Tekijä: Ofelia-ryhmä
Paikka: Hämeenlinnan taidekasarmi
Muuta: Ensi-ilta 28.11.2017, paikalla kutsuvieraana.
Hämeenlinnan taidekasarmilla sai eilen ensi-iltansa Ofelia-ryhmän teatteriesitys Arjen yksinäiset. Kyseessä on näyttelijänä tunnetun Ria Katajan esikoisohjaus. Ryhmä on työstänyt esitystä vuoden verran, ja he ovat haastattelussa kertoneet pitäneensä työpajoja, joiden välissä kukin on hionut materiaalia tahoillaan. Johtavana teemana esityksessä ovat roolit. Olin kuullut erinäisiä tiedonmurusia työstämisprosessista näytelmän äänisuunnittelusta ja tekniikasta vastaavalta ystävältäni, ja ennen esitystä ryhmä on toteuttanut mm. somekampanjaa, jossa poseerataan sukkahousujen kanssa! Osasin odottaa jotakin kokeilevaa, ehkä varsin synkkääkin, mutta esitys onnistui yllättämään minut lopulta monella tavalla. Sain nähdä hienoa teatteria, joka ylsi selvästi näkemieni mm. kaupunginteattereiden toteuttamien esitysten tasolle, paikoin jopa ylitti sen.
Ennen esityksen alkua tunnelmaa luotiin maalailevalla alkumusiikilla, ja näyttämöä hallitsi tummanpunainen verho, joka loi mielleyhtymiä käsiohjelmassakin mainitun David Lynchin tuotantoon. Näyttelijät saapuivat lavalle, ja ensimmäinen kohtaus muistutti hyvin eläytyvää nykytanssia! Siitä siirryttiin leikaten puhumaan Marilyn Monroesta, jonka kuva erottui suurena teatteritilan seinämaalauksesta. Maalausta käytettiin valaistuksen avulla hyväksi muutoinkin esityksen aikana, ja Marilyn Monroesta muodostui esityksessä hahmo, johon palattiin toistuvasti. Hän onkin populaarikulttuurissa hyvä esimerkki siitä, miten roolit vaikuttavat tapaan, jolla ihminen nähdään. Toinen näkyvä hahmo oli Hamletin Ofelia, joka oli nostettu teatteriryhmän nimeenkin. Alkuperäisessä versiossaan sivuhenkilöksi jäänyt Ofelia sai tässä esityksessä merkittävän aseman, jonka kautta tarkasteltiin monia asioita.
Näytelmän ensimmäistä puoliskoa hallitsivat nopeat leikkaukset kohtauksesta, tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Fragmenteista koottu kokonaisuus pysyi mainiosti kasassa yhdistävien aiheiden kautta. Näytelmässä oli paljon absurdeiksi kääntyviä tilanteita, mistä nousi usein myös sen musta huumori. Tämä oli myös asia, joka yllätti itseni – huumoria oli paljon ja se syntyi luontevasti, ilman tekemällä tehtyä vitsin vääntämistä. Tässä oli merkittävä osa taitavilla näyttelijöillä. Neea Viitamäki ilmeikkyydessään oli tilanteessa kuin tilanteessa hillittömän hyvä, ja Miikka J. Anttila siirtyi sujuvasti ja varmuudella erilaisista rooleista toisiin, mikä sopi tietysti esityksen teemaan hyvin. Esityksen jälkeen kuulin, että Marjo Maula oli tullut projektiin mukaan alun perin visualistin roolissa kunnes hänet oli laitettu myös lavalle, mitä en olisi osannut ajatella – niin vahvasti hänkin veti osuutensa. Myös muu tuotanto oli hoidettu varmaotteisesti. Äänet, valot ja käsikirjoitus tuntuivat kaikki toimivan hyvin yhteen.
Jos ensimmäisessä osiossa koettiin nopeasti vaihtelevia tuntemuksia traagisesta koomiseen ja näitä sekaisin, toisessa osassa teemoihin syvennyttiin kehitystarinan kautta. Päähenkilönä tarinassa on Ossian, joka kokee suurta yksinäisyyttä ja uskaltautuu tavoittelemaan rakkautta. Kertomuksessa koettiin myös esityksen repäisevintä, suorastaan farssia lähentelevää huumoria, kun Ossianin oppaaksi tulee Baubo, joka on, noh, katsokaa vaikka Wikipediasta! Aivan lekkeriksi hommaa ei heitetä tässäkään kohtaa, vaan syvempään tasoon palataan myös toistuvasti.
Arjen yksinäiset tarjosi tunteita ja viihdettä laidasta laitaan: kosketti, nauratti, hämmensi, yllätti, sai aikaan kylmiä väreitä ja paljon heränneitä ajatuksia. Suosittelen lämpimästi, erityisesti niille teatterin ystäville, jotka eivät halua näytelmiään valmiiksi pureksittuina ja alleviivattuina. Esityksen voi nähdä Hämeenlinnassa 21.1.2018 asti, ja lista kaikista esitysajankohdista on Ofelia-ryhmän Facebook-sivulla.
***
Loppuun vielä muutama sana kirjabloggaamisen ja teatteribloggaamisen eroista. Tämä on siis ensimmäinen teatteribloggaukseni, ja toivon saavani tehdyksi näitä jatkossakin; näytelmähän on myös kirjallisuuden laji ja inspiroi kokijaansa hyvin samoilla tavoin kuin kirjan lukeminen. Myös näytelmissä olen havainnut innoittuvani kokeellisemmasta ja yllätyksiä tarjoavasta kerronnasta samalla tavoin kuin kirjallisuuden lukijana. Erona kirjasta bloggaamiseen oli tietysti se, että kun elämys oli takana, siihen ei voi palata enää selailemaan, vaan omat tuntemukset on kaivettava bloggaamista aloittaessa muistista. Joitakin muistiinpanoja sain nyt tehtyä vihkoon näytelmän aluksi, mutta en viitsinyt paljoa kirjoittaa sokkona ja totesin, että jotakin olennaista menee varmasti myös ohi, jos keskityn muistiinpanojen tekoon. Annoin siis fiilisten ja heränneiden ajatusten tulla lähinnä ulkomuistista (jonkin verran selasin myös käsiohjelmaa sekä teatteriryhmän haastatteluja) ja varsin kattavaksi postaus näyttäisi lopulta venyneen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti