keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Édouard Louis - The End of Eddy

Édouard Louis  The End of Eddy (2017), alkuteos En finir avec Eddy Bellegueule (2014). Englanniksi kääntänyt Michael Lucey.

"You're the faggot, right? By saying it they inscribed it on me permanently like stigmata, those marks that the Greeks would carve with a red-hot iron or a knife into the bodies of deviant individuals, people who posed a threat to their community. Impossible to rid myself of this. I was shocked, even though it was hardly the first time someone had said something like this to me. You never get used to insults."
Joskus tulee sanottua, että joku kirja on ollut suorastaan "hurja" aiheiltaan, käsittelytavaltaan tai muuten vain lukukokemuksena. Nyt se, miten aiemmin on tuota sanaa käyttänyt, tuntuu lattealta, sillä tämä on varmasti hurjinta mitä olen viimeisen vuoden aikana lukenut. Samalla tunnen häpeää suomalaista käännöskirjallisuutta kohtaan, että miksi näin tyrmäävän, näin iskevän ja näin merkittävästä asiasta, ilmiöstä kertovan kirjan joutuu tilaamaan verkkokaupan kautta ulkomailta, eikä sitä ole suomeksi lukijoidemme saatavilla. Yli 20 käännöskieltä, esimerkiksi ruotsi ja norja mukaan lukien, mutta ei suomea. Noloa.

Édouard Louisin autofiktiivinen romaani The End of Eddy alkaa sylkäisyllä päin kasvoja. Koulun käytävällä kymmenvuotiasta uutta poikaa tulee vastaan kaksi vanhempaa, entuudestaan tuntematonta. Toinen sylkäisee häntä kasvoihin, sitten hänet hakataan. Vastaavanlaiset episodit toistuvat tulevina vuosina lähes päivästä toiseen silloin, kun kaksikko tai Eddy itse ei satu olemaan poissa koulusta, lintsaamassa. Koulusta pois jääminen on tyypillistä siellä, missä Eddy asuu. Harva jaksaa välittää tai olla kiinnostunut. Liian pitkälle opiskelu on oikeastaan epäilyttävää, ei ole syytä yrittää olla parempi kuin muut. Suuri osa väestöstä on alueella työttömiä, ja Eddyn isälle (joka menetti oman työnsä selän vammautumisen vuoksi) hyvintoimeentuleva keskiluokka edustaa vihattavaa kansanosaa, lähes yhtä vihattavaa kuin mustat ja arabit, joita näkyy televisiossa. Sitä katsotaan perheessä joka päivä. Ruokailut kuuluu viettää hiljaa ja tv:tä katsoen. Väkivalta, alkoholismi ja seksuaalisuus tunkeutuvat rajulla tavalla ihmisten elämään jo lapsina. Vaihtoehtoja ja erilaisia elämisen tapoja ei ole, miehen on oltava mies ja naisen nainen. Roolit ovat ahtaat ja jos ei niihin sovi, väkivaltaa seuraa aina.
"I do not know if the boys in the hallway would have reffered to their own behaviour as violent. The men in the village never used that word; it wasn't one that ever crossed their lips. For a man violence was something natural, self-evident."
Kylän ahtaassa maailmassa se, että on homo, on jokseenkin pahinta mitä voi olla. Kun pojalla on jo pienestä pitäen "eleitä" ja "maneereja", ja ääni on korkeampi kuin muilla, hän joutuu välittömästi pilkan kohteeksi. Vanhemmat voivottelevat asiaa, eivätkä ota kuuleviin korviinsa sellaista vaihtoehtoa, että poika saattaisi lopulta olla homo. Eddy itsekin yrittää pitkään taistella vastaan, olla "tough guy" ja hillitä eleitään, madaltaa ääntään. Kun häneen on kerran löyty tyttömäisyyden stigma ja eri tavoin homoa merkitsevät haukkumasanat ovat lennelleet tarpeeksi pitkään, se on kuitenkin jotain, mikä ei enää lähde, vaikka yrittäisi seurustella tyttöjen kanssa (onhan hän sentään siinä vaiheessa jo kolmentoista, ikä jolloin todellakin on jo hankittava tyttöystävä, kuten isosisko hänelle ilmoittaa). Teoksessa on myös rajua kuvausta siitä, kun Eddy päätyy harjoittamaan seksiä kymmenenvuotiaana erään kuusi vuotta vanhemman pojan ehdotuksesta. He eivät toki kutsu sitä siten, vaan näkemänsä pornoleffan kohtausten esittämiseksi oikeassa elämässä, ja mukana porukassa on pari muutakin, muun muassa Eddyn samanikäinen serkku. Leikit loppuvat kuitenkin siihen, kun Eddyn äiti yllättää heidät. Elämä muuttuu yhä vaikeammaksi, kun tieto tapahtumista leviää.
"Why was I always crying? Why was I afraid of the dark? Since I was a little boy, why couldn't I really act like one? And most of all: why did I behave the way I did, with my strange airs, the huge gestures I would make with my hands as I spoke (big queeny gestures), feminine intonations, my high-pitched voice. I didn't know where whatever it was that made me different had come from, and not knowing hurt."
Vaikka kasvoinkin jonkin verran isommalla paikkakunnalla kuin tässä kirjassa kuvattu, ja vaikka sosiaalinen ympäristöni lapsenakaan ei ollut näin väkivaltaisen ahdas, moni asia tässä kirjassa kolahtaa. Toksisen maskuliinisuuden vaikutus ja hankaluus elää poikien maailmassa, kun ei ollut hyvä urheilussa eikä tuntenut itseään yhtään "kovikseksi" muistuvat mieleen menneisyydestä vahvoina. Myös se, miten homoksi epäillyt leimattiin ja minkälaista kiusaamista se tuotti, olivat tutulta tuntuvaa kuvausta. Se painoi vihamielisessä ympäristössä kasvaneena homoseksuaalina tiukasti piiloon, ja kaikkeen aihepiiriä koskevaan piti suhtautua teatraalisella inhotuksella. Minulle koituivat pelastukseksi lopulta ystävä- ja perhepiiristä löytyneet ymmärtäväiset ihmiset, joille saatoin avautua, minkä jälkeen maailmakin alkoi mahdollisuuksineen avautua aivan eri tavalla. Pitkään, halki teinivuosien aikuisuuden kynnykselle asti, joutui silti kärsimään vainoharhaiselle tasolle nousseista peloista. Ahdistuin monesti lukiessani tätä, koska kirjassa kuvattu ympäristö oli vielä moninkertaisesti rankempi, vihamielisempi erilaisuutta kohtaan ja toivottomampi kuin mitä itse koin. Minä tiesin voivani lähteä heti lukion jälkeen suurempiin ympyröihin, mutta kirjassa pelkkä lähdön mahdollisuus tuntui toismaailmalliselta - kukaan kertojan perheestä tai suvusta tai naapurustosta ei ollut lähtenyt kauemmas kouluun tai opiskellut yliopistossa. Sitä ei vain nähty mahdollisena. Kylän olosuhteet johtivat kehämäiseen elämänkulkuun, eivätkä mukana pyristelleet ihmiset edes nähneet vaihtoehtoja tai tajunneet toteuttavansa tiettyä kaavaa.

Louisin tekstin tyyli on hyvin rehellistä, suoraa ja analyyttista. Mietin yhtä Hemingwayn ohjetta: "Kirjoita tosin lause jonka tiedät", jota Louis tuntuu kirjassaan noudattaneen alusta loppuun. Kaiken hänen sanomansa uskoo, ottaa sellaisenaan ja kokee voimakkaasti. Ainoastaan hänen lainaamansa perheenjäsenten repliikit tuntuvat välillä karikatyyrisiltä, mutta tässä voi olla kyse myös siitä, että sävyjä on hävinnyt käännöksessä. Eräässä teoksen kohdassa kertoja tuo itsensä ja roolinsa näkyviin todeten, ettei jaksa aina yrittää toisintaa hänen kotonaan käytettyä kieltä, omanlaistaan murretta, joka oli hyvin kaukana siitä, mitä hän kuuli myöhemmin opiskellessaan suuremmissa kaupungeissa. Louis on tehnyt varsinaisen luokkaretken muutettuaan lopulta Pariisiin opiskelemaan yliopistotasolla, ja hän kommentoi eräässä kohtaa, miten opiskelutoverit hänen "uudessa elämässään" joutuivat monesti pyytämään häntä puhumaan hiljempaa, koska hän ei tiennyt äänenkäytöllistä etikettiä, jota ns. intellektuellien piireissä oli tapana noudattaa.

