maanantai 24. heinäkuuta 2017

Kirjoittaminen ja tilan ottaminen kirjallisuuden kentällä

Sain juuri lähetettyä proosakäsikirjoituksen uusimman version maailmalle, eli kirjoituskurssikavereille ja luottolukijalle. Nyt on hyvä hetki tyhjentää päänsä hetkeksi siitä ja pohdiskella taas kirjoittamista itseään. Olen nimittäin miettinyt sitä, millä perustein olen pyrkimässä kirjalliselle kentälle kaunokirjallisten tekstien kirjoittajana (ehkä joskus jopa kirjailijana). Erityisesti Twitterissä seuratessani monia kirjailijoita olen usein törmännyt näkemykseen siitä, että Suomessa julkaistaan enemmän kirjoja kuin mitä lukijoiden määrään nähden kannattaisi julkaista. Tilaa ja näkyvyyttä kirjallisuudessamme ei siis tunnu riittävän niin paljon kuin hyvät ja taitavien tekijöiden työn tuloksena syntyvät teokset ansaitsisivat. Toisaalta kentällä on paljon uusia toimijoita, erityisesti pienkustantajien lisääntyvässä joukossa, ja heistä moni tekee käytännössä vapaaehtoisvoimin paljon työtä sellaisten teosten julkaisemiseksi, jotka näiden toimijoiden mielestä ansaitsevat tulla julki, vaikka muut kustantajat eivät kenties haluaisi niitä listoilleen. Itse näen päivätyössäni sen, miten paljon kotimaista kaunokirjallisuutta julkaistaan, vaikka sen myynti on vähentynyt viime vuosina tasaiseen tahtiin. Lukijana ja kirjabloggaajana puolestaan tiedän, miten moninaista ja laadukasta kotimainen kaunokirjallisuus tällä hetkellä on - sisällön taso tuntuu ainakin omasta näkökulmastani kasvavan koko ajan, vaikka myynti olisikin vähenemässä. Lukemisen kriisistä puhutaan koko ajan. Senkin ajan, jonka joku nyt käyttää tämän tekstini lukemiseen netistä, voisi käyttää itse lukemiseen! Toisaalta netti on ainakin minulle se tapa, jolla löydän useimmiten uutta lukemista. Niin hieno juttu kuin paperisten kulttuurilehtien ilmestyminen onkin, poimin sieltä lukuvinkkejä vain murto-osan siitä määrästä, mitä kirjablogien ja kirjallisuusverkkopalveluiden kautta löydän.

Miksi siis haluan kirjallisuuden tekijänä esille, vaikka se on nykymaailmassa vaikea rooli ja tekijöitä on jo yli tarpeen? Enkö olisi vain voinut pysyä lukijana, kirjoista kirjoittavana ja kirjastotyön tekijänä, kun nekin kerran ovat minulle mieluisia rooleja? Mitäpä tähän voi kukaan julkaiseva kirjoittaja vastata. Kun kerran aloittaa kirjoittamisen ja tulee se olo, että voisi olla valmis näyttämään näitä tekstejä muillekin, saattamaan ne luettaviksi ja laittaa sisäisen maailmansa kiertoon, siitä ei helposti enää pääse yli. Voi toki päästä - monet lopettavat kirjoittamisen eri syistä. Jotkut hyytyvät jo pöytälaatikkovaiheessa, itsekritiikki on kenties hyvin suurta. Halusihan Kafkakin jäädä historiaan pöytälaatikkokirjoittajana ilman tekstiensä levittämistä maailmalle. Jotkut puolestaan ovat jo päässeet kirjailijan rooliin ja julkaisseet useita teoksia, sitten lopettavat. Kaikki on ehkä tullut sanottua, niinkin voi käydä. Kirjailijuus voi käydä myös henkisesti liian raskaaksi, ymmärrän sen jo tässä harrastajavaiheessani täysin. Minulle on pelkkä utopia vielä, että joskus heräisin aamulla kirjoittamaan kaunokirjallista tekstiä ja se olisi työpäiväni sisältö, eikä vapaa-aikaa, kuten viikonloppu tai loma tai palkaton vapaa, kuten tämä päivä on ollut, koska minulle ei uudessa työorganisaatiossani juuri ole ehtinyt kertyä vuosilomaa. Apurahoja voi saada ehkä joskus, mutta se kyllä vaatii pitkän matkan siitä, missä nyt ollaan. Toistaiseksi olen kuitenkin kokenut saavani kirjoittamisesta paljon. Se on alun alkaen ollut minulle itsetutkiskelun väline, ja proosan hiominen sekä palautteen saanti siitä hyödyttää paljon myös työkirjoittamistani tai näitä blogitekstejä. Epätoivon hetkiäkin on toki, sillä kirjoittaminen on vaikeaa. Varsinkin silloin, kun tekstin tuottaminen muuttuu tavoitteelliseksi ja se olisi tarkoitus saada joskus kansien väliin, hiomisesta ja tuskailusta oikealta tuntuvan ilmaisun löytämiseksi ei tunnu tulevan loppua. Mutta ne parhaat hetket, on se sen arvoista.

