiistai 27. kesäkuuta 2017

Henry Marsh - Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Henry Marsh - Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S 2017), alkuteos Do No Harm (2014). Suomeksi kääntänyt Ulla Lempinen.

"Lisäksi leikkauksessa oli kyse aivoista, tuosta salaperäisestä ajatusten ja tunteiden syntysijasta, kaikesta siitä mikä ihmiselämässä on tärkeää. Aivot tuntuivat minusta yhtä suurelta arvoitukselta kuin tähdet yötaivaalla ja maailmankaikkeus ympärillämme. Leikkaus oli tyylikäs, tarkka, vaarallinen ja syvästi merkityksellinen. Mikä voisi olla hienompaa, kuin ryhtyä neurokirurgiksi, ajattelin."
Brittiläinen neurokirurgi Henry Marsh vieraili toukokuussa Suomessa Helsinki Lit -tapahtuman vieraana, sillä hänen suursuosioon maailmalla noussut elämäkertansa Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta julkaistiin alkuvuodesta suomeksi. Miellyttävän oloinen, rauhallisesti ja kaunistelemattomalla aitoudella esiintynyt Marsh sai Merete Mazzarellan tekemän haastattelun myötä kiinnostumaan kirjastaan niin paljon, että hankin sen omaksi, koska varausjono kasvoi pääkaupunkiseudulla heti pitkäksi. Teos on elävästi kirjoitettua tietokirjallisuutta, joka keskittyy toki Marshin omaan uraan ja henkilöhistoriaan, mutta se laajenee myös tarkkaan mietityiksi, punnituiksi pohdinnoiksi ja puheenvuoroiksi ajattelun ja ihmisyyden filosofiasta sekä sairaanhoidon tilanteesta Britanniassa.

Marsh uskoi Helsinki Lit -haastattelussa kirjansa menestyksen syyn olevan juuri rehellisyydessä. Hän kertoo teoksessaan suoraan siitä, miten kirurgit tekevät virheitä ja erehdyksiä, joilta ei välty kokenutkaan lääkäri. Vielä hieman ennen eläkkeelle jäämistään Marsh pelkäsi tehdä leikkauksen tutuksi tulleelle potilaalle, koska ei halunnut ottaa taakakseen tämän vammauttamista ja pahimmassa tapauksessa kuolemaa. Kirurgin rooli ja asema potilaille ja näiden omaisille tuntuu olevan täysin kiinni leikkauksen tuloksista: hyvin sujuneen leikkauksen tehtyään on sankari, huonosti sujuneen jälkeen konna jolla on niskassaan niin potilaiden ja omaisten kuin omatkin syytökset. Huonojen uutisten kertominen on hankalaa kerta toisensa jälkeen. Tämän takia Marsh ei pidä itseään suurena kirurgina - varsin hyvä hän uskoo lopulta olleensa, mutta ei suuri, sillä Marsh epäilee etteivät suuret kirurgit ota epäonnistumisiaan niin rankasti kuin hän. Juuri tämä empaattisuus on kuitenkin se, mikä tuntuu tuovan Marshin samalle tasolle potilaidensa kanssa. Hän tiedostaa, kuten kirjan loppupuolella todetaan, että jos leikkauksen viiden prosentin epäonnistumisen mahdollisuus toteutuu, potilaan kannalta epäonnistumisprosentti on sata, mutta hänelle kirurgina edelleen vain viisi.
"Valituskirjeet saavat aina minut ahdistumaan. Teen joka päivä kymmeniä päätöksiä, joilla saattaa väärään osuessaan olla hirvittäviä seurauksia. Potilaillani ei ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa minuun, eikä minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa itseeni. Aivokirurgian huteraa nuorallatanssia vaikeuttaa entisestään ainainen paine saada potilaat sisään ja ulos mahdollisimman nopeasti. Kun sitten saan tällaisen kirjeen tai kun asianajaja ilmoittaa potilaan haastavan minut oikeuteen, näen väkisinkin miten pitkä matka maankamaralle on nuoralta jolla tasapainoilen."
Marshin kirja antaa maallikolle paljon lisää tietoa aivokasvaimista ja niiden hoidosta. Sairastuneelle tällaista kirjaa ei voi suositella luettavaksi, niin paljon kirjassa keskitytään tapahtuneisiin virheisiin, vaikka onnistumisistakin Marsh toki kirjoittaa. Joskus tilastollisia poikkeamia tapahtuu myös siten, että asiat menevät luultua paremmin. Marsh saavutti paljon huomiota tehdessään matkoja neuvostovallan jälkeiseen Ukrainaan leikkaamaan aivokasvaimia surkeissa oloissa. Myös brittiläisten sairaaloiden oloja hän kuitenkin suomii kirjassa säälimättä - Marsh toteaa suoraan vihanneensa sairaalaa, jossa oli töissä. Hänestä sairaalat eivät tarjoa potilaille rauhaa, lepoa ja hiljaisuutta, joita nämä toipumisessa kaipaisivat. Tietojärjestelmien käyttö on toivotonta (Marsh ylistää useasti sihteeriään, jonka kanssa työskenteli läpi 27 vuotta kestäneen neurokirurgin uransa) ja sairaaloiden johtajien paikat tuulisia, eikä muutoksista monikaan paranna lääkäreiden työtä tai potilaiden hoidon laatua.