The End of Eddy on tärkeä kirja nykyisessä maailmassamme, tuskaisen toteava ja kipeän rehellinen. Teos auttaa avartamaan ja näkemään maailmoja, joita kuvataan nykykirjallisuudessa varsin vähän. HS:n jutussa viime vuonna pohdittiin, onko syynä se, että kirjailijat eivät näitä piirejä tunne, mene ja tiedä. Ehkä se ei vain ole ollut teemana "muodissa". Arto Salminen lienee kotimaisessa 2000-luvun valtavirtakirjallisuudessa ainoita, joka on tässä kirjassa kuvatun kaltaista elämänmenoa nostanut esiin. Aura Nurmen runokokoelma Villieläimiä myös tuo näkyviin sitä maailmaa. Muuten representaatiot ovat olleet vähissä, minkä takia olisi tärkeää, että jokin kotimainen kustantaja tarttuisi Louisin teoksiin (häneltä on ilmestynyt tämän kirjan jälkeen jo toinenkin romaani) kääntämismielessä. Kuten Villieläintenkin kohdalla kirjoitin, olen mennyt tästä kirjasta jotenkin tolaltani, ja turhan ison osan viime yöstä pyörittelin näitä asioita, kirjoitin tätä blogitekstiä mielessäni puoliunisessa huoreessa. Että varokaa, lapset, kyllä kirjat ovat vaarallinen juttu! Heh. Mielenkiintoisena sattumana heitän tähän loppuun, että juuri ennen tätä luin Marguerite Durasia, ja hänen teostaan Lol V. Steinin elämä lainataan myös tämän kirjan alussa. "For the first time my name said out loud names nothing."

The End of Eddy on arvosteltu mm. The Guardianissa, New York TimesissaNPR:ssa, New Yorkerissa, Independentissä ja Washington Postissa

Helmet-lukuhaasteessa voisin laittaa tämän kohtaan 13: kirja "kertoo sinusta". Vaikka ei lähellekään kerro, mutta harva teos saa näin paljon pohtimaan omaa elämää.

2 kommenttia:

  1. Twitteristä huomasin, että olit lukenut jotain todella jysäyttävää ja nyt tämän tekstisi luettuani saatoin todeta itsekin, että näin on.

    Luulin ensin, että kirja on brittiläinen ja silmissäni oli jo papuaamiaiset, mutta sitten paljastuikin, että tämä on ranskalainen. Jaa-a, mitä sanoisin. No ainakin sen, että on aina yhtä hienoa (laimea sana, pitäisi olla:järisyttävää ja kuumottavaa), kun löytää kirjan, jonka läpi voi reflektoida omaa elämäänsä.

    On tosiaan sääli, että tätä(kään) kirjaa ei ole käännetty.

    Kiitos hienosta tekstistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyseessä oli tällä kertaa kyllä harvinaisen järisyttävää luettavaa. Kirjallisuus parhaimmillaan saattaa tällä tavoin kasvokkain itsensä ja muistojensa kanssa.

      Heh, päähenkilön nimi ja lukemani version engl. kielisyys ohjaavat tosiaan helposti ajattelemaan brittiläisyyttä. Siellä elävän köyhemmän luokan parista nousee varmasti vastaavia kokemuksia, ja ehkä kirjojakin on, koska ainakin elokuvamaailmassa näitä tarinoita on käsitelty: Beautiful Thing, Billy Elliott ja Pride tulivat heti mieleen.

      Paljon kiitoksia, Omppu! <3

      Poista