Tila on kirjallisuuden kentällä siis lopussa, tuntuu joidenkin mielipide olevan. Millä perustein voisin sitä siis ottaa ja sinne tunkea? Tässä kohtaa voin paljastaa tekeillä olevan lyhytproosakokoelman aiheesta sen verran, että kyseessä on seksuaalivähemmistöön kuuluvien ihmisten elämä nykypäivän maailmassa. Olen kuullut kommentointia, että se alkaa olla aiheena viime aikoina kyllä jo paljon käsitelty. Tässä kohtaa tekee mieli huutonauraa, mutta pyrin olemaan kohtelias ihminen, joten yleensä alan vaan rauhallisesti ladella faktoja. Kun todella tiedän ilmestyvien kaunokirjallisten nimekkeiden määrän ja seuraan tarkasti myös sitä, missä niistä on päähenkilöinä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja, väite siitä että aihe olisi yliedustettu ei vain yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Aihe on hädin tuskin edustettuna kirjallisuudessamme sen verran, mikä on näihin vähemmistöihin kuuluvien osuus väestöstä. HLBTIQ-ryhmään kuuluvat sivuhenkilöt toki ovat yleistyneet nykypäivänä, mutta heidän osansa on usein olla statisteja, joiden ominaisuus on vain pieni kuriositeetti, mikä sinänsä on erittäin tervetullut asia yhteiskunnassa, mutta sellainen esilläolo ei juuri tuo esiin näiden ryhmien näkökulmaa kirjallisuudessa. Esimerkiksi jonkin kirjan keskushahmon ystävänä voi olla homoseksuaali, koska se lisää päähenkilön cooliutta, jolloin hahmosta usein tulee karikatyyri ja kävelevä stereotyyppi. Kotimaisessa kirjallisuudessa on myös melko paljon katsottu historiaan seksuaalivähemmistöjä käsiteltäessä, mikä on tärkeää, koska aihetta ei vuosikymmeniä sitten ole voinut aikalaiskirjallisuudessa juuri edes käsitellä puhuttaessa tuolloin rikollisesta ja vahvasti stigmatisoidusta toiminnasta. Jos palataan omaan käsikirjoitukseeni, niin tietenkään en oleta, että vähän käsitelty aihe tai näkökulma oikeuttaisi itsessään kustannussopimukseen. Nykyään kaikkien kustannettavien kirjojen täytyy olla erittäin laadukkaasti kirjoitettuja, viimeisteltyjä ja toimitettuja. Jo se, että olen tekemässä novellikokoelmaa, on kynnyskysymys monille. Kirjallisuuden lukijana ja siihen vakavasti ja rakkaudella suhtautuvana en pystyisi elämään itseni kanssa, jos päätyisin saattamaan julkaistavaksi kömpelöä ja keskeneräistä tavaraa. Lisäksi minun tulisi löytää käsittelytapaani jotakin kirjallisesti uutta, ja se juuri on äärimmäisen hankalaa, mutta mielestäni välttämätöntä. Ensimmäiset kustantajille lähettämäni versiot olivat todella raakileita, se jopa hieman hävettää, koska tiedän muuta kautta kirja-alan ihmisiä, jotka ovat noita silloisia tekstejä lukeneet. Olen kypsynyt kirjoittajana valtavasti tarkkojen esilukijoiden ja kirjoituskurssin käymisen myötä, ja kehitystä on tietenkin tapahduttava tulevaisuudessakin. Koko ajan huomaan oppivani lisää ja saavani ahaa-elämyksiä, kun törmään uusiin tekstin elävöittämisen ja kirjallisten kokeilujen keinoihin. Aina oman kirjoittamiseni tavoitteita pohtiessani mielessä käy myös, että mitä jos kurssin loputtua, kun lähettelen tekstejäni eteenpäin, saan vastaukseksi sarjan hylsyjä? Onneksi olen alkanut kirjoittaa runojakin, joten voin keskittyä siihen maailmaan silloin kun odottelen vastauksia... Myös sitä vaihtoehtoa pohdin, että omakustantaisin kokoelman mikäli kustantamot sanovat ei, mutta tarvitsisin siihen hyvin paljon vahvistusta ja luotettavia näkemyksiä siitä, että teksti kannattaa saattaa maailmalle.

