sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Pauli Tapio - Varpuset ja aika

Pauli Tapio  Varpuset ja aika (Poesia 2017)

"7.
ja sinä olet mennyt vain eksyttämään vanhaa ikävää
etsimällä uutta ikävää,
niin kuin minä olen nukkunut pois tätä vanhaa surua
tämän uuden surun vuoteessa.

8.
Ja nyt ajattelen sinua täällä, kylmenevällä peruskalliolla,
syksyllä, varpuset lentävät, pienet linnut

9.
pitkiä matkoja yli tihenevän kotikaupungin.

10.
Loppuunmyyty on kesä.
Julkaistu on sen viimeinen aamu."

Ihminen varaa kiinnostavan uuden runokirjan luettavakseen, tekijänä on esikoiskirjailija, ja runokirja pääsee esikoiskirjailijoille tarkoitetun kirjallisuuspalkinnon finaaliin, ja varausjono liikkuu tolkuttoman hitaasti, kuten täällä pääkaupunkiseudulla yleensä teoksissa joita on vähän, mutta joita kysytään suhteessa paljon, kuten jotkut huomiota saaneet runoteokset erityisesti, ja tämä teos sai HS:n kritiikin jo aiemmin, joten sekin lisäsi kysyntää, ja sitten runokirja saa tuon mainitun kirjallisuuspalkinnon. Kyseessä on suurin huomio, jonka esikoiskirjailija voi täällä teokselleen saada. Ihminen saa kirjan luettavakseen, kokee sitä ja ajattelee siitä ajatuksia, ja kun on aika kirjoittaa kirjasta, hän kokee sen hankalaksi. Miettii, että miksi tämä runoista kirjoittaminen tuntuu taas niin hankalalta, vaikka ei sen pitäisi olla sitä, mutta silti hankaluuskerroin on jotenkin moninkertainen verrattuna romaaniin. Tämä aloittaminen. Tässäkin olen tuottanut nyt kappaleen verran jokseenkin turhanpäiväistä metapuhetta että olisi ylipäätään mahdollista kirjoittaa mitään. Bloggaajakollegat ovat ratkaisseet asioita runoista kirjoittamisen suhteen eri tavoin. Joku kirjoittaa runoista niiden herättämiä ajatuksia ylös, ja bloggaus muodostuu siten, siitä tulee suorastaan omanlaistaan runoutta. Ken kykenee, on hyvinkin analyyttinen, lähtee perkaamaan kirjaa ehkä ripaus tieteellistä osaamistakin mukana. Minä taas, en tiedä, jotenkin lähden erittelemään kirjaa kuin kertoisin siitä ihmiselle, joka ei yleensä lue runoja, kerron asiat miltä ne kirjassa näyttävät, vaikka nykyisin toki tunnen myös joitakin kirjallisia termejä, joita saatan joskus käyttää. Mietityttää tämän postauksen tarkoitus, että nyt kun kirja on saanut palkinnon ja runokirjalle suht maksimaalisen näkyvyyden tässä maassa, kaikki kolikot pajatsosta syliin, onko oma postaukseni enää huutelua pimeään, kuten eräässä kappaleessa lauletaan: "Huutelen pimeään / olis vähän asiaa". No kai minulla on asiaa sen verran, että kannattaa huudella, ja joku lukee jos on lukeakseen.

Pauli Tapion runokokoelmaa Varpuset ja aika on sanottu teokseksi erityisesti nykyajasta, aikalaisrunoudeksi. Se sisältää asioita, jotka selvästi ovat pohdituttaneet tekijää (ja varmasti monia muitakin) juuri nyt. Aika tulee pyöritellyksi heti alkusivuilla: "Tätä on historia. Tällaista on aika jota elin." (s. 8) "Tiedäthän: 'Jos kaikki aika on alati tässä, on kaikki aika tavoittamatonta.'" (s. 11) "Vaikka en minä väitä, että aikaa olisi olemassa, ehei." (s. 12) Eli ei siis ole yksiselitteistä, että teos kertoisi vain nykyajasta sellaisenaan. Monet tapahtumat, joihin viitataan, ovat tapahtuneet historiassa. Jos otetaan esimerkiksi osio Inferno, jossa kuvataan samoilla aukeamilla sekä pakolaisten hukkumista Välimereen nykyaikana, rauhallista arkielämää jossakin aivan muualla nykyaikana, runokohtauksia jotka tapahtuvat modernissa maailmassa, ja lisäksi historiassa käytettyjä kuoliaaksi kiduttamisen menetelmiä, joihin kuitenkin viitataan, että ne olisi poimittu internetistä, varsin groteskilla tavalla otsikoiduista listausartikkeleista. Ei ole yksiselitteistä.