Pääosassa kirjassa ovat toki aivot, joiden kiehtovaan maailmaan Marsh on valmis uppoutumaan aina yhtä innolla. Hän kuvailee mikroskoopin näkymiä kauniilla tavalla väliin sellaisissakin tapauksissa, joissa leikkaus on menossa pahasti pieleen ja tuhoavaa verenvuotoa tulvii näkökenttään. Marsh koki aivosairauden myös omaisen näkökulmasta, kun hänen pojalleen tuli vauvana aivokasvain. Tuo kokemus sai Marshin myöhemmin urallaan ymmärtämään myös omaisten hätää, kiirettä ja turhautumista. Silti hänen piti neurokirurgina osata olla nimenomaan lääkärin roolissa. Marsh ohjasi urallaan myös paljon harjoittelijoita, mikä oli hänelle selvästi sekä antoisaa että tuskallista, kun piti luovuttaa työn suorittaminen leikkauksissa välillä opetettaville ja pysyä itse erossa tapahtumista.

Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on kirjallisesti hyvin miellyttävää luettavaa, sujuvatekstistä ja ymmärrettävää tietokirjallisuutta. Suomennos on myös onnistunut, ja termien kääntämiseen suomentaja oli saanut asiantuntija-apua kotimaisilta neurokirurgeilta. Kirjan koskettavat tapauskertomukset etenevät erittäin jännittävään tapaan. Samalla lukijaa kuitenkin kauhistuttaa se, että mitä jos itse tai joku läheinen joutuisi tällaiseen tilanteeseen. Helpotusta lukijalle tuo kuitenkin sen korostaminen, että aivokasvaimet ovat harvinaisia ja hoidon epäonnistuminen yhä harvinaisempaa menetelmien kehittyessä. Silti on tärkeää tietää rehelliset faktat, että osaavimmat ja kokeneimmat kirurgitkin ovat erehtyväisiä ihmisiä ja leikkaaminen käsityötä, jossa pienelläkin virheellä (tai usein vaan huonolla onnella) on vaaralliset seuraukset. Elämä on vaarallista ja samalla ihmeellistä ja kaunista. Miten ajatukset, tunteet, ihmisen keksinnöt syntyvät kaikki proteiinimassan sisässä tapahtuvasta miljardien solujen "juttelusta". Tämän kaiken käsittämättömyys ei Marshilla hälvennyt ikinä.

Lisälukemista:
Karl Ove Knausgårdin artikkeli Henry Marshista englanniksi
Helsinki Lit -taltiointi Marshin esiintymisestä
Helsinki Lit -raportti tekstimuodossa (ite kirjoitin, työjuttu)

Muissa blogeissa:
mm. Kirsin Book Club, Oksan hyllyltä, Kulttuuri kukoistaa, Kirjavinkit, Kirjapolkuni, Hyllytontun höpinöitä

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Miljenko Jergović - Sarajevolainen Marlboro

Miljenko Jergović  Sarajevolainen Marlboro (Savukeidas 2017), alkuteos Sarajevski Marlboro (1994). Suomeksi kääntänyt Kari Klemelä.