Julkaistavien kirjojen paljoudesta puhuttaessa on noussut näkyviin sellainenkin ajatus, että markkinoille tulee paljon kirjoja, joiden ei olisi pitänyt tulla julkaistuiksi. Tekstien olisi pitänyt siis jäädä pöytälaatikkoon kirjamaailmasta tilaa viemästä. Olen hieman ihmetellyt sitä, koska asemansa vakiinnuttaneilla kirjailijoillakin on välillä ollut näitä näkemyksiä. Viime aikoina julkaisemisen määrä on kasvanut erityisesti omakustantamisen helpottumisen, halpenemisen ja sen myötä yleistymisen kautta. En ymmärrä, miksi omakustantajien suuri määrä veisi jotenkin tilaa niiltä kirjailijoilta, jotka julkaisevat suurelta kustantajalta ja saavat kirjansa valtaosaan kotimaisista kirjakaupoista. Joskus omakustantajista on ehkä juttua pienissä paikallislehdissä, koska heidän tarinansa usein kiinnostavat paikallisesta näkökulmasta - ajatellaanko, että tämä näkyvyys on pois ammattikirjailijalta, jonka kirjasta ehkä muuten olisi ollut juttu samassa lehdessä, mutta nyt se eläkkeelle jäätyään runojaan kirjan muotoon omakustanteisesti saattanut vei sen tilan? Tai jos sama omakustantaja antaa kirjojaan sukulaisille ja ystäville, tai nämä puhtaasta mielenkiinnosta ostavat tuttunsa kirjoittaman teoksen, onko se pois pitkän linjan kirjailijalta, että nyt ne ihmiset ehkä jättävät ostamatta hänen teoksensa isänpäivänä tai jouluna? Monet omakustantajat kirjoittavat lähinnä pieni rajattu yleisö kohderyhmänään eivätkä oleta tulevansa valtakunnalliseksi puheenaiheeksi tai myyvänsä valtavaa määrää. Ne omakustanteiden julkaisijat, jotka puolestaan pyrkivät saamaan paljon lukijoita, ovat taitavia kirjoittajia ja markkinoijia ja saavat arvioita teksteistään lehtiin ja blogeihin, ovat näkyvyytensä minusta todella ansainneet. En siis itse olisi huolissani tästä ryhmästä kirjallisen tilan viejänä, vaan lukemisen väheneminen on se suuri asia, jonka suhteen kaikkien olisi hyvä tehdä työtä ja etsiä keinoja tuoda ihmisten ulottuville kiinnostavia kirjoja (mikä nyt varmaan on ilmiselvää, mutta sanoinpa taas).

