maanantai 7. elokuuta 2017

Anni Kytömäki - Kivitasku

Anni Kytömäki  Kivitasku (Gummerus 2017)

"Helena istuu sängylle ja silmäilee menneisyyden raitoja räsymatossa. Kaappikello ja sydän kuulostelevat toisiaan ja vastaavat toistensa sykäyksiin, sitten sydän karkaa edelle. Kellon raksutus tihenee sekin ja ompelee Helenan kiinni pitsiseen päiväpeittoon. Hengitys kohisee korvissa, ompelet ratkeavat, hän säntää pirttiin ja paiskaa kamarin oven kiinni."
Mistä aloitan tämän teoksen kanssa? Takana on lukemisen kokemus, joka haarautuu vyyhtinä kurottaen juurensa kallionkoloihin, karttakirjan toisiinsa kytkeytyviin sinisiin vesiin ja ihmisaivojen hermoratojen arvoituksiin. Ei ole helppoa, mutta yritän. Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta oli valtaisan hieno, minulle ilmestymisvuotensa ykköskirja. Kun huomasin Kivitaskun ilmestyneen, kävin vielä samana päivänä hankkimassa kirjan itselleni. Kun isännöimäni kirjabloggaajien viidennen klassikkohaasteen hommat tulivat valmiiksi, pääsin aloittamaan. Takakansi lupaili jälleen eri aikakausissa ja näkökulmissa kulkevaa tarinaa, joka katsoisi Suomen ja jossain määrin myös itänaapurimme historiaan. Kultarinnassa eteneminen tosin oli varsin kronologista, Kivitaskussa aikatasoja on aluksi kolme toisistaan selvästi eroavaa, ja kahta niistä lähdetään alun jälkeen seuraamaan.

Kytömäen kieli ja kerronta ovat pysyneet samanvahvuisina kuin ennenkin, sen saattoi ilolla todeta heti ensisivuilta. Vavahduttavat kielikuvat, kekseliäät ilmaukset ja ilman häiriötekijöitä soljuva kerronnan eteneminen ovat tallella tehden lukemisesta nautittavaa sivulta toiselle. Harvalta kirjailijalta olisin yhtä ennakkoluulottomasti uskaltanutkaan tarttua yli 600-sivuiseen teokseen. Kirjan juonessa lähdetään aluksi vuonna 1959 seuraamaan 16-vuotiasta, masennuskausien ja maaniseen tapaan toimeliaiden jaksojen vuorottelun kanssa elävää Helenaa. Hänen elämänsä ei tunnu helpolta ja äitikin on huolissaan. Helena muuttaa saareen omistautuakseen harrastuksilleen rauhassa, mutta asustelu katkeaa tulipaloon, jonka jälkeen pitää lähteä "lepäämään" hetkeksi mielisairaalaan. Toinen aikataso sijaitsee nykymaailmassa tapahtuen lähinnä vuonna 2012. Veka taistelee terveydentilansa kanssa ja olisi sairaalahoidon tarpeessa, mutta päättää lähteä suvun mökille Louhurantaan. Kolmas aikataso puolestaan hypähtää pitkälle historiaan, Venäjän puolelle, jossa nuori kirjailija Sergei seisoo teloituslavalla. Kaikki on kuitenkin pelkkää näytöstä, ja Sergei passitetaan vankeuteen. Tapahtuu onnettomuus, joka suo hänelle mahdollisuuden uuteen elämään. Kuten arvella voi, teos kertoo monipolvisen sukutarinan, ja mukana on ihmiselon laaja kirjo etsiskelevästä harhailusta läpi harmaan kiven menevään rakkauteen ja elämän paikoilleen naulitseviin menetyksiin. Tämän enempää juonesta ei tee mieli kertoa. Pohdin juuri vähän aikaa sitten Facebook-ryhmän keskustelussa, ettei juoni ole minulle nykyisin tärkein osa kirjaa eikä monesti juuri ollenkaan olennainen, mutta ihailen kyllä taitavaa juonenpunontaa sitä kohdatessani. Tässä kirjassa ihailu pudotti minut suorastaan polvilleni. Jännitteet pysyvät yllä, kasvavat kliimakseiksi ja langat punotaan yhteen niin, että kiviä ei jätetä kääntämättä (mikä Kivitaskun tarinassa ei jää pelkäksi sanonnaksi). Matto vedetään lukijan alta lopulta parikin kertaa niin, että juuri kun on päässyt horjuen ensimmäisestä kaatumisesta ylös, lentää taas naamalleen. Kirjan loppumisen jälkeen tekee mieli aloittaa uudestaan, mikä näin jykevän tiiliskiven kanssa on minulle poikkeuksellinen tunne.
"Tien savipinta on kohmettunut kovaksi, on helppo kävellä kuten aina silloin kun määränpäätä ei erota pimeästä tai kun sitä ei vielä ole. Välillä pakkanen on säikäyttänyt järven kuoreensa, linnut jatkavat kevättä yölläkin, laulavat yksinäisyyttä loitolle. Äänet helmeilevät ja piukahtelevat tien kummallakin puolella, kaukana huutavat joutsenet. Samaa levottomuutta ne potevat kuin minäkin. Sairauden huppu on pudonnut päälaelta hartioille eikä varjele enää heräävältä maalta."
Jatketaan kielen ja kerronnan parissa vielä tarkemmin. Kuten totesin, kirjailija saa luotua pysäyttävän hienoja kohtia, joiden ääressä teki mieli melkeinpä huokailla. Vanhalta suomen kieleltä kuulostavilla ilmaisuksilla saadaan nykykielen sekaan sopivasti ripoteltuna luotua hyvin tuoreen tuntuisia ilmaisun muotoja. Romaanin loppupuolella mainitaankin Suomen Kansan Vanhat Runot -niminen opus, ja olen melko varma, että kirjailijalla itsellään on myös vastaavanlainen teos inspiraationlähteenä omassa kirjoitustyössään. Tästä kaikesta huolimatta Kytömäen kirjat ovat ensisijaisesti Kertomakirjallisuutta isolla K:lla, kieli palvelee kerrontaa, täydentää sitä, tuo sen lähemmäksi ja tekee asiat käsinkosketeltaviksi. Tähän vaikuttaa Kivitaskussa myös rohkea kerrontaratkaisu, preesensin käyttäminen tapahtumien nykyhetken kuvauksessa. Siitä ollaan varmasti kirjallisuusihmisten parissa montaa mieltä. Minua ei häirinnyt; kiinnitin kyllä huomiota alkusivuilla, mutta sen jälkeen en edes osannut kyseenalaistaa. Tässä teoksessa aikamuotoratkaisu saa pysyttelemään hahmojen rinnalla, näkemään niiden kokemukset kuin kaikki tapahtuisi suoraan edessä. En osaa enää kuvitella kirjaa perinteisessä imperfektimuodossa, se on nyt näin koettu. Symboliikka on Kytömäen esikoisteoksen tavoin Kivitaskussa vahvaa: kalliot, kivet, vesi ja erityisesti järvet. Luonto on osa elämää ja suurta kertomusta saumatta. Kivet näyttelevät tärkeää roolia erityisesti pisimmälle historiaan sijoittuvan tarinalinjan käännekohdissa, joista yksi sai lopulta haukkomaan henkeään ja toi kyyneleet silmiin, enkä edes liioittele reaktiota.

En osaa sanoa tästä tarpeeksi paljoa, ja samalla ajattelin ennen kirjoittamisen aloittamista ettei tästä ehkä pitäisikään, tämä on niin voimalla koettava kirja, jonka maailmasta lukija ottaa oman paikkansa. Sieltä voi seurata aitiopaikalta kertomusta, jossa on niin paljon. Mielen ja ruumiin vapaus, kuten kirjan esittelytekstissäkin todettiin, on sanoma joka tässä vaikuttavassa kertomuksessa koskettavasti näkyy. Ainekset ovat runsaat, mutta niitä on käytetty harkiten, oikeissa paikoissa ja kirjan reittejä myötäillen. Anni Kytömäessä yhdistyvät kirjailijana sekä täsmällisen ja eläväisen kertojan että hurmaavan ja monipuolisen kielenkäyttäjän taidot. Tuloksena on jälleen mitä hienointa romaanitaidetta. Kivitasku jää paikalleen hyllyyni, joskus vielä luettavaksi uudella katseella.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Täällä toisen tähden alla

3 kommenttia:

  1. Tuomas, en koskaan lue muiden postauksia ennen kuin olen lukenut kirjan ja kirjoittanut siitä - sen jälkeen linkkaan muihin blogeihin. Hämmästelin nyt juttuasi lukiessani sitä, miten samanhenkisesti Kivitaskun koemme, ainakin niin, että tuntuu hapuilevalta kirjoittaa siitä, eikä oikein halua muille lukijoille paljon avata, jotta jokainen voi kokea elämyksellisen kirjan omillaan. Siis, Kivitasku on myllertävä kirjakokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh, onpa mielenkiintoista että koit tämän samaan tapaan, käyn lukemassa! Kirjassa on jotakin sellaista, minkä haluaisi pitää omanaan, se muodostuu lukukokemuksena jollain tapaa niin vahvaksi ja tulee lähelle. Kiitos, Tuija. :)

      Poista
  2. Sanoin jo aiemmin, etten kerro tästä kenellekään mitään, tämä on minun :-) Mutta kirjoitin nyt kumminkin, että muutkin löytäisivät. Piti kyllä muutama viikko sulatella kokemusta, että edes jotenkin sitä pystyi kuvaamaan. Upea on.

    VastaaPoista