"Mummin kuolema oli viimeinen yksittäinen murhe lapsuuteni onnellisessa maailmassa. Sen jälkeen laskeutunut pimeys oli osaksi aikuistumisen pimeyttä mutta vielä enemmän se enteili onnettomuutta, joukkokuoleman, pitkän kärsimyksen aikakautta. Kukaan ei enää yrittänyt tottua menetyksiin, koska sodassa on tapana kuolla ilman surua."
Sarajevossa, nykyisen Bosnia-Hertsegovinan alueella, silloisessa Jugoslaviassa vuonna 1966 syntynyt Miljenko Jergović tuli tunnetuksi synnyinkaupunkiinsa sijoittuvilla novelleillaan, jotka on käännetty jo useille kielille. Kyseessä oli aiemmin pari runokokoelmaa julkaisseen Jergovićin ensimmäinen proosateos, ja kokoelman novellit oli alun perin julkaistu lehdissä. Savukeidas-kustantamolle on nostettava hattua novellien käännättämisestä nyt myös suomeksi. Entisen Jugoslavian alueelta käännöskirjallisuutta julkaistaan meillä harvoin, varsinkaan lyhytproosaa. Jergovićin teoksista on aiemmin käännetty suomeksi romaani Buick Riviera (Gummerus 2005).

Nykyisin Kroatian Zagrebissa elävän kirjailijan novelleissa näyttäytyy Sarajevo sodan kurimuksessa ja ennen sitä. Jergović on kertonut kaupunkilaisten tarinoita lyhyesti, vain muutaman sivun mittaisin välähdyksin. Novellien pituus ei tässä kirjassa kasva yli kuuden sivun, pääosa on kahden aukeaman mittaisia. Elävä kuvaus saa tuntemaan vahvaa myötätuntoa menneisyyden Sarajevon ihmisiä kohtaan, sillä heidän kohtalonsa ovat toinen toisensa jälkeen surullisia. Sanat ja tapahtumat ovat suomalaiselle nykylukijalle monesti vieraita, varsinkin jos on minun laillani ollut Jugoslavian hajoamissotien aikaan pieni lapsi. Kokoelman sivuilla tutuksi tulevat mm. pelkoa herättäneet tsetnikit, jotka nyt vasta lukemisen jälkeen tulin googlanneeksi  kyse oli kiihkokansallismielisistä serbeistä, jotka varsinkin Kroatiassa suorittivat etnistä puhdistusta raa'alla tavalla. Monia termejä ja ilmauksia kirjassa on selitetty alaviittein, kuten esimerkiksi otsikon Sarajevolainen Marlboro.

Sodan kauhut, hajoavat perheet ja menetetyt rakastetut ovat hyvin vahvasti näiden tarinoiden rakennusainetta, joten kevyeksi lukemiseksi teos ei sovi. Vaikka tarinat olivat tiiviitä ja lyhyitä, niissä oli välillä hankala pysyä mukana. Kerronta on tietyllä tapaa konstikasta, ja lukijan on oltava valppaana. Luin yhden kirjan novelleista vahingossa kahteen kertaan, ja vasta toisella lukemalla se tarttui mieleen kunnolla ja aukeni, joten ehkä samanlainen kertaaminen olisi toiminut muidenkin tarinoiden kanssa. Olen viimeisen viikon aikana ollut hyvin väsynyt, kun olen lukenut tätä iltaisin, joten kyydistä tipahtelu voi mennä myös sen piikkiin.
"Isäpuoli poltti savukkeen toisensa jälkeen ja kelasi videokasettia jostain joukkomurhasta, jonka oli kuvannut Bosnian keskiosissa. Nopeutettu kuva parkui ja kärsimys tanssi mielipuolisesti hermoilla pyyhkien muistot tunteista. Hänen pitäisi miettiä huomiseksi teksti ja lähettää raportti Amerikkaan. Hetken hänestä tuntui, että olisi  paljon parempi kuvata pojan taivutuksia. Terra, terrae... ja veri."
Kielellä on Sarajevolaisen Marlboron tarinoissa onnistuttu luomaan hyvin tummien sävyjen keskelle myös kauneutta ja väriläiskiä. Suomennos vaikuttaa myös mallikkaalta, en ainakaan käännöksen kieliasussa huomannut ongelmia lukiessani. Jergović ei mielestäni kirjoita tyypillisiä novelleja: niissä ei ole suuria käänteitä eivätkä niiden loput yllätä tai hätkäytä muuten kuin siten, että ne ovat usein hienoja. Kauniita ja painokkaita lauseita sisältävät loput tuntuvat pitävän sisällään paljon harkittua viisautta. Kokoelma jätti mielestäni huipennuksensa aivan loppuun, koska palavat kirjat onnistuvat aina vavahduttamaan kirjallisuuden ystävää. Viimeisessä novellissa "Kirjasto" kuvataan sitä, miten pommitusten runtelemassa Sarajevossa erilaiset rakennukset palavat. Kotikirjastot tekevät sen aivan omalla tavallaan näyttävästi.
"Jos liekit nousevat odottamatta korkeiksi, raivoavat hillittömästi kuin Farrah Fawcettin hiukset ja katoavat vielä nopeammin paiskaten tuulen mukana kaupungin ylle hiiltyneitä papereja, silloin tiedät että jonkun kotikirjasto on juuri syttynyt tuleen."