Tiedän, että kirjallisuutemme parissa toimii myös ihmisiä, jotka eivät ymmärrä monienkaan pohdiskelujen tarpeellisuutta tässä tekstissä, vaan toivottavat kaikki uudet tekijät tervetulleiksi, jos lahjakkuutta ja intoa on. Se on hienoa. Kotimainen kirjallisuus tulee sen rikkaammaksi, mitä enemmän tekijöitä toivotetaan tervetulleiksi. Se, miten paljon kustantajat pystyvät julkaisemaan, on sitten heidän asiansa, mutta ilman suurta kirjoittajien joukkoa ei pääse syntymään niitä kirkkaimpia helmiä, hienoja kirjoja, joista lukijat saavat nauttia, kiihtyä, innostua ja joiden äärellä kokea ajatusten vavahduksia. Jos jollakulla on suuri palo saattaa tekstinsä julkaistavaksi tavalla tai toisella ja vaikkapa itsenäisesti omin resurssein, miksi sitäkään estämään? Toivoisin kuitenkin kaikkien omakustantamista harkitsevienkin käyttävän esilukijoita (ja jos rahallinen tilanne sallii, kustannustoimittajan palveluita) ja miettimään, voisiko tekstin jättää hetkeksi lepäämään ja palata siihen myöhemmin tehden viilauksia. Olen pannut joillakin merkille sellaista julkaisutahtia, josta ei oman kokemukseni mukaan kertakaikkiaan voi syntyä huoliteltua jälkeä ja sujuvaa luettavaa.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Maria Peura - Tunkeilijat

Maria Peura  Tunkeilijat (Teos 2017)

"Siksi on parempi antaa unelmienkin höyrystyä, parempi kadota, koska niin turhautuminenkin katoaa, toimettoman elämän ahdistavuus katoaa höyryyn, katoaa huono uni, katoaa eripura talousasioissa, kun kukaan ei oikein ole vastuussa mistään eikä palvelusväki osaa ja katoaa, kuka on kuka lopulta, kuka palvelusväkeä, kuka sukua, koska kaikki ovat tulleet tänne yhdessä ja kaikki peittyvät yhdessä höyryyn."
Maria Peura on minusta ollut kirjailijana kiehtova siitä lähtien, kun hänestä kuulin ensimmäisen kerran. Luettavakseni Peuralta päätyi ensimmäiseksi romaani Valon reunalla, jonka rosoisen kaunis ahdistavan pohjoisen kylän kuvaus miellytti, mutta samalla minua häiritsi se, miten paljon tuntui jäävän ymmärtämättä. Aina se ei lukiessa edes häiritse, mutta silloin muistan hiertäneen, kun en välillä kerta kaikkiaan tajunnut lukemiani kohtia ja niiden yhteyttä muuhun. Kokonaisuutena kirja oli minusta kuitenkin hyvä. Olen myös lukenut alkua Peuran kirjoittamisesta kertovasta teoksesta Antaumuksella keskeneräinen, joka jäi kesken (heh) kun palautin kirjan muuton yhteydessä, mutta minulla on yhä tarkoituksena lukea teos loppuun. Koin sen antavan kirjoittajan näkökulmasta paljon ja kirjassa yleisesti oli myös jotain selittämättömän kiehtovaa. Kun huomasin tämän vuoden alussa Peuralta ilmestyvän novellikokoelman, innostuin heti. Hänen kirjallisessa ilmaisussaan on paljon lyyrisyyttä, ja sen kaltaisia novelleja olen juuri viime ajat etsinyt tukemaan myös oman kokoelmani kanssa työskentelyä.