"Minä en usko ihmeisiin, mutta
olen tottunut kävelemään pitkästi,
eksymään pelkäämättä ja nukkumaan
levottomia öitä taivaallisissa hotelleissa,
katsomaan parvekkeilta vaieten tuonpuoleiseen.

Minä en usko ihmeisiin, mutta
joskus nämäkin voimalat kylmenevät,
uima-altaat tyhjennetään ja valot
sammutetaan, enkelit murenevat,
katoavat symbolit, ja koti on jossain,
mutta minä en usko ihmeisiin."

Runot kokoelmassa etenevät säkeinä, oikeastaan vain muutamalla sivulla ne on kirjoitettu proosan muotoon. Runojen rytmi on vahva ja hiottu, voin jo lukiessa kuulla mielessäni nämä esitettyinä (ja olenkin kuullut eräässä tapahtumassa tänä vuonna Tapion esittävän runojaan). Suuri osa kokoelman runoista on jaoteltu numeroin, mikä mietitytti, että oliko se välttämättä aina tarpeellista, numeroida ne runokatkelmat, olisiko muutenkin tullut selväksi että ne muodostavat jatkumon. Ehkä se oli olennaista, mutta meni vain minulta ohi. En voi väittää, että minulta ei olisi voinut mennä ohi paljonkin. Varpuset ja aika on älykkään tuntuista runoutta. On aina ihailtavaa, kun kohtaa sellaista. Silloin on hyväksyttävä se, että kaikkea ei sisäistä. En puhu nyt edes "ymmärtämisestä", vaan ihan sisäistämisestäkin. Tämä on taitavasti kirjoitettu kokoelma, Tapion säkeet ovat kauniita, jopa silloin kun sanat tai niiden välittämät kuvat eivät ole. Tuntui, että toisella lukemalla avautui paljon lisää, kun nyt selailin kirjaa uudestaan ennen tämän tekstin aloitusta. Luin ehkä noin puolet kokoelmasta lopulta uudestaan, ja tuntui, että rauhallinen uudelleenluku olisi avannut ovia vielä enemmän. Mutta aika, voi, se tosiaan... Teoksessa on vaikuttavia kohtia, vavahduttaviakin, Inferno-osion lisäksi esimerkiksi runo "Olkiluoto 2  Svetlana Aleksijevitšille", joka kuvaa raamatulliseen tyyliin säteilysairauden vaikutuksia. Vastapainoksi on onneksi myös luontoa, kuten niitä varpusia, jotka moneen kohtaan sanovat tsirp-tsirp. Se keventää mukavasti.

Tyypillinen loppusummaus, joka postauksissani yleensä on, tuntuu nyt sekin haastavalta muotoilla. Olen yhä iloinen siitä, että Varpuset ja aika sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Se on hienosti toteutettua aikalaisrunoutta tekijältä, jolta voi jatkossakin odottaa paljon. Se meni myös yli hilseen monta kertaa. Tapion runoudessa on selvästi kerroksia, paljon abstraktia ja yleismaailmallista. Kaikkea ei ole tarkoituskaan oivaltaa heti. Emmehän usein ymmärrä nykyhetkeäkään ennen kuin myöhemmin, asetettuamme asiat perspektiiviin, kontekstiin, johonkin.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him?, Tuijata, Kirjasta kirjaan, KosminenK

2 kommenttia:

  1. Mahtavaa Tuomas, että luit tämän. On kyllä tosi hieno teos. Minähän rakastuin suuresti sestinan arvoitukseen. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se sestina oli mielenkiintoinen, sen olisi voinut lukea vaikka kuinka monta kertaa eri tavoin. Mielenkiintoista oli myös, miten kaikilla lukutavoilla se tuntui toimivan yhtenäisenä runona. Taidokas. Kiitos, Omppu.

      Poista