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Charles Bukowski - Etelän vetelät

Charles Bukowski  Etelän vetelät (Sammakko 2008), alkuteos South of No North (1973). Suomeksi kääntänyt Seppo Lahtinen.

"Näyttelin natsia vielä jonkin aikaa, välittämättä sen kummemmin natseista, tai kommunisteista tai amerikkalaisista. Mutta aloin väsyä. Itse asiassa juuri ennen Pearl Harboria lopetin pelleilyni. Se ei ollut enää hauskaa. Tunsin että sota on vääjäämättä tulossa, enkä halunnut liiemmälti lähteä sotimaan, enkä halunnut liiemmälti aseistakieltäytyjäksikään. Samaa kissanpaskaa kaikki. Minä ja keskikokoinen kyrpäni olimme pulassa."
Charles Bukowski (19201994) on suoraan sanoen yksi parhaita novellisteja, joita olen lukenut. Kun aloittaa jonkin hänen teoksensa lukemisen, on se aina kuin kotiin tulisi, olkoonkin että siinä kodissa haisee pöydällä happaneva edellisillan viini, krapulainen hässiminen, ja huoneen nurkassa saattaa vilahtaa hiiri. Sammakko-kustantamon Seppo Lahtinen lienee Suomen tunnetuin Bukowski-fani suomennettuaan ja kustannettuaan tämän useita teoksia. Täten on luonnollista, että kun kävin viimeksi Sammakon kirjakaupassa, mukaan tarttui taas ennestään lukematon Bukowskin teos, tällä kertaa novellikokoelma Etelän vetelät. Kotimaisista nykykirjailijoista Bukowskia on kertonut lukevansa mm. Taina Latvala. Kun hän luennoi Imagen kirjoittajakoulussa, hän sanoi muistaakseni suunnilleen, että pitää Bukowskissa erityisesti tämän suorasta ja ytimekkäästä sanomisen tavasta. Tällaisen tekstin lukeminen opettaa kirjoittajalle rehellisen iskevyyden taitoa. Tämänkin kirjan takakanteen on lainattu Publishers Weeklyn lainausta, että Bukowskin kirjoittaminen on "viisaan hullun suoraa puhetta elämän turhuudesta ja kauneudesta". Se on hyvin tiivistetty. Etelän vetelät, alaotsikoltaan tarinoita kätketystä elämästä, on nimensä mukainen kokoelma. Se kertoo erilaisin tavoin henkisesti ja ruumiillisesti vetelehtivistä ihmisistä elämisen rajoilla ja varjoissa. Bukowski kirjoittaa tietysti yhtä suorasanaisen karusti kuin ennenkin.
"Margie aikoi mennä ulos erään kaverin kanssa, mutta matkalla tämä kaveri tapasi erään toisen kaverin, jolla oli nahkatakki, ja se nahkatakkikaveri näytti tälle kaverille tissejään, ja Margien poka meni Margien tykö ja sanoi ettei voinutkaan lähteä Margien kanssa, koska se nahkatakkikaveri oli näyttänyt tissejä ja Margien poka aikoi panna sitä kaveria perseeseen."
Bukowskin lukiessa naurattaa paljon. Juuri siksi viime aikoina, kun kiire on painanut päälle, on ollut mukavaa lukea häntä päivien päätteeksi. Voi lukea täysin rappiollisesta ja vinksahtaneesta elämästä, miettiä että kaiken stressin keskelläkään asiat eivät ole sentään noin huonosti, ja nauraa räävittömille jutuille, niiden absurdeille käänteille, joita Bukowski tarjoaa usein novelleissaan. Ennen tätä olin lukenut häneltä kokoelmat Kaupungin kaunein nainen ja muita novelleja sekä Tarinoita tavallisesta hulluudesta. Ensin mainittu sisältää ehkä rankimmat Bukowskin tarinoista, varsinkin yksi sen novelleista meni mielestäni jo pahasti yli, paloi mieleen "cannot be unseen"-tyyliin ja sai minut pitämään taukoa kirjailijan lukemisesta. En halua edes puhua siitä enempää, mutta todennäköisesti vastaavanlaisesta tekstistä kirjailija Kaur Kender joutui Virossa taannoin syytteeseen (ks. Nuoren Voiman juttu). Bukowskia suositellaan yleensä nuorille miehille, mutta tuon Kaupungin kauneimman naisen jättäisin kyllä myöhempään ikään. Etelän vetelät ei sisällä aivan yhtä överiksi inhottavuudessaan meneviä tarinoita, eikä myöskään Tarinoita tavallisesta hulluudesta muistaakseni. (Luonnollisesti vapautan itseni kaikesta vastuusta, jos joku teini-ikäisen vanhempi tätä päätyy lukemaan! Tekstinäytteet tässä blogipostauksessa kertovat kyllä olennaisen.)
"Ja jos se ei ollut sitä, se oli päivät pitkät istumista, äänettömät pelon tunnit, sisuksissa avautuva pelon kukinto, sitä ei kyennyt analysoimaan, käsittämään sen olemassaoloa. Tunteja tuolissa huoneen keskellä, loppuun ajettuna ja kauhun lamauttamana. Kusella tai paskalla käynti oli työlästä, älytöntä tai hiusten kampaaminen tai hampaitten peseminen  naurettavia tai järjettömiä akteja. Kävelyä tulimeressä. Tai veden ottaminen juomalasiin  tuntui ettei siihen ollut oikeutta. Päättelin olevani hullu, epäkelpo, tunsin itseni saastaiseksi."
Tarinoiden kavalkadissa ovat mukana mm. himo ja rakastuminen mallinukkeen, hurjasta seksimaanikosta kertova cowboy-tarinoiden parodia ja omakohtaisen inhorealistinen kertomus peräpukamien hoidosta, joista viimeksi mainittu naurattaa monessa kohtaa, vaikka ei saisi. Paljon on myös tarinaa köyhän ja rappiolla olevan aloittelevan kirjailijan (Bukowskin alter ego Henry Chinaskin) elämästä sekä tragikoomisia seikkailuja viinan, seksin, väkivallan ja rikosten kierteessä, Bukowskin peruskamaa siis. Ei pidä kuitenkaan ymmärtää, että teksti olisi rietastelua vain sen itsensä vuoksi, vaan mukana on usein myös syvällisempi, yhteiskunnallinen taso ja viisaus, joka puskee läpi kaikkien räävittömyyksien välistä. Minulle tämä on myös omanlaistaan viihdekirjallisuutta, jota on säännöllisesti napattava luettavaksi. Bukowskilta on onneksi suomennettu vielä paljon uutta luettavaa, niin novelleja, runoja kuin romaanejakin.

Muissa blogeissa: Suketus

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Pari viikkoa hiljaisempaa eloa + yksi runo

Kirjoituskurssi vaikuttaa bloggaamiseen seuraavien parin viikon ajan hiljentävästi, koska minulla on nyt luettavana muiden pienryhmäläisten kolme proosateosta, jotka on tarkoitus myös kommentoida perusteellisesti ja huolellisesti. Yksityiselämän puolella ja työssä on muutenkin nyt kiirettä. En siis välttämättä juuri ehdi lukea muuta, tai ainakaan niin huolella että pystyisin bloggaamaankin. Siitä hyvästä (tai no, päätätte vastaanottajina miten hyvästä on kyse) postaan yhden runon, joka syntyi muistioon hyvin viime viikolla, kun olin yhtenä iltana hyvin väsynyt ja ajatus lähti purkautumaan mielessä tekstiksi. Editoin sen vielä tätä postausta tehdessäni, noin 5-10 minuutissa, joten aika intuitiivisesta lopputuotteesta on kyse.