Tunkeilijat on nimensä mukaisesti novellikokoelma ihmisistä, joita pidetään ainakin jonkin tahon näkökulmasta tunkeilijoina eri osa-alueilla. Moni novelleista kertoo ajankohtaisesti turvapaikanhakijoista, mutta tähän jatkuvasti mediassa käsiteltyyn aiheeseen Peura on löytänyt uusia tulokulmia, eikä niitä itsestäänselvimpiä ole käyty läpi. Esimerkiksi novelli "Tulkki" kuvaa nyrjähtäneeksi kääntyvää asiointitilannetta, jossa muslimiperheen tulkki perheasiainneuvottelukeskuksessa alkaakin suoran tulkkauksen sijaan saarnata perheelle jyrkkää uskonnon tulkintaansa ja samalla hänen oma menneisyytensä alkaa putkahdella esiin karmeudessaan. Teemoja on kokoelmassa toki muitakin ja niiden variaatiot ovat laajoja, vaikka kaikki kytkeytyvätkin tavalla tai toisella tunkeutumisen ja rajojen ylittämisen tematiikkaan. Yksi novelli esimerkiksi kuvaa lapsen maailmaa hyvin proosarunomaiseen tapaan monitulkintaisesti. On myös selvästi vääristyneitä ja epäterveitä lähisuhteita kuvaavia novelleja, kuten "Kirje tyttärelle" ja "Rakkaussuhteessa". Moni novelleista on kirjoitettu Peuran tuotannossa jo tutuksi tulleella murteella (kyse on nähtävästi meänkielestä). Kerronnan tyylit elävät virallisen oloisesta realismista runolliseen kuvakielisyyteen ja suoraviivaisen karuun murreilmaisuun. Myös elävöittävää huumoria ripotellaan mukaan niin sensuroimattomasti virtaavassa puheenparressa kuin korrektin kirjakielisessä mutta absurdiksi vinoutuvassa tekstissä.
"Net tullee joukola minua hypistelemhään ja mulle kumartelemhaan ja mainomhaan, miten mie sätteilen rakhautta kauos ja miten minun hipaseminenki jotenki pyhittää niitä ja niitten jumalasuhe rohki syvenee, mutta siltä tosiasialta net sulkee korvansa, että mie mithään muuta ole vuosikymmeneen hunteerannukhaan ko naisen värkkiä."
Kokoelmassa on novelleja yhteensä 34 ja sivuja siihen mahtuu 222. Kertomuksista moni on siis lyhyitä pienoisnovelleja, jotkut vain sivun-parin mittaisia. Tämä tekee kokonaisuudesta hieman hengästyttävän luettavan, vaikka tiivistäminen on tehty taiten eikä kokoelma pahemmin kärsi häiritsevästä epätasaisuudesta, kuten monesti taitavimpienkin kirjailijoiden novellikokoelmien kanssa käy. Peura taitaa kirjoittajana suvereenisti useita kerrontatapoja, ja selkeästi aihepiiriä yhdistävästä punaisesta langasta huolimatta kokoelma on hyvin monipuolinen ja -ääninen. Teos sanoittaa paljon sellaista, mikä jää usein sanomatta nykypäivän kiihkeänä vellovissa keskusteluissa, ja se pyrkii näyttämään asioita näkökulmista, jotka jäävät helposti piiloon niin fyysisesti kuin henkisestikin.

***

Nipvet-blogin Juha on aloittanut novellihaasteen numero 2, koska ensimmäinen haaste osoittautui hyvin suosituksi ja innosti kirjabloggaajat novellin pariin suurin joukoin. Toinen novellihaaste sisältää uudenlaisen osion, peukutuksen, jonka tarkoituksena on nostaa esiin kokoelmasta yksittäisiä novelleja painottamalla niiden eri osa-alueita.

Peukutan nyt postauksen alussa siteeraamaani novellia "Miehen katse" ja siinä osa-alue, johon peukutukseni liittyy, on tapahtumapaikka. Novelli tapahtuu suurimmaksi osaksi hamamissa, joka tarkoittaa kylpeytymispaikkaa ja tapaa. Hamameja käytetään erityisesti turkkilaisessa ja arabialaisessa kulttuurissa; itse kokeilin sellaista Marokossa. Myös kulttuuripiiri on novellissa olennainen ja tuo oman lisänsä kasvun kuvauksen ja tietyn rajan ylittämisen merkitykseen.

Maria Peuran Tunkeilijat-kokoelmasta ovat kirjoittaneet myös Omppu, Opus eka ja Suketus.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Ensimmäinen poetry slamissa esitetty runoni

Olin eilen illalla ensimmäistä kertaa kisaamassa poetry slamissa Helsingin Teurastamolla. Menestystä ei tosiaan tullut, mutta ainakin seurassani ollut ihana kannustaja/patistajani (terveisiä jos/kun luet :D) oli sitä mieltä, että runon tyyli ei ollut paras mahdollinen slam-ympäristöön (minkä niitä pärjänneitä esityksiä kuunnellessa kyllä ymmärsi), ja ongelma ei ollut sisällössä. Toki näissä kisoissa on aina kyse hauskanpidosta, eikä liian ryppyotsainen pidä olla. Sain myös kannustusta lähettää runojani lehtiin. Kokemus oli kyllä jännittävä ja kivakin, lavalla oman runon kanssa oleminen tuntui yllättävän helpolta, vaikka osallistuminen tapahtui suht suunnittelemattomasti. Tiesin edellisenä päivänä varmuudella olevani lavalla, ja esitystä rassasi tiukan aikataulun myötä se, että luin alkuperäisten suunnitelmieni vastaisesti paperista, koska en ehtinyt sisäistää runoja muistiini (varsinkin kun olin muokannut tekstiä harva se päivä, ja esim. tämä on melko uusi runo). Syksyllä aion yrittää uudelleen paremmalla harjoittelulla!

Puheilmaisu ei todellakaan ole omin juttuni (taustalla puhevikaa ja muita traumoja), ja itse asiassa yksi kirjoittamistani aina sysännyt asia on ollut se, että koen sen paremmaksi ilmaisun keinoksi itselleni. Tiedostan kyllä ääneen esittämisen hyvät puolet runon editoinnissa, ja olenkin nyt saanut neljä runoa muokattua aika pitkälle slam-osallistumisen myötä. Taustalla painaa kuitenkin myös se, että tässä on proosateoskin tekeillä ja tällä viikolla olisi voinut kirjoittaa sitäkin enemmän, mutta runon parissa viihtyy toki aina loistavasti! Laitetaan nyt vielä julki se eilinen slam-runo. Muokkaisin sitä nyt jo kyllä hieman: vaihtaisin "kaikkialla"-sanan tilalle "ympärillä". Menköön nyt vielä esitetyssä muodossa.


Elän maailmassa joka on puhkiselitetty
Katson hampaiden ja kielen tunkeutumista
sen kaikkien kerrosten läpi
Ja riitasointujen äänenpaine kaikkialla

Toiveikkaiden paraati
Kuljen sen keskellä
Minä punainen soihdunkantaja
Siniseksi värjättynä päälleni heitellään tuhkaa

Karistelen pois ja kävelen
Ne ovat tulleet tänne polttaakseen katseellaan
Haistan jo rikinkatkun
Otan kädestäsi

Sormissani tunnen
ne muinaiset elementit
vesi tuli maa ilma
joista nyt yhdessä koostumme
Sivelen sormellani kämmenpohjaasi

Rakennuin uudelleen
Mutta joskus havahdun
ja katson taakseni peläten
katoanko
vai onko idea minusta kuoriutunut
savimöhkäleen sisästä
viimein patsaana

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Timo Salo - Mutta ennen muuta

Timo Salo  Mutta ennen muuta (Poesia 2017)
Kirja hankittu suoraan tutulta tekijältä


"maailma on luokaton elokuva, / tältä näytti, ja minusta näyttää / tältä nyt, kun sanoja pinoutuu / kuin lihajalosteita marketeissa / ei, mitään alkuperäistä ei ollut, / niin sikinsokin se sikisi, syntyi / ja sekosi, sittemmin tuomitsee / sinut & tekosi sanomalehdissä / joitten pino on kohta ohi: ajat."
Timo Salon neljäs kirjallinen julkaisu, runoteos Mutta ennen muuta, on Poesian sivujen esittelyn mukaan "runon tarkkaa ja vapaata arkkitehtuuria". Se on täsmällisesti sanottu kirjasta ja kuvaa sitä hyvin. Teoksessa tekstille on asetettu tarkkoja määreitä erityisesti mitan ja rytmityksen suhteen, mutta myös sanojen sisältämien kirjainten käyttöä runoissa on tekijältä kuulemani mukaan rajoitettu, ja tarkka lukijakin huomaa, miten perättäiset ja allekkaiset sanat usein toistavat samaa rekisteriä. Se on ilmiönä kiehtova. Rajoitukset eivät useinkaan ole kaunokirjallisuuden tekijälle ahdistava ja supistava asia, vaan päinvastoin, kieli alkaa niiden puitteissa elää uusin ja yllättävin tavoin. Näin käy myös Salon teoksessa.

Tasaisen mittaisiin jaksoihin jakaminen on kokoelmassa yleisimmin käytetty rajoittamisen keino, ja monella sivulla runot etenevät kolmena samanlevyisenä palstana, joita tekee mieli lähteä lukemaan myös ylhäältä alas. Useimmiten tematiikka kuitenkin paljastaa, että lukeminen lienee tarkoitettu tehtäväksi perinteisesti vasemmalta oikealle. Typografialla on kirjassa monella tapaa suuri merkitys  se, mihin kohtiin tekstit on aseteltu sivuilla, ei varmasti ole ikinä sattumanvaraista. Juuri viime viikolla keskusteltiin kirjabloggaajien runokävelyn päätteeksi siitä, ovatko esim. tuplasti lyödyt rivivälit tai tekstin jatkuminen sisennettynä tai sivun toiseen reunaan hyppääminen aina runoilijankin näkökulmasta lukemisen kannalta välttämättömiä ja harkittuja. Voiko niitä ymmärtää lukijana sillä tavoin kuin tekijä, että näkisi, miksi tyypillisestä poikkeava asettelu on tarpeen? Salon teoksessa selvää on ainakin se, että kaikki typografiset ratkaisut ovat olennaisia. Jopa kirjan sivujen paperin osittainen läpinäkyvyys alkaa tuntua tärkeältä, ja sivut vaikuttivat joskus myös vastapuolelta täydentävän toisiaan. Siinä kohtaa aloin kuitenkin käydä jo vähän ylikierroksilla graafisten ratkaisujen merkityksellisyyden suhteen...
"kaaos rajoissa, jotka ovat rajat / tämä on nähty, tai ei ole nähty / näissä rajoissa syttyä, sammua / ja ottaa vastaan se, mikä ei ole, / mikä ei ole ollut niin kuin kivi / on ollut, ja kaikki sähkökemia, / kieli itse, ihmisen säilöntäaine, / josta puhumme, järjestyksestä, / jota tajuntamme rajoissa ei ole"
Välillä on hauskaa myös huomata, että runoilija näyttäisi joutuneen tulemaan vastaan itseään tai asettamiaan rajoja. Aika ajoin väliin on lyöty haka- ja aaltosulkeiden kaltaisia merkkejä, kenties siksi että mittojen vaatimat merkkimäärät täyttyisivät. Mikään ratkaisuista ei tunnu teennäiseltä, eikä kirjaa lukiessa tule sellaista oloa, että sanoja olisi lyöty vaan peräkkäin, vaan kokoelma on selvästi huolella ajateltu ja koottu teos. Sen sisältämä runous on myös ajatuksia herättävää, yhtä syvää kuin mitoiltaan, rytmiltään ja sanavalinnoiltaan pidäkkeettömämmin virtaava voi olla. Mutta ennen muuta vaatii lukijalta toki aikaa, paneutumista ja hidasta lukemista, ja itse palasin mielelläni kirjaan vielä uudestaan, selailin sitä rakennellen merkityksiä ja etsien oivalluksia, kuten taidokkaan runouden parissa tapahtuu. Kaikkea en edes odottanut ymmärtäväni heti. Aforistisuuttakin on teoksessa mukana.
"syleile maailmaa  ja tutki sen / taskut; historialla on niin kuin / muistilla kaatopaikan rakenne"
Suosittelen Timo Salon Mutta ennen muuta -kokoelmaa niin kirjallisten kokeilujen ystäville kuin perinteisemmille runon lukijoille, jotka haluavat tekstistään poimia kauneutta ja merkityksiä, ymmärtää jotakin uutta. Salon runoissa on paljon myös maailman asioiden ja ihmisen olemuksen pohdintaa. Se kasvaa ulos rajoistaan ja samalla elää juuri niistä. Tämä on lukijan kiinnostusta ylläpitävä ja varmasti useammallakin lukukerralla uutta tarjoava runoteos.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Eino Leinon, runon ja suven päivä + oman runon ensiesitys

Tänään kirjabloggaajat olivat runokävelyllä, jolle itsekin kerkesin osallistua hetkeksi kävelyn loppupäässä Kansalaistorilla (okei, en ehtinyt varsinaisesti kävellä). Siellä minut yllytettiin lukemaan omia runoja, joten päätin spontaanisti, että yksi puhelimen muistiossa asuneista runoista saa tulla luetuksi ensi kertaa julkisesti. Kävelyn päätteeksi Sanomatalon alakerran kahvilassa luin osan Marokko-runoistani, mutta Kansalaistorilla lukemaani en ollut vielä tekstinä julkaissut. Tässä siis se.


Tietovirtamme patoutuu
algoritmikohinaan
Mikä pitäisi tietää
jää sivulauseisiin
heikoiksi signaaleiksi

Voit kuvitella minut termiksi
ontologian olioksi
semanttisessa verkossani
joka on punottu niin tiukaksi
ettei läpi pääse
vaikka puskisi väkivalloin

Tunteaksesi minut
sinun ei tarvitse tuntea
ulkoisia ominaisuuksiani
mutta sisäiset sinun on tunnettava
sanoi Wittgensteinkin
ja että oliona sisällän
kaikkien asiantilojen mahdollisuuden
Siinä on liikaa valittavaa
Kaikkien
asiantilojen
mahdollisuuden

Ja samalla
olen vain yksinkertainen olio
mahdollisten yksityisten asiantilojen
avaruudessa
jonka voit kuvitella tyhjäksi
Mutta et minua ilman avaruutta
Elän sitä ja siinä

Tietovirtamme pato
on algoritmikohina
Ja minä olen avaruuden olio
Piipitän heikkoa signaaliani
Kuuleeko kukaan


****

Runo saattaa vaikuttaa filosofian tuntemuksella briljeeraukselta, mutta siihen upottamastani Wittgensteinin Tractatus Logico Philosophicuksesta olen lukenut vain noin 15 sivua alusta. En ymmärtänyt siitä paljoakaan, ja ystäväni valisti, että olisi ollut parempi aloittaa selittävästä teoksesta... Jep. Joka tapauksessa päätin, että teoksessa on kohtia jotka toimisivat runoutena, ja samalla hyödynsin termejä joiden kanssa olen toiminut läheisesti työelämässä, terveisiä kollegoille!