________


Mikä syy minulla on repiä levälleen
Perata niin että suomuja kaikkialla
Ne ovat minun käteni suomuissa
Minun
Kaikki mikä tässä on auki
on minun

Vaikka ei
Heissä joihin ikinä vaikutin
on toinen puolikas
Yhteensopiva
Ehkä irti revitty
Mutta niitä en näytä
Miten voisin
Tämä sivu on minun paperistani

torstai 1. kesäkuuta 2017

Chinua Achebe - Kaikki hajoaa

Chinua Achebe  Kaikki hajoaa (Basam Books 2014), alkuteos Things Fall Apart (1958). Suomeksi kääntänyt Heikki Salojärvi.

"Hän oli varakas viljelijä, jolla oli kaksi aittaa täynnä jamssia ja joka oli juuri ottanut kolmannen vaimon. Kaiken huipuksi hän oli ottanut vastaan kaksi arvonimeä ja osoittanut uskomatonta rohkeutta kahdessa heimosodassa. Okonkwo olikin nuoresta iästään huolimatta aikansa merkittävimpiä miehiä. Hänen klaanissaan ikää kunnioitettiin, mutta saavutuksia palvottiin. Kuten kylänvanhimmat sanoivat, jos lapsi pesee kätensä, hän voi syödä kuninkaitten seurassa."
On mahtava tunne ottaa pitkään kestäneen kirjastolainapinon purkamisen jälkeen omasta kotihyllystä kirja, klassikkoteos, joka on ollut lukulistan kärkipäässä jo pitkään. Tämä on ensimmäinen pitempään omassa hyllyssä lojunut kirja, jonka luen tänä vuonna, eli pääsen viimein mukaan myös Hyllynlämmittäjä-haasteeseen! Huippua. Joudun kyllä hieman kirimään saadakseni 12 täyteen tänä vuonna, mutta yrittää voi.

Nigerialaista Chinua Achebea (1930-2013) pidetään modernin afrikkalaisen kirjallisuuden isänä. Things Fall Apart -romaani on noussut vuosikymmenten saatossa englanninkielisen maailmankirjallisuuden klassikkoteokseksi. On hämmästyttävää, että kirja julkaistiin suomeksi käännettynä vasta kirjailijan kuoleman jälkeen, kun Basam Books julkaisi sen nimellä Kaikki hajoaa. Teos tarttui mukaani Sammakon kirjakaupasta viime vuonna (mahtava kauppa, terveisiä Turkuun). Kyseessä on Acheben ensimmäinen romaani, jonka monet ovat kokeneet hyvin voimallisena kokemuksena, koska se kuvasi nigerialaista heimokulttuuria ja sen murtumista aivan uudella tavalla, ilman länsimaista katsetta, eksoottista mystifiointia tai nostalgista "ennen kaikki oli paremmin" kaipuuta. Yhden nigerialaisen kirjailijan teoksen olen lukenut tänä vuonna jo aiemmin, kun tartuin Chimamada Ngozi Adichien romaaniin Purppuranpunainen hibiskus. Nyt kun myös Kaikki hajoaa on luettu, voin todeta Adichien kirjassa selkeästi näkyvän Acheben perinteen. Kumpikin kirjailija käsittelee esikoisromaaneissaan igbo-kansaa, mutta eri aikakausina.

Kaikki hajoaa kertoo menestyneestä igbosta nimeltään Okonkwo. Hän on kohonnut isänsä (joka eli ja kuoli veloissa ja arvonimettä) häpeällisestä varjosta merkittäväksi mieheksi kotikylässään. Okonkwoa kunnioitetaan niin kyläyhteisön kuin perheensäkin parissa (hänellä on kolme vaimoa ja heidän kaikkien kanssa lapsia), mutta hän on luonteeltaan myös vaikea: hyvin äkkipikainen, ymmärtämätön toisten tarpeita kohtaan ja tottunut saamaan ajamansa asiat läpi. Erityisesti Okonkwon suuttumus kohdistuu hänen vanhimpaan poikaansa Nwoyeen, jota hän pitää laiskana ja naismaisena. Miehekkäitä asioita Okonkwon maailmassa ovat mm. menestys painijana ja soturina, haastavasta jamssin viljelystä selviäminen kunnialla ja perheen sekä omien tunteidensa pitäminen kurissa. Perhe kasvaa tarinan alussa myös ottolapsella, kun naapuriklaanista heidän kyläänsä lähetetään Ikemefuna-niminen poika sovitteluksi siitä hyvästä, että heidän klaaniinsa kuulunut nainen oli murhattu. Ikemefunaa kasvatetaan kuin omaa poikaa muiden joukossa ja hänellä on hyvä vaikutus myös Nwoyeen, mutta onni ei kestä loputtomasti.
"Ensin laskeutui aivan pieni parvi. Ne olivat airuita, jotka oli lähetetty tutkimaan seutua. Sitten taivaanrantaan ilmestyi hitaasti liikkuva, valtavaa mustaa sadepilveä muistuttava ääretön möhkäle, joka hitaasti ajelehti kohti Umuofiaa. Pian se peitti puolet taivaasta, ja sitten tiheän möykyn puhkaisivat tähtisumun lailla kimaltelevat pikkuruiset valopisteet. Se oli uskomaton näky, täynnä voimaa ja kauneutta."
Heimo elää vahvassa yhteydessä luontoon ja lukuisiin jumaliinsa, mutta heidän uskomuksensa ja niihin perustuvat lait johtavat myös brutaaleihin ja rankalta tuntuviin tekoihin ja rangaistuksiin. Ihmiselämällä, vastasyntyneelläkään, ei ole merkitystä silloin, jos jumalten tahtoa on loukattu tai oraakkeli vaatii tekemään tietyllä tavalla. Lukija saa jännittää monessa kohtaa, mitä seuraavaksi tapahtuu, esimerkiksi kun papitar kulkee lapsi selässään pitkin seutuja läpi yön, eivätkä vanhemmat saa puuttua siihen mitä tapahtuu. Erityisen vakavat rikkomukset johtavat kuolemantuomioihin, karkotuksiin ja koko omaisuuden tuhoamiseen. Näiden toimeenpanijat eivät tunne vihaa, vaan he tekevät kuten ovat oppineet että on pakko tehdä, jotta maailman järjestys säilyy. Kirjan loppupuolella heimokulttuurin järjestys saa kuitenkin haastajan, kun alueelle ilmaantuu valkoisia miehiä, jotka eivät ole albiinoja vaan aivan ennennäkemättömiä olemukseltaan. Vahvan aseman saavuttaneen Okonkwonkaan maailma ei selviä ehjänä koettelemuksista, kun ne muuttuvat toinen toistaan pahemmiksi.

Teos on täynnä kaunokirjallisesti vahvaa kerrontaa ja se pystyy välittämään kuvaamansa elämänmenon sellaisenaan, ilman maalailuja, sädekehiä tai koukeroita. Kirjan kieli on voimakkaan toteavaa. Myös käännös tuntuu onnistuneelta, vaikka pieniä kirjoitusvirheitä oli jäänyt painokseen useita, mikä aina tökkii tietyn pisteen jälkeen. Joka tapauksessa olen iloinen, että näin merkittävä klassikko on luettavissa myös suomeksi. 1890-luvun heimokulttuurissa elävien henkilöiden sisäinen maailma on universaali ja heidän perimmäiset inhimilliset ongelmansa ovat tunnistettavia kaikille. Elämälle kaivataan merkitystä, läheisyyttä haetaan perheestä ja yhteisön voima tunnustetaan. Miljöön ja ihmisten välisten suhteiden kuvauksessa on myös kauneutta. Lopulta kaiken hajottua ja vanhan maailman hävittyä sellaisenaan historiaan olin lukijana kiukuissani siitä, miten lähetyssaarnaajat afrikkalaisia kohtelivat, ja koin surua heidän menettämästään kulttuurista, vaikka siinä oli myös ehdottoman huonoja puolia. Maailmankuva ei ole tämänkään kirjan lukemisen jälkeen mitenkään yksiselitteinen, mutta johonkin suuntaan se taas avartui.

Muissa blogeissa: Omppu, Riitta k, Mari a, Margit, Kaisa V, Erja ja monta muuta

Hyllynlämmittäjä-haasteeseen on luettu nyt yksi, jee.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 48: Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän